Oletteko miettineet miten paljon ahdistus voisi johtua siitä että ihmiset vertaavat itseään muihin ja varsinkin niihin joilla näyttää menevän hyvin? Enkä nyt missään tapauksessa halua syyllistää ahdistuneita kateudesta tai turhamaisuudesta. Olen vain itse jotenkin taipuvainen ajattelemaan että omat asiat ovat aina huonommin kuin muilla vaikka näin ei edes olisi. Jostain syystä usein kuvittelen että kaikki ovat paljon kauniimpia ja iloisempia kuin minä. Kuvittelen että muilla on aina hauskaa ja jännittävää ja minua vain ahdistaa ja väsyttää.
Kuitenkin joskus järkevämpinä ja selkeämpinä hetkinä tajuan että ympärilläni on paljon ihmisiä joilla on vaikeaa ja yksinäistä ihan yhtä paljon kuin minulla tai enemmänkin. Eivät kaikki kerro ongelmistaan ja se aina iloinen naapuri tai kaupan kassa voi olla vaikka kuinka ahdistunut ja ongelmainen vaikka ei sitä näytä.
Täällä keskustellessa huomaan kyllä että ihmisillä on vaikka minkälaista mielenterveyteen liittyvää ongelmaa. Outoa että silti joskus kuvittelen että minulla on vaikeampaa kuin muilla. Se jotenkin syventää ahdistustani ja en osaa ajatella eri näkökulmista vaan jumitun samaan. Onko kellään samanlaista tunnetta? Joskus joku tv:n realityohjelma kuten sisustus- tai liikuntaohjelmat pahentavat tuota tunnetta kun koen olevani niin huono ja erilainen kun en jaksa sisustaa enkä treenata ja tuntuu että on 2 eri maailmaa, toinen jossa menestytään ja toinen jossa ollaan luusereita (itse kuulun jälkimmäiseen). Voi kuulostaa pinnalliseltakin mutta jotenkin näin sen koen.
Kuitenkin joskus järkevämpinä ja selkeämpinä hetkinä tajuan että ympärilläni on paljon ihmisiä joilla on vaikeaa ja yksinäistä ihan yhtä paljon kuin minulla tai enemmänkin. Eivät kaikki kerro ongelmistaan ja se aina iloinen naapuri tai kaupan kassa voi olla vaikka kuinka ahdistunut ja ongelmainen vaikka ei sitä näytä.
Täällä keskustellessa huomaan kyllä että ihmisillä on vaikka minkälaista mielenterveyteen liittyvää ongelmaa. Outoa että silti joskus kuvittelen että minulla on vaikeampaa kuin muilla. Se jotenkin syventää ahdistustani ja en osaa ajatella eri näkökulmista vaan jumitun samaan. Onko kellään samanlaista tunnetta? Joskus joku tv:n realityohjelma kuten sisustus- tai liikuntaohjelmat pahentavat tuota tunnetta kun koen olevani niin huono ja erilainen kun en jaksa sisustaa enkä treenata ja tuntuu että on 2 eri maailmaa, toinen jossa menestytään ja toinen jossa ollaan luusereita (itse kuulun jälkimmäiseen). Voi kuulostaa pinnalliseltakin mutta jotenkin näin sen koen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Auttaisikohan jos kipaisisit kirjastoon ja lainaisit Francesco Alberonin kirjoittaman kirjan "Kateus". Sen kun lukaisee, niin ymmärtää mistä johtuu ja sieltä löytyy myös ajatuksia ja neuvoja jotka auttavat tilanteessa.
Alberoni on kirjoittanut myös kirjoja rakastumisesta ja muista aiheista.
Minun mielestäni et ole yhtään luuseri, kun rohkeat ottaa asiasi esille.
Näin ajattelee moni muukin. - Mutta kun pääsee selville niistä syvemmistä syistä, niin jo auttaa!
Odotapa kun olet yhtä pitkällä kuin minä: itse ajattelen, että kaikkien elämä on samanlaista h-vettiä kuin omani. Ajasta ennen masennusta ja ahdistushäiriötä on niin kauan, etten edes muista millaista se oli. En osaa kuvitella muuta, en itselleni enkä muille. Jotenkin mietin vaan, että kaikilla on yhtä vaikeaa, että heitäkin ahdistaa ja itkettää kaikki asiat.
Näyttelen itsekin koko ajan pärjäävää ulkomaailmassa, joten on helppo ajatella muistakin, että nämä menevät työpäivän jälkeen kotiin itkemään.
Acedia: Hei. Olen erikoistunut pitkäaikaismasentuneiden ja -ahdistuneiden hoitoon. Suurin osa asiakkaistani on 10-15 vuotta ongelmistaan kärsineitä, joita oireet ovat yleisten lääke- ja terapiahoidonkestäviä.
Ota yhteyttä wickr-appilla, nimimerkki l1e1. (äl-yksi-ee-yksi)
Ihmisen psykologian tosiasioihin kuuluu, että eriarvoisuuden näkeminen aiheuttaa ahdistusta. Yhteiskunta on karu peili, josta ei loppupeleissä voi olla näkemättä omaa kuvaansa. Pitkään jatkunut pahoinvointi pakottaa lopulta hyväksymään oman kuvansa - tai siltä se ainakin tuntuu. Jos ei koe onnistumista, tai tunteita ylipäänsä, jää jäljelle materiaaliset mittarit ja itseään ruokkia noidankehä on valmis.
Voiko parantua jos sen "peilin" rikkoo ja korostamalla oikeuttaan olla oma itsensä?
Minulla on paljon samanlaisia ajatuksia kuin sinulla. Voisinkin lukea tuon Kateus kirjan mistä toinen kirjoittaja kertoi. Itselläni on minäkuvan kanssa ongelmia. Se rajoittaa joskus jopa elämää. Näen laihoja ihmisiä kaikkialla. Työpaikoilla he ovat korkeammin koulutettuja, seurustelevat, ovat aktiivisia, osaavat paremmin. Koen etten voi ylipainoni takia nauttia elämästä. En voi mennö uimahalliin, lomanatkalle etelään koska pitääolla t- paidassa yms. Tuntuu että hoikemmat ovat onnellisempia. Usein hoikat ystäväni kyselevöt että miksen käy ulkona, treffeillä. Yleensä tanssilattialla hoikat kaverini löytävöt seuraa, mutten minä. Eivät he voi käsittää sitä että suurimmalle osalle suomalaismiehistä ei kelpaa plus-koon nainen. Eikä heille kelpaisi välttämättä ees pullukampi mies. Pelkään että urani ei etene ullonäön vuoksi. Tämä kaikki ahdistaa välillä aika paljonkin.
Oletko kokeillut naistutkimusta ja sosiologiaa Tampereen yliopistossa. Johan aukeis väylät.
Kiitti vinkistä.
Kuulostaapa aiemmin lähetetty viestini typerältä näin seuraavana päivänä.
Totta, itsensä vertailu muihin pahentaa omaa oloa, varsinkin kun huomaa että itse on se joka ns. jäänyt kelkasta. Vaikka muillakin on varmasti ongelmia, monella on kuitenkin myös normielämää, perhe, toimintakykyä jne. jotka omasta elämästäni puuttuvat.
Oma eriytymiseni muista alkoi joskus nuoruudessa, kun huomasin etten kelpaakaan vastakkaiselle sukupuolelle, jään porukoissa syrjään jne. No vedin sitten jotain rooleja, joilla jonkinlaisen paikan porukoissa sai, muttei tosiystäviä. Kaikenlaista tullut toilailtua siellä täällä, mutta mitään konkreettista ei elämästä ole oikeastaan jäänyt käteen. Nyt aikuisena olen yksinäinen,ahdistunut ja yhä enenevässä määrin syrjäytyvä. En voi kateudelle ja katkeruudelle mitään, vaan mielessäni kyselen miksi juuri oma elämäni meni näin. En olisi itselleni enkä kyllä kenellekään toisellekaan tällaista elämää toivonut. Monella muulla entisellä tutullani näyttää itseeni nähden menneen kuitenkin varsin hyvin. Heihin vertaaminen tekee kipeää, mutta tässäpä ollaan eikä muuta voida.
Näin, teoreettisesti toiseen itseään vertaamiseen tulee mieleen se, että jos on rehellinen itselleen ja toisille niin voi ohjata vertailuja oikeuden mukaisesti niin, ettei siitä tule negatiivista ja itseään ylistävää vaan tervettä "kilpailu henkeä" itsensä kohottamiseksi ilman, että tekee itsestään itserakkaan.
Negatiivisyyteen lankeaminen johtaa oman mielen turmelemisiin toisia tahallisesti pahuudella arvostamisilla. Silloin vääristyy rehellisuus valheellisuudeksi ja pettää itseään ja SE SAMA VAARA ON itserakkauden yliarvostuksessa joten molemmat suunnat vaativat sisäistä ja miksei myös ulkonaista rehellisyyttä.