Postimerkkeilyn ongelmia

Keräily vaatii rahaa
Harrastajat tuskailevat, että mistä saataisiin nuoria mukaan. Tosiaankin silloin kun itse olin nuori, moni keräsi postimerkkejä. Nykyään harrastukset ovat erilaisia, paperinen kirjeposti on katoamassa. Digitalisaatio ajaa pelaamiseen ja somettamiseen sekä niihin tarvittaviin laitteisiin.
Postimerkkien keräys on kehittynyt Suomessa niinä onnellisina sodanjälkeisinä vaurastumisen aikoina, jolloin oli mahdollista olla turvatusti samassa työpaikassa eläkkeelle asti. Epävarmuus ja pätkätyöt ovat nykyajan työsuhteiden elementtejä. Kun kyseessä on nuori ihminen, niin hänellä on rahalle varmaan monenlaista käyttöä. Pitää hankkia asuntoa, autoa ja perhekin tuo kustannuksia. Miksi hän laittaisi rahansa paperilappuihin?
Yksi mahdollisuus nuoremmalle harrastuksen aloittamiseen on periä kokoelma edesmenneeltä keräilijältä. Mutta kuinka moni kiinnostuu asiasta, sen sijaan että realisoi kokoelman rahaksi samantien? Luin erään entisen keräilyliikkeen pitäjän kommentin, kuinka perikunta myi kolmanneksella kokoelman arvosta vain rahan takia.
Esimerkiksi itseäni kiinnostaisi täydellisen Suomi-kokoelman hankkiminen, mutta Suomen ensimmäisestä 5 kopeekan soikiomerkistä pitää maksaa noin 1000 euroa. En ihmettele, jos se jollekin toisellekin on saavuttamattomissa. Juuri oli myynnissä tämän saman merkin pari, josta pyydettiin 20000 euroa.
Mediajutuissa rahankäytön merkitystä vähätellään tai vaietaan. Taka-ajatuksena lienee, että saadaan uusi harrastaja pienellä panoksella mukaan. Koukkuun ennen kuin tämä tajuaa rahan merkitystä.
Miten olisi, jos mediajutussa sanottaisiin suoraan, että kohtuuhyvän Suomi-kokoelman hankkiminen vaatii vähintään tuhansia euroja rahaa? Yhtään tällaista juttua en ole nähnyt.

100 % turvallista tapaa käsitellä ja säilyttää merkkejä näytä olevan
Sain lähetyksen postimerkkejä, jonka aukaisin pakkauksesta. Kansiosta tippui kolme merkkiä lattialle. Onneksi eivät olleet kovin arvokkaita ja onneksi en tallannut niitä vahingossa tai lattia ollut kovin likainen. Yritin varovasti nyppiä talteen.
Jos olisi kyseessä kovin kallis merkki, niin pelkästään kömpelön käsittelyn takia siis arvokkaan merkin hinta voi tippua kymmeniä prosentteja. Ongelma on todellinen, kun merkin arvo on satasia tai tuhansia.
Säilytykseen on tarjolla liuskoja, liimakkeita ja säiliökirjoja. Juuri noissa säiliökirjoissa merkki voi lentää lattialle pelkästään siitä ilmavirrasta, kun vedät kansion hyllystä katsomista varten. Pelkkä liimakkeen jälki on kuulemma arvonalennus. Liuskojen ja liiman kanssa askartelu kypsytti heti eikä niissä merkki pysy.
Lähimpänä 100 % ollaan säilyttämällä merkkiä pimeässä pankkiholvissa, mutta mitä iloa silloin harrastuksesta on, jos merkkejä ei voi katsella ja näyttää toisillekin?

Merkin arvon määrityksen mielivaltaisuus
Normina käytetään vaikkapa ns. Lape-hintoja, joita ei kai käytännössä kukaan koskaan maksa ostamistaan merkeistä, vaan muutaman prosentin niistä. Määritelmän mukaan niihin arvioidaan paljon henkilökustannuksia, siis kun merkit järjestetään ja arvioidaan kivijalkamyymälässä.
Kysymys kuuluu, että miksi keräilijän pitäisi olla kiinnostunut kivijalkamyyjän elättämisestä? Nykyään merkkejä voi ostaa netistä, ei tarvitse matkustaa niitä hakemaan myymälöihin.
Normihintoihin vedotaan herkästi, kun halutaan näyttää, kuinka halvalla joku kohde on myytävänä. Minusta tässä on samanlainen vedätys kuin aikoinaan Suomi-Soffalla, joka piti aikoinaan jatkuvia 70-90 % alennuksia hinnoistaan. Ja joka sai jatkuvia huomautteluja näistä muka-alennuksista. Ei postimerkkien myynti bisneksenä ole sen kummempaa kuin sohvien myynti.
Postimerkin leimojen arvotus se vasta mielivaltaista näyttää olevankin.
Ja jos siis hipaisen arvokasta merkkiä täysin vahingossa väärällä tavalla ja sen arvo tippuu kymmeniä prosentteja, niin miten motivaationi jatkaa siitä kärsii?

Ukkoutuvan harrastajakunnan sisäpiiri
Epäilen, että se eläkeläistyvä keräilijäkunta, joka harrastuksen suosion vähenemistä pohtii, ei osaa mieltää esille tuotuja seikkoja. Sisäpiiri-vaikutelmakaan ei auta, siis että näistä asioista ei näytä pääsevän edes keskustelemaan toisten harrastajien kanssa ennen kuin on maksanut jonkun kerhon jäsenmaksun. Harrastajien ikääntymisen muodostama luonnollinen poistuma ei sekään asiaa edistä. Eikä sekään auta, jos vanhoja suomalaisia merkkejä keräävä pappa väheksyy nuoren kerääjän popmusiikkiaiheista merkkikokoelmaa.

Mystisiä asioita
Sitä en ymmärrä, että jotain merkkiä pitää hankkia kymmeniä kappaleita. Minusta kyse ei ole keräämisestä vaan hamstraamisesta. Ostin kerran erään tällaisen leikettä sisältävän pakkauksen, josta luulin löytyvän ”aarteita”. No, sieltä juuri tuli 76 kappaletta jotain tuiki tavallista käyttömerkkiä jne. Noiden satsien myyjien luulisi poimivan vähänkin arvokkaat merkit pois etukäteen.
Kaikesta tästä huolimatta aion pysyä lajin parissa, kun vauhtiin pääsin. Harrastajien luonnollisen poistuman takia voi saada keräilijän elämäntyön muutamalla satasella.