Olenkohan mä psykopaatti?

Alkanut pohtimaan tuota kun ei mikään tunnu miltään, esim. läheisen suru lähinnä vaivaannuttaa tai ketuttaa jos sille on sattunu jotain, mutten huolestu ikinä, tuntuu että oon enemmän velvollisuudesta mukana. Toisaalta jos huomaan että joku on yksin tai jotain kiusataan niin tulee aito tunne että pakko mennä väliin. Elän aikuisena "loisena" vanhempieni rahoilla vaikka ikää on jo 30.
Muhun pätee noi päämäärättömyydet, välinpitämättömyys osin, tosi jos esim. joltain tutulta mennyt kämppä alta niin haluun jeesata tai mitä vaan jollekin käyny niin en poistu vaan paikalta ennen kun oon varmistunu ja kysyny että voinko tehä jotain-en vaan koe että oon ikinä osannu olla täysin tunnepuolella läsnä. Jos esim. läheiseltä kuollu tärkeä ihminen, oon lähinnä jännittyny etten nolaa itseäni sen sijaan että osaisin tuntea jotain, vaikka koitan hokea itselleni että "senkin mulkku, sulle tärkeä ihminen kärsii ja sä et tunne mitää" :( Koen usein tosi ristiriitasena ja välillä huonoa omaa tuntoa siitä että mun frendit kehuu esim. parhaaksi ystäväkseen, että mulle on helppoa tulla puhumaan aina... itse ajattelen vaan että no hyvä ja samoin toisinkin päin mutten koe olevani sen arvoinen
Tiedostan kyllä järjellä että miten asiat menee. Ja osaan ajatella että hänestä ja hänestä nyt varmaan tuntuu tältä ja tältä koska on kokenut jotain ja funtsin ennen kun sanon mitään- en vaan osaa itse jotenkin tuntea mukana kovinkaan usein. On mulla itelläkin ollut aina aika hankalaa niin varmasti osa tunteista kovettunu, mulle on huudettu ihan vauvaiästä asti enkä oo kokenu että mun mielipiteitä, tunteita tai yrityksiä ois tuettu, en kai sen takia osaa näyttää tai kokea omiakaan tunteita tai olla läsnä. Oon myös adoptoitu ja koen kai etten oo saanu lapsena sitä hoivaa tai jotain.
Oon nyt aikuisena kysyny vanhemmiltani millanen olin lapsena ennen kouluikää niin sieltä asti korostunu impulsiivisuus, jos joku kosketti niin se oli mulle kuin lyönti johon vastasin aina lyömällä. Jos joku halus lainata jotain lelua niin se oli sota samantien. Hakkasin ja raavin myös tarhatätejä ilman että podin mitään huonoa omaatuntoa. Vasta eskarissa mulle alko tulla jälkikäteen tosi huono olo aina kun olin kiusannu tai loukannu jotain, puristi ihan sikana mutta silti oli pakko kiusata ja provosoiduin/provosoidun edelleen tosi helposti. Varastelut loppu ennen yläasteikää ja nekin oli tosi pieniä-ja seuras aina tosi hirveä olo. Eli kyllä mulla itseasiassa on (ollu?) oma tuntoa vähän.
Elämääni on aina vallinnut tyhjyys, päämäärättömyys ja turvaton olo. Vaikka oon opiskellu lukiot, amikset ja pari muutakin linjaa, en oo lähteny syystä tai toisesta, masis, pärjäämättömyyden tunne, motivaation puute-jatko-opiskelemaan. Oon vaan jääny himaan pyörittämään mun pään sisäistä maailmaa. Vaikken halua enää pomottaa tai kiusata oikeasti ketään, kiehtoo mua silti ylivaltaisuus, ehdoton paremmuus, alistaminen,ym. En haluaisi tehdä noita kellekään/toimia noin oikeasti ja nuo hämmentää mua tosi paljon plus tiedän että välillä osaan olla ihan älyttömän ehdoton mielipiteissäni kunnes saan tahtoni läpi- usein jälkikäteen ajattelen vasta kuinka idiootti oon ollut enkä ajatellu yhtään mitä toinen ois halunnut. En tiedä nolottaako tuolloin ns "kiinnijääminen" vai se että huomaa pilanneensa vaikka toisen päivän :/ Vaikka mulle on ihan sama, olenko huomion keskipisteenä, sivusta seuraaja vai osa hyvää porukkaa, nautin silti huomiosta ehkä ihan liikaa, alan tosi usein pröystäilemään/ provosoimaan, mistä havahdun vasta jälkikäteen.

Oon myös lähi ystävilleni kertonu näistä aika paljon ja sanonu että ottaa etäisyyttä jos haluavat jos alan käyttäytyä kusipäisesti ja sanovat jos mun käytös alkaa ahdistaa. Ei oo kuulemma alkanut, pelkään sitä päivää kun lähtee lapasesta :/ En tiedä itekkään mikä mua oikeen vaivaa. Tää ois niin helppoa jos vaikka lätkästäis suoraan psykopaatin leima otsaan niin osaisin sitten ainakin olla satuttamasta muita kun tiedostaisin asian joka päivä. Oon epäilly myös epävakaata persoonallisuutta kun välillä tuntuu että nythän kaikki toimii oikein hyvin, hetken päästä joku ihan pikkuasia laukasee hirveän kuiluunputoamis olon, tulee psykopaattiolo, tuntuu ettei kukaan voi auttaa ja että oon kävelevä ihmishirviö

Jos tää on jotain aleksitymiaa(aivorakenteinen tunnekylmyys) tai psykopatiaa niin voiko noita parantaa? Ihan vaikka mun ystävien,perheen ja läheisten takia, en haluaisi olla välinpitämätön lois hyväksikäyttäjä koko loppuelämääni niinkun nyt koen olevani, mulla on paljon hyviä ihmisiä mun ympärillä joiden menosta mä en osaa välittää yhtään ellei koske mua. En osaa lohduttaa, tuntea.... APUA :(