Ihmisten ilona

Suljin läppärin kannen ja pakkasin sen laukkuun. Loksahdus, ja eräs etappi oli päättynyt kohdallani. Pieniä nytkähdyksiä kohti todellisuutta, pois menneisyyden kauhuista. En mennyt syömään, vaan hisseille. Matkalla alas parkkihalliin, katselin itseäni peilistä. Olin yksin. Roikotin mustaa tietoteknistä kantamustani kangaskahvasta. Kasvoilla ei näkynyt juuri mitään. Asu oli siisti, uusi ja rypytön, kengät vastahankitut. Koruja ei paljon ollut. Se olin minä.
Hän matkusti kanssani katsellen näkymää pohjakerrokseen asti räpäyttämättä silmiään kuin jokin eloton olento, nukke. Ei havaittavia virheitä, mutta eloton. Esittelymalli, tuote, tavallinen ja jokapäiväinen näky kaikinlaisissa toimistorakennuksissa, hengetön. Hän oli ehkä äiti matkalla kauppaan, viinakauppaan, tai vain sinkku kotiinsa makaamaan itkua pidätellen, siivoamaan raivolla ja tuskalla, säätämään asuntoaan tai suunnittelemaan, asettelemaan kukkia maljakkoon, tai opiskelemaan. Kuka tietää. Hissi pysähtyi ja sen ovet avautuivat täysin toisenlaiseen maailmaan.

Tuulettimien humina parkkihallissa loi mielikuvan rahtialuksesta, joka kuskasi toiselle planeetalle autoja hämärässä kidassa. Oli toisinaan vaikeuksia löytää omaansa, sillä kaikki autot muistuttivat toisiaan. Painoin avaimessa olevaa nappulaa, ja jossain loksahti samalla kun välähti. Luovin kohti äänenlähdettä. Puolimatkassa minua heikotti. Horjahdin, ja otin tukea lähimmästä autosta. Sen varashälytin kytkeytyi päälle, ja hallin täytti korvia raastava meteli. Peitin korvani, mutta löin samalla läppärilläni itseäni silmäkulmaan. Kompuroin eteenpäin tietämättä missä autoni oli, ja kun löysin sen, olin kadottanut avaimeni. Meteli jatkui, mutta auto oli jo onneksi auki. Pakenin sisätiloihin. Vartijoita ilmestyi paikalle.

Seuraavaksi tapahtui jotain täysin käsittämätöntä. Hetken tutkittuaan tilannetta, toinen vartijoista katosi yläkerroksiin, ja toinen alkoi tutkia parkkihallia lampulla ja hiiviskellä kuin poliisisarjoissa pitkin autokäytäviä. Lopulta hän päätyi ajoneuvoni viereen. Mies koputti ikkunaan; hän on puolituttu kaveri aulasta. Action puolella en ole tavannut häntä koskaan. Avasin oven. Mies kysyy, että onko minut pahoinpidelty? Vuodin kuulemma verta. Tajusin sen vasta kun katsahdin kämmeniini. Ne olivat veressä. Hetkellinen hätäännys, paniikki tai suistuminen henkiseen ojaan, kohtasi seesteisen mielenrauhani ja sen tyyneyden. Pinta läikähti ja asiat alkoivat luisua väärään suuntaan.
Jostain käsittämättömästä syystä en kertonut totuutta, vaan sepitteellisen ja sekavan version tapahtuneesta. Lisäksi esitin sen kuin aivotärähdyksen saanut, ja käytin selitykseen vartijan omaa versiota päällekarkauksesta. Minulla ei ollut kuvaa siitä, kuinka se käsitettiin, mutta radiopuhelimella paikalle kutsuttiin kiireesti talon terveydenhoitaja. Puseroni oli pilalla. Ihmisiä ilmestyi autoni ympärille, ja suureen ääneen vatvottiin tapahtunutta. Hälytin saatiin lopulta sammutettua, ja kysyvä hiljaisuus suuntautui minuun. Päässäni jyskytti.

Satoja kertoja samassa hallissa olen ajatellut: entä jos joku saa päähänsä rynnättä täällä kimppuuni. Askelten kolina kuulostaa autiudessa ja varjoissa kammottavalta. Olen sisällä huipputurvallisessa talossa, mutta mikä estää? Olen yksin, en osaa karatea, enkä voi finanssikengissä pinkoa pakoon lukitusta talosta. Olen kuin pihalla räpistelevä kana ketun silmissä, joka on livahtanut aidanreiästä sisään. Kymmeniä kertoja olen tätä ajatellut, ja nyt löin itseäni läppärillä päähän, enkä kehdannut sitä myöntää kenellekään. Kaiken lisäksi jokainen paikallaolija arveli minun joutuneen raiskausyrityksen kohteeksi. Tämä oli selvääkin selvempää, sillä tunnelma oli kireä. Voivottelin hieman ja laajentelin silmiäni. Syyllinen oli yhä talossa, arveltiin. Seuraavaksi tutkittaisiin kameroiden nauhat ja kaikki paljastuisi. Vetoaisin mielenhäiriöön ja hetkelliseen sekavuuteen. Maineeni oli vaakalaudalla, kenties jopa työpaikkani. Puseroa ei ainakaan voinut enää pelastaa. En tuntenut kipua vaan kauhua. Ja jos luoja soi, niin törmäyksestä ei jäänyt tallenteita. Saatoin olla jäänyt kamerakatveeseen, näin toivoin. Mutta jos näin toivoin, niin minut oltaisiin voitu raiskata, eikä siitä olisi jäänyt mitään tallenteita, jollaisia en halunnut jäljelle jäävän. Niitäkään.

Hissinovien avauduttua vaaleaverikkö astui halliin kaivellen takintaskustaan autonsa avaimia. Hän selvästi kiiruhti. Askeleet olivat nopeat. Minä tunsin hänet hyvin. Vaimonikin tuntee hänet hyvin, ehkä paremmin kuin minä. Millaista haaskausta.
Jostain syystä nainen horjahti vasten autoa, ja laukaisi tämän hälyttimen. Sitten hän löi itseään laukulla päähän ja retkahti viereisen auton konepellille tiedottomana. Millainen ääliö. Kuinka tuollaisia voi yleensä olla olemassa. Ehkä älykäs ja kaunis, mutta käsittämätön pelle ja koheltaja, hirnuja, kenkiinsä kompuroija. Toivoton tapaus ja ikuinen infantiili. Tilasin itselleni hissin. En voinut sietää naista millään tasolla. Maatkoon siinä ihmisten ilona.

(Naurua)