Miksi mies ei ymmärrä suruani?

Siihen on kyllä vaikea sanoa mitään, miksei hän ymmärrä. Jos hän ei ole omakohtaisesti tuntenut läheisen menetystä, niin ei ehkä siksi pysty ymmärtämään, eli itse tuntemaaan, miltä sinusta nyt tuntuu.

Voi ajatella hänen luulevan että surevaa ihmistä pitäisi jotenkin jatkuvasti "piristää" eli vetää hänen huomiotaan pois surusta. (Tällainen käyttäytyminen on aika yleistä, ihan aikuistenkin kesken) Ja kun et selvästi käyttäydy hänen odottamallaan tavalla, hän puolestaan käyttäytyy vain siten kuin osaa, eli ns.vetää herneen nenäänsä.

Jos vain kerrot hänelle miten pahalta sinusta tuntuu, ja miten senvuoksi et kykene toimimaan mm.seksiasioissa normaalisti, etkä odota sen suurempaa ymmärrystä, kuin mihin hän oikeasti kykenee.

Komppaan edellistä kirjoittajaa.
Kuulostaa todellakin vain siltä, että mies on ymmällään sen suhteen, mitä häneltä nyt odotetaan. Kun sinä olet yhtäkkiä vireeltäsi ja tunnetasoltasi aivan erilainen kuin yleensä, se totta kai hämmentää häntä.

Tuli mieleen vielä sellainenkin juttu, että koska miehet ovat luonnostaankin ongelman ratkaisijoita, heitä ohjaa tarve selvittää asiat nopeasti, jotta päästään takaisin ns. normaalitilaan – olipa kyse sitten parisuhteesta, kaverisuhteesta, työasioista, tms.

Sinä voit auttaa miestä ymmärtämään oman roolinsa tässä uudessa tilanteessa. Voi kertoa hänelle, että läsnäolo, empatian osoittaminen ja kuuntelunhalu riittävät.
Te koette nyt surun ekaa kertaa yhdessä, eikä siihen ole olemassa mitään käsikirjoitusta jonka mukaan tulee edetä, tai aikarajaa, jonka puitteissa se kokemus koetaan. Surukokemuksetkin ovat vain osa elämää.

Jaksamista ja ymmärrystä teille molemmille sekä osanottoni suruusi.

Otan osaa. Tänään tulee kuluneeksi tasavuosia oman äitini kuolemasta. Olen mies jolle ensimmäinen kuukausi oli tosi raskas. Sitten seuraavan vuoden puolella tuli juotua jotain siideriä monta kertaa litran verran suruun, mutta joskus toukokuussa alkoi suru helpottaa ja elämä alkoi palata uomiinsa. Sen verran suruaikaa minulla äidin kuolema vaati miehenä.

Minulla ei ollut silloin tyttöystävää vaan vain yksi naisystävä, jonka luona olin edellisenä kesänä käynyt yötä olemassa. Hänelle tuli kerrottua surun tunteista. Hän ymmärsi tunteeni, mutta en tietystikään asunut hänen kanssaan samassa taloudessa. Tämä naisystäväni asui toisella paikkakunnalla.

Tarinani on opetus on se, että tilanne ja suru menee ajanmyötä ohi. Nyt voi olla hankalaa, mutta kyllä se seuraavana vuonna jo helpottaa. Kun sinulta menee suru ohi niin elämä avoliitossanne palautuu jossain määrin vanhoihin uomiin. Kaipaus äitiin jäi vuosiksi elämään, mutta elämä jatkuu ja ihmissuhteet siinä ympärillä! :)

Ensi vuonna on uusi vuosi ja suru on pitkälti ohi! :)

Miehesi kuulosta yksinkertaiselta tollolta juntilta. Tuota ei voi enään selvemmin analysoida.
Olet nyt nähnyt ja kokenut sen suhtautumisen traagisessa tilanteessa. Näitä tilanteita tulee eri muodoissa elämän taipaleella.

Haluatko sinä jatkossakin pitää kumppaninasi tuon tason pintaliitäjää, on vain sinun valintasi.

Miki nyt ihmiset ylipäätään ymmärtävät asioista ja aiheista niin kovin vähän. Varsinkaan toisten ...

Moni on ajatellut kauniisti. Yritän auttaa miestäni siinä mikä on hänen rooli tässä vierellä. Hän ei ole helppo ja on kitissyt jo 3: na iltana tälläkin viikolla monesta asiasta ja kertoo, sekä käyttää jotain vaarallisia kehonrakentajien mömmöjä, saa niistä ryymihäiriöitä ja outoja tuntemuksia pääkoppaan. Hän tietää, että ne on vaarallisia ja sanoo sen minullekin. Minulla riittäisi tämä suru. Nyt joudun huolehtimaan ja stressaamaan hänestäkin.. En jaksa moista....Miten saan hänet järkiin, lopettamaan kiusoittelun ja aineiden käytön ja kunnioittamaan suruani?