Yleisprotestanttisuus, siunausko vai harhaa?

Puhutaan paljon yhteiskristillisyydestä. Ylipäätäänkin monissa herätysliikkeissä ja vapaissa suunnissa uskovaisuus on tullut eräänlaiseksi opillisesti välinpitämättömäksi yleisprotestanttisuudeksi jossa yhteiskristillisyydeksi riittää yhteinen kokemus uskoon tulemisesta. Valitettavasti tähän näköjään useimmiten liittyy lähes täydellinen opillinen välinpitämättömyys. Ajatellaan että uskoon tulemisen kokemus on se joka sitoo ristityt yhteen ja jolla koetellaan kuka on oikea uskovainen ja kuka ei.

Yhteiskristillisyyden tai sanoisinko yöleisprotestanttisuuden tyhjiä hokemia ja fraaseja, kuten: "kristityt yhdessä", tai vaikkapa: "kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi" -käytetään asiayhteydestään irrotettuina ylläpitämään opillista velttoutta, sillä kun oikea raamatullinen oppi ymmärretään "kuolettavaksi kirjaimeksi" niin tottakai (!) opillinen välinpitämättömyys toimii vastakohtana eli eläväksi tekevänä hyveenä. Tällaisella opiétuksella riistetään kuulijoilta mahdollisuus arvioida ja varsinkin kritisoida kuulemaansa opetusta. Jopa arvioimisen annetaan ymmärtää olevan "vikoilemista" kristittyjen yhteyttä vastaan... Jokaisen tulisi korkeintaan tykönään itsekseen päättää jotain pahasta ja huonostakin opetuksesta ottaa ja jotain jättää. Julkisesti opin ja opetuksen vakluvikoja ei saisi nostaa esille koska se koetaan yhteiskristillisyydessä "rakkaudettomuudeksi".

Kuitenkin juuri oikea oppi, raamatunmukainen oppi on se ainoa työkalu jolla kaikkia opetuksia voidaan arvioida, verraten siihen mitä Raamattu sanoo. Oikea oppi ei koskaan ole elävän uskon vihollinen vaan EDELLYTYS! Oikea oppisuus ei myöskään "tukahduta uskoa" kuten asioita äärimmilleen kärjistävät väännellen sanovat. Ei, vaan oikea oppi ja oikea elävä usko yhdessä rakkauden kanssa kuuluvat aina erottamattomasti yhteen. Kokonaan toinen asia on sitten ettei oppia tule käyttää lyömäaseena, mutta se ei nyt ole aiheenamme.

---

Kuuntelin radiosta erään tunnetun julistajana toimivan viidesläis-yhteiskristillisen henkilön haastattelua hänen hengellisestä elämästään. Siinä käytiin läpi aina uskoon tulemisesta nykypäivään monet asiat jotka hänelle olivat tapahtuneet. Tiedän tuon henkilön kyllä vilpittömäksi, mutta eräs asia, jota hän tuskin ehkä itsekään tiedostaa, oli että läpi hänen historiansa kaikki tärkeimmät hengellistä elämää ohjaavat tapahtumat ja käänteet johtuivat aina jostain kokemisista, erilaisista elämän sattumuksista (jos niin voi sanoa) ja kohtalon tai Luojan eteen tuomista tilanteista. Tärkeimmät hengelliset ratkaisut tuntuivat perustuvan tällaisiin vaikutelmiin ja kokemisiin.

Jäin miettimään, että eikö hengellinen vakaumus, opin ja uskon kirkastuminen ja uskon tiellä eteen tulevat ratkaisut; -eikö niiden tulisi perustua RAAMATTUUN eli Jumalan sanaan? Kuitenkaan en tarkastikaan kuunneltuani havainnut yhdesäkään selostetussa vaiheessa että jokin hengellisen elämän käänne tai päätös olisi peruteltu sillä mitä RAAMATU asiasta opettaa?


Raamattu ei tunnu olevan nykyuskovaisten keskuudessa kovin suosittu. Seurakuntaan ja oppiin sitoutuminen vielä heikompaa. Vastuunkantaminen ja uskollisuus omalle seurakunnalle sekä asettautuminen jonkun tervettä oppia opettavan seurakunnan paimenen hengelliseen kaitsentaan on tässä instant -kristillisyydessä jo suorastaan kummajainen.