Tulevaisuus ahdistaa

Jos olisin sinun asemassasi, muuttaisin hyvin pian pois. Ihmisen niinkuin jokaisen luomakunnan jäsenen on tarkoitus lentää pois pesästään ja aloittaa oma elämänsä.

Olet jo suhteellisen vanha asumaan vanhempiesi nurkissa. Mitä kauemmin vääjäämätöntä lykkäät, sen vaikeammaksi sen toteuttaminen tulee. Et ehkä ole koskaan kuullut naisesta, joka on elämänsä pyhittänyt vanhempiensa kanssa asumiseen. Se ei ole luonnonlaki.

Tulet huomaamaan myöhemmin, kun olet oman elämäsi aloittanut, miten mukava on elää sellaista elämää kuin on itse halunnut ja ihan itselle ja sille mahdolliselle omalle perheelle. Jos jäät siihen, et tule sitä omaa perhettä saamaan. Elämäsi jää elämättä.

Vaikka muutat pois, voit siitä huolimatta käydä tapaamassa lapsuuden perhettäsi. Eivät he minnekään katoa. Talosta sinun ei ole syytä huolta kantaa, se ei ole sinun asiasi.

Kaikkea hyvää sulle elämässä eteenpäin.

Ne ei minun mielestä 21-vuotias ole vielä vanha asumaan vanhempien kodissa ja olosuhteet sen sallivat. Hienoa että aloittajalla on noin rakas koti ja hyvät suhteet sisaruksiin ja vanhempiin.
On luonnollista että turvallisesta olotilasta pois muutto tuntuu vaikealta. Kuitenkin on syntynyt jo kiintymys kumppaniin ja kaipaus sinne. Minä en olisi aikoinaan kyllä voinut ajatella edes muuttaisin pysyvästi appivanempien huusholliin vaan koin, että miehellä ja minulla on oltava oma koti.
Sanon sinulle lohtuna, että sittenkin miehen maatila on noinkin lähellä ja sinä voit elellä lapsuusmaisemissa tästäkin lähtien. Voit hurauttaa autolla, taikka vaikka kävellen tai pyörällä lapsuuden kotiin.
Uskon että kun ikää tulee, pääset sisälle maatilan töihin ja jos tarkoitus on yhdessä pyörittää farmia, niin paikka alkaa tuntumaan omalta ja kodilta. Silloin vanhempien luona on kiva välistä käydä, mutta ihana palata siihen omaan valtakuntaan.

Ja onhan se ihan luonnollista, että kun joutuu irrottautumaan rakkaasta ja turvallisesta uuteen, niin kokee ikävää ja eroahdistusta.
Olin itse jo 28-vutias, kun muutin virallisesti vanhempien kotoa miehen kanssa omaan asuntoon. Kävimme molemmat reissuhommissa toisella paikkakunnalla projektiluontoisessa työssä ja emme hankkineen omaa pysyvää asuntoa. Oli minulla haikea nukkua viimeinen yö vanhempieni kodissa tietoisena että tästä lähtien se pysyvä koti on neljänkymmenen kilometrin päässä kirkonkylässä. Tosin nukuin edelleenkin vielä usein kotona.
Oli hyvä juttu se etten edeltä tietänyt, milloin nukuin sen vihoviimeisen yön lapsuuden kodissa. Niin tapahtui, kun isä yllättäen kuoli ja olin auttamassa syksyllä äitiä muuttopuuhissa pois maalta. Sitten äidinkin tila muuttui, ettei hän enää seuraavana keväänä pystynyt palamaan kotikonnuille ja vanha talo olisi vaatinut suuren remontin.
Kyllä se iloksi vielä muuttuu.