Tietoisesti syrjiytymässä

Olen huono kirjoittaa ja löysin tällainen teksti missä avataan näitä asioita paremmin, kumpa tällaisia ihmisiä olisivat päättämässä asioista.


http://sani-valoakohti.blogspot.fi/2010/12/terveet-eivat-sopeudu-sairaaseen.html?m=1


Edelleenkin ihmettelen ihmisten sokeutta. Jos kaveri hankkii just sen hienon lipaston niin melkein halveksitasn tai unohdetaan.

Kun joku tyhmä kuuluisa minäminä bloggari hankkii sellaisen niin yhtäkkiä kaikki hankkii sen saman ja kun sanot kaverille että " minullahan on ollut semmonen jo 10 vuotta etkö muista" niin ei muisteta.

Ihmistä ei muisteta eikä kohdata, mainokset ovat tärkeämpiä. Tämän takia maailma on henkisesti niin hajalla!

Jossain vanhaaikaisissa maissa voi aina hengähtää hetkeksi koska vaikka olisi kuinka paljon köyhyyttä ja korruptioita niin ihmisillä on arvot kohdillaan. Ilmapiiri kertoo kaiken.

Elämä on pinnallista ja "sairaalloista". Arvot ovat vääristyneet.
40-50-luvun lapsena, kun ruoasta oli oikeasti pulaa, tekee esimerkiksi pahaa nykymeininki, kun nuoret on aivopesty laihduttamaan itsensä anorexian tasolle.
Ennen sellainen laihuus oli sairaalloista, ja se johtui siitä, että ruokaa ei aina ollut tarpeeksi. Nyt jotkut on manipuloitu uskomaan, että se on ihanne, jolla saa ystäviä ja on ihailtu ?
Henkiset arvot eivät merkitse joillekin enää mitään.
Totta puhut.
Siksi on ehkä jo nuorillakin niin paljon mielensairauksia tässä ristiriitaisessa maailmassa, jossa ihminen itse ei tunnu olevan enää mitään.
Krääsän/materian määrä ja kalleus arvottavat ihmisen.
Lisättäköön: Ihan tavallisia ihmisiä on kuitenkin vielä paljon.
Me vain hukumme siihen infoähkyyn, manipuointiin ja mainostulvaan, joka hyökkää joka puolelta päällemme.

Kiitos viestistäsi, toivottavasti tulee lisää.
En ole kohdannut kuukausiin ellei jopa vuosiin noin kiva normaali vastaus. Kun kirjoittelin tätä pelkäsin niin paljon että tulee haukkuja.

Mistä näitä meidänlaisia ihmisiä löytyy? Olen etsinyt niitä koko elämän lukuunottamatta perhe.

Tajusin tänä vuonna että olen ollut vuosia ilman toivoa, en ole nähnyt valoa vuosiin! Pelkkää pahaa näen, en halu mitätöidä mutta ei edes sodat ole niin pahoja kuin tämä hiljainen helvetti joka näkyy joka arkipäivää joka paikassa. Helvetti koska ihmiset ovat sokeita eivätkä huomaa.

Maailmassa on 8 miljardia ihmistä ja tuntuu että keneltäkään saa eheyttävää vastakaikua.

Läheskään kaikki ihmiset eivät todellisuudessa ole sokeita tai piittaamattomia, vaan hyväksyttävän sosiaalisen kanssakäymisen estot rajoittavat ilmaisua. Sen vuoksi tarvitaankin joltain avainhenkilöltä sokraattista rohkeutta tehdä ja ottaa esille asioita uudella tavalla, asettaen esimerkkejä.

Sinun on yhdistettävä aikuisuuden tietotaso lapsuuden mielikuvitusmaailmaan.

Olet aloittaja ihan he****in viisas. Itse olen nuorehko mies. Hengellinen etsintä on aina tuntunut tärkeältä. En etsi sitä todellakaan kirkon piiristä. Luonto on myös lähellä sielua. Aistit avautuu ja puhdistuu luonnossa käydessä... Meissä toimii pinnallinen persoona ulkokuorena vaikkemme haluaisi. Vaatii jotain erikoista että luovumme siitä julkisella paikalla ja olemme kevyellä mielellä. Joukosta poikkeavaa sorsitaan helposti ja urakalla. Mikä pakko se Facebookkikin on ylläpitää? Minusta ei aikuinen ihminen tarvi mitään Facebookia. Toki siitä on hyötyäkin, tiedetään, mutta tätä kaikkea turhaa kotkotusta ei jaksa loputtomiin jos sen näkee lähinnä tyhjäksi.

Itsekin olen vähän erakoitumassa, kun esim. jos ajattelen että kävisikö facebookissa katselemassa toisten päivityksiä, tulenkin äkkiä toisiin ajatuksiin: "miksi rasittaa mieltä semmoisella?" Voin vallan hyvin elellessäni, kuten elän, eikä tarvi mennä mihinkään twittereihin pätemään. "Kattokaa kuinka hyvin mulla menee!"

Ihan kuin olisin itse aloittanut tämän ketjun! .. itse tein aikalailla kohta 2 vuotta sitten brutaalin liikkeen ja leikkasin itseni täysin ystäväpiiristä jonka itsekkyyttä olin vähemmän tai enemmän ihmetellyt peruskoulusta asti, niin vaikeaa kun se olikin niin ei ymmärrys enään riittänyt. But shit.. nyt tämä sillonen päätös alkaa tuntumaan iskulta omaan naamaan, kuvittelin löytäväni saman arvon jakavat ihmiset tai jotain siitä läheltä, mutta olenkin hyvää kyytiä menettänyt uskoa ihmisiin. Joten aloittaja ja tai vaikka te kaikki muutkin, olen 24 vuotias ja jos todella etsitte ystävää joka tuntuisi jakavan nämä samat arvot tai paikkaa mihin karata niin olen täällä tampereella ja voitte halutessanne laittaa viestiä osoitteeseen [email protected]

Olen alottaja ja olen pitkään miettinyt että tälle asialle pitäisi jotain tehdä. Mä en nuku kunnes yhteiskunta palautuu takaisin normaaliksi jos sitä se koskaan ollukkaan, mitä se tarkoittaa? Normaaliksi se että voit huoletta opiskella ja voit huoletta mennä töihin ja voit huoletta elää elämää harrastuksineen niin ettei tarvisi kokoajan kokea uhkaa ympäristöltä.

Olen jo 10 vuotta seurannut tätä meininkiä ja se on kammottavaa! Ihmiskunta on ajamassa kovaa vauhtia päin seinää ja kun yrität varoittaa niin he nauravat. Heidän mielestä joku on kova tyyppi kun tekee 5000h viikossa töitä tai käyttää älypuhelinta (heh mullakin sitä on)

Ihmiset tyhmystyvät kovaa vauhtia ja jäävät tämän infoähkyn ja kiireen alla.

Minua on monta kertaa nöyrytetty kun olen puhunut lepäämisestä, rentoutumisesta ja kauneudesta, tästä olen saanut niin paljon pa''kaa niskaan. Kun viljattomuus on muodissa ja syöt leipää saat pahoja katseita, kun kiire on muodissa ja sanot ettei mulla ole koskaan kiire sinua katotaan oudosti.
Antakaa minun elää rauhassa!

Kun puhuu terveistä arvoista niin todellakin jää yksin. Tää katkeruus on sanoinkuvamaton ja ahdistaa vielä enemmän että aina on oikeassa sitten ihmiset tyhmistyneenä sanovat oioi olit oikeassa.

Minulla on tullut raja vastaan! En jaksa enään tyhmyyttä.

Haluaisin perustaa blogin tai yhteisön tai jotain.

Kuulostaa tutulta ajattelulta. Olenkin yrittämässä päästä pois mielekkääseen ympäristöön..siis maalle. Pois tästä kaupungin ihmismassasta ja ahdistavasta kiireestä.

Olin työhommissa maalla yhden kaverin luona. Tänään aamulla itseasiassa heitti kotiin. Sain olla enimmäkseen yksin ja tehdä hommia siellä... ja vain kissat katselivat vierestä. Leivinuuniin tuli aamulla. Hiljaisuus luonto rauha..paratiisi.

Mitä minä tekisin? Olen niin surullinen ja se vie järjen pois. En ole tuntenut itseni vuosiin jopa teininä oli helpompaa kun oli toivoa ja ihanat omat jutut, tutustuin uusiin ihmisiin ja musiikkii. Teini ikä tuntuu nykyään lastenleikiltä vaikka oli huono luokka ja vastoinkäymisiä.

22 vuotiaana alkoi täydellinen haihtumimen ja nyt olen haamu. Sairaslomalla olen ollut kuukausia ja systeemissä syyksi sanotaan masennus.
Terapeutti onneksi tajusi ettei se siitä ole kyse vaan ongelmani on se etten pysy omissa nahoissaan olen ihan vääränlaisessa ympäristössä ja tää loputon epämukavuus on vienyt loputkin voimat.

Minun ulkokuoresta ei uskoisi nämä asiat, pidän huolta itsestäni mutta olen aivan loppunut, joka päivä ihan tyhjää.

Olen vuosia yrittänyt löytää oman pesän, siis joku osa alue elämässä joka saisi sinut tuntemaan ihmisenä mutta turhaan. On tullut jopa olo että en tuu koskaan löytämään tyydytystä.

Itsestään toki sitä rauhaa löytää ja olenkin löytänyt mutta ulkopuolella oleva rauha en ole löytänyt.

Ei vaan ole voimavaroja enään, teininä löytyi vielä ja PALAUDUIN mut nyt en ole palautunut vuosiin ja kun batteri on tyhjä niin ei voi tehdä mitään.

Maailma tuntuu pieneltä paikalta!

Liikaa oikeita pettymyksiä ja liian monta kerta on tullut ajatelleeksi että hitto taas oli tuurista kiinni. Olen vaatimaton ihminen.

En usko tuuriin mutta kun on jatkuvasti väärässä paikassa väärään aikaan niin sit vois vaan räjäyttää itteään avaruuteen.

Ei elämällä ole mitään tarjoittavaa minulle ja olen hyväksynyt sitä. Vielä täytyy kestää elää seuraavat 80v. Aika käy pitkäksi.

Täällä kirjoittelee yksinäinen mies joka on aikalailla samoilla linjoilla aloittajan kanssa. Olen saanut kokea lapsuudesta asti sen, että että ole mitään ellet mene massan mukana ja ellei vaatteissa ole printattuna tietty logo joka nyt sattuu olemaan in sillä hetkellä. Aikainen syrjäytyminen on syössyt minua syrjään valtavirrasta ja vaikka en edustakkaan mitään alakulttuuria (punkit, gootit, yms.) en myöskään enään jaksa välittää välittää nykypäivän normeista ja suorittamisesta.

Työpaikalla on olevinaan yhteisen tekemisen meininki, mutta lopulta vain se miltä esimiesten bonukset näyttää on merkitsevää. Jatkuvasti yritetään aivopestä siihen, että olet osa "tiimiä" vaikka olet vain lammas myymässä omaa villaasi polkuhintaan. Lopulta jäljelle ei jää kuin nahka ja sitten alkaa paleltamaan. Huomasin tämän noin 25vuotiaana jolloin päätin että aivan sama. Aloin avoimesti ilmaisemaan mielipiteitäni ja vittuilemaan kaikille. Hauska puoli tässä oli se, että minua ruvettiin arvostamaan työpaikallani enemmän, vaikka itse arvelin potkujen saantia. Eräällä tavalla kaikki on helpompaa hälläväliä asenteella.

Parisuhteen ja sen etsimisen voin aikalailla tiivistää siihen, että se on vain extrahyödyke siinä missä kaikki muukin, jota on turha hommata ellei sitä varten ole kassaa ja aikaa mitä kuluttaa. Tämä johtaisi siihen, että minun pitäisi hypätä valtavirtaan ja rakentaa kulissit ja paisutella tekemisiäni joka ei todellakaan ole se mitä minä olen. Toisaalta minun tyyppisiä ja minun silmissäni "normaaleita" naisia jotka eivät mene hippikulttuurin puolelle ei juuri löydy. Joten antaas olla.

Todellisia ystäviä on todella hankala muodostaa kaiken koetun perusteella. Vuodet ovat vieraannuttaneet minut täysin omiin oloihini työn ulkopuolella, enkä juurikaan näe ympärilläni muuta kuin muovisia lampaita säntäämässä ympäriinsä. Joskus kaipaan samanhenkistä seuraa, toisaalta oma seura on se paras seura. Ei tarvitse olla mieliksi tai alistaa ketään omaan tahtoon.

Huithait sitä olenkin tehnyt just viimeset vuodet mut ei riitä. Selkesti on järjetön kaipuu mut en tiedä mikä se on. Kuolen vaa enemmän ja enemmän kokoajan. Maailmasta löytyy vähemmän ja vähemmän virikkeita. Joskus 80 luvulla oli sentään kaikkee kirjavaa, röökiltä haisevat vanhat paikat ja kaikkee muuta kivaa mitä nykyään pidetään nolona.

Nykyään kaiken pitää olla hallittu, kontrolloitu, tervellistä ja tehokasta. Kohta varmaan jopa kieletty kävellä ettei keuhkot ylirasitu.

Meidän yhteiskunnasta on otettu pois kaiken jänskän, tuhman, kiehtovan ja hauskan. Sit ihmetellään jengin itsemurhat, huume asiat ja uupumukset.

Olen oikeasti täydellisessä umpikujassa.

Ihanaa keskustella teidän kanssanne! :)

Kyllä sulla voi jokin sairaus olla. Lääketiede ja lääkärit ei ole ihmeentekijöitä vaan tavallisia erehtyväisiä. Terapiasi ei ihan onnistunut jos siitä tuli vain huonompi olo. Taisi mennä metsään.

Itseltäni löytyi endometrioosi 20v henkisten ja fyysisten tuskien jälkeen mutta vasta silloin kun elämäni oli jo tuhoutunut. Mielenterveysdiagnoosit ja hoidot sain tietysti jo aiemmin. En tiedä onko tässä elämässä mitään järkeä enää. Parhaat vuodet meni jo ja sairaus on parantumaton. Kivuissa elän vieläkin, kovemmissa kuin aiemmin vieläpä.