Oletko tyytyväinen elämääsi.

Olen onnellinen ja melko tyytyväinenkin.
Iloitsen kaikesta siitä hyvästä mitä elämä tarjoaa.

En tietenkään ole. Olenhan suomalainen.
Kuka meistä olisi. Jos joku kehuu onneaan, valehtelee.
Olemme synnynnäisiä pahanilman tinttejä pakattuna luulottelu epäily ja ties millä negatiivisilla geeneillä.
Hulluksihan sellaista katsotaan jolla onni loistaisi otsallaan.
Ei tarvitse katsoa kuin naapuria roskapussi kädessään niin näkee että vituraksi on mennyt hänenkin elämä, ei onnea edes riekaleina, ukko tuppisuu ja otsat kurtussa, seksiäkin ollut, ehkä 70 luvulla kun lapsiakin oli.
Nyt vain mitättömät eläkkeet kunnan roskapuun oksastosta tipahtaneina, sinne meni vuosikymmeniä hukkaan elämästä, tuumivat monet.

Herra kun taistelee, niin riittää se onnellisuudeksi ainakin minulle. Nykyään näyttää riittävän etnistäkin useammalle inhimillisyyden kadotus töitä paiskoen.

Hyvinnii oon kun vaa rahat riittää.

Kyllä, olen onnellinen, ajoittain. Tyytyväinen lähes aina. Miksikö? Luultavasti osaan suhteuttaa asioita hyvin, minulla (meillä) on paljon aihetta tyytyväisyyteen ihan jo arkielämässäkin, loppujen lopuksi suomalaisten, kenen tahansa, arki on helppoa ja yksinkertaista, on vettä ja leipää on vaatetta ja lämmintaä. Sen lisäksi minulla on mies, joka rakastaa ja jota saan rakastaa, ihanat aikuiset lapset, kaunis koti, hyvä työpaikka. Enempää en toivoisi mutta olen saanut, ihania ystäviä ja vilkkaan sosiaalisen elämän sekä mahdollisuuden opiskella tai harrastaa mitä haluan.

Olen, jos en nyt onnellinen, niin tyytyväinen. Neljä vuotta sitten elämäni pysähtyi ja tein henkistä kuolemaa. Toivuin hitaasti lyhyin askelin. Sain mielenrauhan ja tasapainon. Luonnossa kävellessäni ihmettelen aina, miten kaunista ja rauhoittavaa on metsän henki. Elän, olen läsnä joka päivä.
.

Jos minulta olisi kysytty 30-40-vuotiana olenko onnellinen, olisin taatusti sanonut että en ole.
Nykyisin on niin onnellinen kuin ihminen pystyy olemaan. On kaikkea mitä tarvitsen, sielunkumppanikin.
Ei minulla ole mitään loisteliasta, ihan tavallista elämää.

Olen onnellinen joka aamu kun herään uuteen päivään, keitän kaurapuurot ja lähden lenkille ja sorsia ruokkimaan leivänpalasilla.- Miksi valittaa? On katto pään päällä, ruokaa ja juomaa eläke jolla pärjää.- Ja muija joka nalkuttaa :*

Kyllä kai minun pitäs olla tyytyväinen, mutta minä saan itse järjestettyä sitä tyytymättömyyttä omalle kohdalle. Mutta näin se on aina ollut.
Siitä oon ilonen, että järjenvalo voitti vuos takaperin , ja siirryin maalämpöön. On se hyvä vehje, ei tarvii lämmöstä huolehtia.
Vaikka on minulla tuossa aika iso puisto, mutta silti maalämpö on hyvä.
Eihän se kiihkeä suukkonen elämän laatua huonontaisi, mutta kun ei niissä kaikissa pakkauksissa ole tuoteselostusta., niin siinäkin on riskinsä.
Lopputulemana, ei minulla kyllä valittamista ole.

https://youtu.be/H6lhj5p5n_E ;-)

Minun koko elämäni on ollut tylsää ja äärettömän puuduttavaa; koko elämäni olen vain istunut vihreällä oksalla kultalusikka suussa. Vain joskus poikkeuksellisesti olen käväissyt ruusuilla tanssimassa.

Hienoa kun miespuolisetkin , eli kaksilahkeiset vastaavat tähän. He kun avautuvat niin harvoin, me naiset aina nalkutamme ja vouhotamme .

No vähän nälkä meinaa olla ja unikin alkaa jo painamaan silmiä.
Ihan tyytyväinen muuten.
Jos ottaisin tässä vielä pikkuisen iltapalaa ja painuisin nukkumaan.

Joo. Varmaankin olen aina ollut vähän "onnellinen" :).

Lapseni ovat onneni mittapuita.

Olen kiitollinen, että minulla on kaksi ihanaa poikaa, jotka ovat aktiivisesti mukana elämässäni.

Minulla on ympärilläni tiivis sosiaalinen verkosto.

En ole yksin.

Joskus olen, joskus en. Tuskin koskaan tai joka tapauksessa äärimmäisen harvoin ajattelen, saati mittaan elämääni tyytyväisyys/onnellisuus asteikkoa käyttäen, en tunne tarvetta sellaiseen. Kokonaisuutena elämäni on minulle riittävän hyvää, yksittäiset asiat tai elämän eri alueilla tapahtuvat muutokset ym. vaikuttavat mielialoihini vain hetkellisesti jos yleensä edes vaikuttavat. Tasapaino yleensä säilyy tai löytyy pian uudestaan.
En 'jaksa' kovasti innostua, riemuita ja onnellistua tuiki tavallisista ja normaaliin elämänmenoon kuuluvista hyvistä asioista, tavallaan pidän niitä itsestäänselvyyksinä ja osin katson ne ansainneenikin.

"Melko" on sopiva ja hyvin kuvaava sana aiheesta.

Olen tyytyväinen elämääni. Jos en olisi, niin varmaan olisi tarve muuttaa jotain ja niin tekisin.
Onnellisuuden hetkiä tulee. Ne ovat pieniä ja ohikiitäviä. Olen kiitollinen, että pystyn havaitsemaan onnenhetkeni.

Hyvin pieniämuruja lie elon onn täälläkin - jotenin hyvinkin ylimielisltä kuulostava heitto "onnellisyysmittareineen" -edes siedettävää olis hyvä . Kivunsietokyvyn rajoissa.

Olen onnellinen mutta osittain masentunut. Joskus on mukavaa, joskus maailma kaatuu. En osaa selittää

Suomi on sellainen ikuinen haavemaa jossa pettymys on läsnä koko ajan. Ainakin taustalla.

https://www.youtube.com/watch?v=z4h4ItmAMqY

Kuin epäonnistujien surkea suo.

Onpas mukava lukea, kun täällä on niin paljon ihania onnen lintuja, sulat kaikilla suittuna kultainen onnenlehvä nokassaan liitelevät ja lentelevät leppoisissa lämpöisissä etelätuulissa, visertelevät ja laulelevat onnen sulosointuja. Kaikki niin onnellisina, kauniit pulleat pyrstöt pullistelevat kaikkea tyytyväisyyttä ja mualiman hyvvee...

Tämä vanha rähjäinen varis on poikkeus, räpiköi ilman mittapuita vain risut nokkapielistä roikkuen, laulu vain epämääräistä piipitystä ja valitusta, pyrstösulat röpöttävät sinne tänne ja siivet roikkuvat ja kantavat vain kivenheiton päähän, onni kiertää kaukaa, kaikkinainen hyvä on tämän rääpäleen unohtanut ja musta yö yöpyy sen kanssa samalla oksalla...

Tottakai olen onnellinen, kun ei enää tarvitse nousta pimeään kylmään aamuun ja lähteä ulos pimeään kylmään ja sateiseen aamuun. Ei enää hortoilla pimeässä kylmässä ja sateisessa illassa.

Saa katsella kaikessa rauhassa vaalenevaan aamuun, juoda kahvinsa ja lukea lehtensä ja vain olla, jos siltä tuntuu.

Eilen sunnuntaina nautimme yhdessä lapsenlapsen kanssa rauhallisesta sunnuntaifiiliksestä aurinkoisella kävelyllä ja katselimme puista leijailevia värikkäitä lehtiä.

Voiko elämä enää tämän onnellisemmaksi tulla💖

Olen onnellinen, ja joskus peräti tyytyväinenkin.

Onnellinen siitä kaikesta mitä minulla on, onnellinen siitä kaikesta mitä minulla ei ole. Siitä että elämä on näyttänyt myös varjonsa, ja olen silti siitä päässyt omin voimin aurinkoon. Onnellinen siitä että osaan nauttia kauniista hetkistä, ja siitäkin, että ne huonot hetket ovat yhtä ohikiitäviä kuin ne hyvätkin.

Pääosin olen tyytyväinen elämääni. Oikeastaan olen saanut nähdä ja kokea aika paljon; ei mitään mitä rahalla saa mutta kaikkea muuta.
En vain olisi millään arvannut miten elämä muuttuu vuoden sisällä ihan muuksi. En ole koskaan aiemmin asunut yksin; vähintäänkin 1 lapsista on aina asunut saman katon alla ja vuosia perheeseeni kuului erinäinen määrä sun mun ja meidän lapsia, patjat valtasivat lattian ja keittokattilan koko tuppaa vieläkin olemaan liian suuri vanhasta muistista.
Vuoden ehdin jo odottaa aikaa jolloin pääsen elämään omillani, mutta elämä omillani pääsi kuitenkin yllättämään kun 38:n vuoden pesti lähivanhempana oli takana.
Tällä hetkellä kaipaan elämääni toista aikuista jakamaan elämän hienoja hetkiä, reissuja ja läheisyyttä. On ihmisen ikävä.

Elän elämäni onnellisinta aikaa. Tällä hetkellä ei ole minkäänlaista huolta eikä stressiä. Terveyskin on hyvä tähän ikään asetettuna. Minun onneni alkulähde on rauha Jumalan kanssa ja sen myötä kaikki muukin tarpeellinen sutviintuu. Ei sitä ihminen todella paljoa tarvitse saavuttaakseen sielun ja elämän tasapainon. Minulla ei ole edes lapsia eikä lapsenlapsia ja oikeastaan edes sukua, ei ajallista rikkautta, hulppeaa kotia, mutta onnellinen olen.

Olen ns. nykyajan evakko, työn perässä kauas joutunut. Yksin jäätyäni olen yrittänyt tutustua näihin paikallisiin asukkaisiin, mutta ei onnistu. Olen tavannut kadulla montakin ihan mukavan tuntuista ihmistä ja kuvio menee aina saman kaavan mukaan. Ensin he ovat aivan innoissaan kun tavattiin ja juteltiin, sitten joku toinen kerta, kun tavataan he jotenkin saavat itsensä kutsuttua minulle kylään. Kylään tultuaan sissivät suurin piirtein kotietsinnän tavoin koko huushollin, juodään kahvit ja he aikovat soittaa, että voisin käydä vuorostani heillä. Eipä ole vielä kutsuja tullut.
Onko teillä kokemusta "evakkona", miten olette päässeet sisälle uuteen yhteisöön. Olisin onnellinen, jos joskus tämä paikkakunta alkaisi tuntua omalta ja minä hyväksytyltä.

Monasti on tälläkin palstalla tuota onnellisuutta pohdittu.
Yksi ajatus tuossa siitä putkahti mieleen, että on iso onnen palanen, kun ei ole huolia, eikä murheita kannettavana.

Olen, koska 47 vuotta jätin Suomen. Monet sotalapset ovat samaa mieltä luulen, tunteet ovat eri asia.

Onnellinen herttinen sentää tämäpä ylläri kysymys, minusta on aina tuntunut olo niin tyytyväiseltä etten ole siihen kiinnittänyt huomiota, pitäskö ruveta tyytyväisenä nukkumaan niinpä teen, poppa sammuksiin ja öitä vuan.