Epäselvä suhde äitiin

En ymmärrä suhdetta äitiini. Äiti on aina ollut minulle läheinen ja ihailun kohde. Lapsena ja nuorena äiti oli elämäni tärkein ihminen, ja monesti myös paras ystävä, siltä minusta tuntui. Kun asuin vielä kotona, uskoin voivani luottaa häneen missä vain.

Toisaalta hän on myös kohdellut minua ja veljeäni aina hieman eriarvoisesti. Ottanut veljen sanomiset aina "oikein", eli kun jostain vakavasta kyse, hän on ottanut sen tosissaan, kun vitsailusta kyse, se on aina hauskaa jne. Minä olen aina ollut se, jolle äiti on näyttänyt "raaemmat" tunteensa. Minun murheeni ovat olleet mitättömiä, huomiohakuisuutta tai kiukuttelua (vaikka kyse olisi ollut siitä, että ainoa, pitkäaikainen ystävä jätti teini-iässä vaihtaessaan ystäväpiiriään tai minulla olisi ollut opiskeluun liittyvää ahdistusta). Minun vitsailuni on ollut ärsyttävää. Suoraan sanottuna minun ei ole ikinä ollut lupa näyttää heikkoutta, vaan minun on aina oletettu olevan vahva, kuin kallio mikä kestää mitä vain. Tämä on myös näkynyt siinä, että äiti on heikkoina hetkinäni saattanut sanoa vaikka mitä tehden oloni vielä pahemmaksi, eikä ikinä pyytänyt jälkikäteen anteeksi.

Minä olen aina ollut "hankala", veli aina niin kiltti, helppo, unelmalapsi. En ymmärrä, sillä en ole yrittänyt olla hankala. Enkä todellakaan ole edes kapinoinut kuten jotkut nuoret tekevät, vaan ennemminkin varonut aiheuttamasta murhetta. Toki olen olen hyvä ilmaisemaan itseäni, mutta en päällekäyvä ja osaan kuunnella toisten mielipiteitä. Olen ajatellut, että äiti-tytär-suhde on intiimimpi ja vähemmän kaunisteltu. Mutta siltikään en tätä ikinä täysin ymmärtänyt.

Sitten muutin opiskelemaan. Välillä meni hyvin, välillä huonosti, mutta halusin selvitä itse ja näyttää äidille, että en ole enää taakaksi vaan pyrin kasvamaan aikuiseksi. Opiskeluaikana äiti suhtautui nuivasti opiskelujuttuihini. Joko hän pyrki osoittamaan, että "ei kirjaviisaus mitään takaa, en tiedä oikeasti mitään", tai tivasi minulta vastausta johonkin asiaan, vaikka yritin sanoa ettei asioita voi sanoa mustavalkoisesti. Kun itse yritin jakaa opiskeluun liittyviä juttuja, joista ajattelin hänen olevan työnsä takia kiinnostunut, niin hän vaihtoi aina aihetta hyvin nopeasti ihan kuin ei haluaisi kuullakaan. Kun kerroin opiskeluvaikeuksista ja riittämättömyydentunteistani, hän viestitti että ansaitsin ongelmani kun kuuseen kurkotin. Kun kerroin hyvästä menestyksestä työelämässä, niin hän ohitti suurin piirtein olankohautuksella että "totta kai nyt MINÄ selviän vaikka mistä".

Vuosi sitten olimme yhteisellä lomamatkalla äidin kanssa, ja ajattelin, että nyt olisi vihdoin aikaa ja mahdollisuuksia jutella, lähentyä uudestaan, rakentaa äiti-tytär-suhdetta. Koko lomareissun aikana äiti ei kysynyt yhtä ainutta kysymystä elämästäni, suunnitelmistani, kuulumisistani... yhtään mistään. Minä kyllä kyselin hänen voinnistaan ja elämästään kaikenlaista. Hän ei halunnut keskustella minusta ollenkaan, vaan esimerkiksi hänen omista harrastuksistaan. Alussa ajattelin, että ehkä hän oli vain väsynyt, mutta alkoi toden teolla ärsyttämään, kun yhä uudelleen esiin nousi veljeni. Kuinka veli olisi pitänyt ottaa reissuun mukaan. Kuinka hän olisi ansainnut sen enemmän kuin minä (minulla parempi palkka kuin hänellä). Kuinka oli ihan tyhmää ja tylsää olla reissussa, kun olisi voitu olla kotona muun perheen kanssa. Siitäkin huolimatta, että veli asuu lähempänä ja äiti on nähnyt veljeä paljon useammin kuin minua. Toki äiti kiitteli reissusta ja seurastani, mutta se ei kuulostanut siltä, että se olisi tullut sydämestä. Sama on jatkunut myöhemminkin, minun seurani ei tunnu kelpaavan, tai se on "vain ihan tavallista". Sen sijaan aina kun veli tulee kotiin, äiti suurin piirtein tiputtaa kaiken käsistään ja keskittyy vain ja ainoastaan veljeeni. Ihan kirjaimellisesti, hän ei enää edes kuule mitä minä sanon.

Ymmärrän, että äiti on suojelevainen veljen suhteen, koska hänelläkin on ollut elämässään viimeaikoina alamäkiä. Mutta niin minullakin, mutta ne on aina ohitettu olankohautuksella, koska "kyllähän minä nyt kuitenkin aina selviän kun vaan laitan asiat luistamaan". En ymmärrä, miten olen äidille yhdentekevä, oli elämässäni mitä tahansa. Ymmärtäisin jos olisin ollut kapinoiva kauhuteini, minkä vuoksi välit olisivat kylmenneet. Mutta ikinä en ole pyrkinyt rikkomaan suhdettamme, vaan päin vastoin halunnut pitää siitä kiinni. Johtuuko tämä siitä, että opiskeluni on tuonut minulle asiantuntemusta joissain asioissa, joista äiti on aina ennen tiennyt enemmän? Eihän sillä ole mitään merkitystä suhteemme kannalta, varsinkin kun oletus on aina ollut, että minä tulen menestymään? Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Miten voisin parantaa tilannetta ilman että näytän siltä, että olen kateellinen veljelle? Veljeen minulla on hyvät välit, vaikka emme niin usein näekään. En koe, että välillämme olisi kateellisuutta tai muutakaan ongelmaa.

Kaikesta huolimatta rakastan äitiäkin hirveän paljon ja siksi haluankin apua. Pelottaa myös, että mitä jos en aina jaksakaan yksin.