Sairastan non Hodkiingin lymfoomaa. Diagnoosin tullessa tauti oli laajalti levinnyt ja olin ennusteluokassa 4, pahin mahdollinen. Hoidot kuitenkin purivat niin hyvin, ettei minnekään jäänyt tautipesäkkeitä. Saan vielä varmistukseksi reilun sädehoitojakson. Lääkäri ilmoitti kuitenkin hämmästyksekseni, että vain ihme voi pelastaa minut.
Putosin toiveikkuudesta suoraan masennuksen loukkoon...
Onko kenelläkään vastaavaa kokemusta?
Putosin toiveikkuudesta suoraan masennuksen loukkoon...
Onko kenelläkään vastaavaa kokemusta?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei ! Etkö uskaltanut heti kysyä, miksi "vain ihme voi pelastaa sinut" ?
Ymmärrän kyllä, olen saanut itsekin pahan diagnoosin (ihan toisen) Ei pystynyt ajattelemaan mitään, saatikka kysymään.
Olisiko sinulla mahdollisuus tavata ko. lääkäri uudestaan ?
Tai joku toinen ko. sairautta tunteva lääkäri ?
Yksityislääkärikeskuksesta vaikka.
Voimia ja jaksamista sinulle ! Älä luovu toivosta ! Rohkeutta !
Tällä hetkellähän asia on ok.
Tautipesäkkeitä ei ole.
Siis koska tautipesäkkeitä nyt ei ole, yritä nousta masennuksen loukosta !
Omituinen lääkäri, jos noin sanoo, pitäisi selittää asia potilaalle !
Olet jäänyt karmeaan epävarmuuden tilaan.
Voitko ottaa yhteyttä hoitavaan yksikköön/kanslian kautta ja pyytää tavata lääkäri ?
Koska se sädehoitosarja alkaa ? Joudutko kauan odottamaan ?
Valtavasti voimia ! Mielenrauhaa, jos mahdollista !
Järkytyin ja yllätyin niin kovin, että en pystynyt kysymään mitään lisätietoja. Pelkäsin romahtavani täysin muiden potilaiden ja lääkärikiertolaisten nähden. Olen miettinyt, että taudin ennuste vain on niin huono, että hyvistä tuloksista huolimatta toivoa ei ole kuin ihmeen kautta. Jos saisin tuon kysymyksen, antaisin mitä vain. Nyt itken päivät päivien perään. Kärsin pahoinvoinnista ja oksennan enemmän kuin koskaan esim. hoitojen aikana. Elämäntaso romahti. En jaksa edes ulkoilla enää oloni takia. Ennen lenkkeilin päivittäin. Lisäksi olen aina vahvasti uskonut positiivisen ajattelun voimaan! Sädehoidot alkavat kuukauden päästä, silloin näen varmaan lääkäreitä. 46-vuotiaana olen ollut tosi toiveikkaana alusta saakka taudista parantumisen suhteen, vaikka lähtötilanne huono olikin. Arveluttaa kysyä uudelleen ennustetta, mitä jos toinenkin lääkäri tyrmää parantumisen mahdollisuuden...nyt vielä pystyisin jollain lailla pitämään toivoa yllä virheymmärryksen pienessä mahdollisuudessa. Haluan elää loppuajan ilman lohdutonta ahdistusta
Jos saisin tuon kysymyksen takaisin antaisin mitä vain! (korj.)
Niinpä. Tilanne on kauhunsekainen. Ei uskalla kysyä. Pelkää tietoa.
Oletkohan kuullut varmasti oikein ? Se tulee jo mieleen, kun ei yleensä Suomessa toivottomia tapauksia hoideta ! Suomessa ei anneta yleensä hoitoa enää, jos toivoa ei ole.
Sanon sen rohkaisuksi sinulle.
Saitko mitään mieltä rauhoittavaa pilleriä ?
Liitän sinut iltarukouksiini vaikka en sinua tunne. Ymmärrän kuinka kauhealta sinusta tuntuu.
Ensinnkin: Lääkärit ovat erilaisia, se on huomattu. Jotkut sanovat asian -melkein vierestä- ja jotkut töksäyttävät sen suoraan kasvoille ja jatkavat kiertoa. Minulle valitettavasti osui jälkimmäinen kun mieheni teki kuolemaa, aggressiivinen syöpä. Kuoli viikon sisällä. Jälkeenpäin en oikein muista paljoa, olin shokissa.
Olen ollut töissä terveyskeskuksessa, palvelukodeissa jne. ja nähnyt kuolevia ihmisiä. MISSÄ ovat ne ihmiset, jotka todella elävät omaisen tuskan kanssa (vaikkei sitä voi kuitenkaa tuntea samanlailla) ja PUHUVAT niinkuin ihminen ihmiselle?
Paljon jaksamista ja voimia :( .. anteeksi että kysyn, mutta mitä oireita sinulla?