Vilho Rantanen

SYNKKÄ YKSINPUHELU 

Mun syntini nousevat kerran
kuin haudoista vainajat,
ja tuomiopäivänä Herran
ne kostoa huutavat.

Kuin kuvina syyttävän filmin
mä tekoni nähdä saan,
kun Tuomari totisin silmin
on katsova kirjojaan.

Jok` ainoan rivin ja lehden
hän tutkii ja tarkastaa
ja tilini valmiiksi tehden
hän ehkä näin virkahtaa:

”Jaa – saarnaaja – sanojas kuulla
sai tuhannet ihmiset,
mut totisen kristityn suulla
et puhunut koskaan, et.

Jos juonista mammonan pahan
sa toisia varoitit,
niin itse sa orjana rahan 
sun aikaasi tuhlasit.

Ja syntistä naista ja miestä
niin kernaasti kivitit,
vaikk` itsekin likaista iestä
sä salassa raahasit.

Sä näyttelit, valheessa elit
ja vilppiin muitakin veit.
Kuin Juudaana teeskentelit,
näin kuolemansyntejä teit.

Ah, suruton olit ja paaduit
kuin paatuu syntinen mies.
Sun kiusaaja voitti, sa kaaduit
ja kuiluun putosi ties.

Niin mustat on paperit sulla,
- näen kirjasta selvään sen.
Kai vaikeinta autuaaks` tulla
on kastista pappien.

VIISI PAPPIA TAIVAAN PORTILLA

Ja katso, jo yö oli tullut ja minä taas uneksin,
niin saavuin matkalta ajan ma portille Saalemin.
Näin Pietarin, vartiomiehen, joka tutkien kirjojaan
nyt puntaroi kenelle avoin on ovi tai suljetaan.

Pian portille salkkua kantain, kuin mietteissä kulkien,
mies asteli vanha ja harmaa, näin varmana lausuen:
”Kai tunnettu talossa tässä on Englannin Bunyan, John?
Voin mainita: oppi sama myös minulla turvana on.

”Jaa”, virkahti Pietari kotvan sitä kirjaansa silmäten,
”on totta, täältä mä löydän nimen Aukusti Jauhiainen.
Mut pyydän: käy penkille tuonne nyt osaasi vartoamaan.
Jok` ainoa prelaatti täällä perin tarkasti tutkitaan.”

Ma unessa portilla viivyin ja uutta ja kummaa näin.
Kas, rovasti Muroma, Urho, tuolta asteli pystypäin.
Ja hän julisti: ”Lutherusta ja Sanaa ma rakastin,
myös puolesta isien kirkon kuin leijona taistelin.”

Taas kurkisti kirjanhansa Pyhä Pietari, viitaten:
”Jo penkillä tuolla vartoo sanaa tuomion Jauhiainen.
Saat sinäkin sinne mennä, kunnes tekosi punnitaan.
Ei täällä sua auta Luther, ei Paavi ja mahti maan.”

Mies Lapista, partaniekka, tuli hitaasti tallustain,
se Laestadin vanha avain oli hänellä kädessä vain.
Luo portin kun astui, aikoi heti kokeilla avaintaan
- Ei kääntynyt saranoillaan ovi jykevä tuumaakaan.

Niin naurahti Pietari siihen ja virkahti sanan vain:
”Ei aukene portti, sillä minä ainoan avaimen sain.
Käy tuonne nyt Muroman viereen, joka Suomen lie Lutherus.
Eikö sukua samaa ollut sun Lappisi Laestadius?”

On kulunut tuokio lyhyt, mä katson ja kuuntelen.
Mies vähäinen varreltansa tuli kiivaasti astellen,
ja hän touhusi: ”Helluntaihin olen kuulunut päällä maan.
Kai selvää, ilohon taivaan ohi muitten ma mennä saan?”

Niin vastasi Pietari: ”Varro, kun tilejäs tarkkailen.
Olet saarnamiehiä, huomaan, sinä Vilho Soininen.
Ei. Et ole kelvollinen vielä Saalemin riemuhun.
Käy penkille Augustin viereen, siellä oikea paikka sun.”

Ja Pietari kääntyi, hetken mua tiukasti silmäten.
”Käy”, viittas hän, ”joukkoon samaan myös sinäkin,
Rantanen, niin saatte te, puolueporhot, sisun, sappenne puhaltaa.
Ei suuntasarvet päässä päästä Saalemin porttien taa.”

Ma heräsin Pietarin sanaan: ”Taas aikahan palatkaa
ja oppikaa toisianne jo veljinä rakastamaan.
On varmaa: LAUMANNE KYLLÄ PIAN SOVINNON PAIKALLA OIS,
JOS PAIMENET RIITELEMÄTTÄ TIETÄ TAIVAAN KÄYDÄ VOIS.”