ADHD mies ja parisuhde

Ymmärrän tilanteesi hyvin. Oma puolisoni on myös ADHD ja itse elän tällä hetkellä jaksamisen äärirajoilla. Olen jaksanut olla positiivinen ja uskoa parempaan tulevaisuuteen, mutta nyt näyttää tulleen seinä vastaan. En myöskään tiedä mitä tehdä. Yritän hoitaa itseäni ja ottaa omaa tilaa, mutta sisältä olen ihan tyhjä eikä niitä tunteitakaan oikein saa enää pintaan. Ahdistaa.

Jos joku tietää, miten meitä voisi auttaa, niin kertokaa!

Tiedän tuon tunteen josta kirjoitit itse elän avoliitossa ADHD-miehen kanssa ja meillä on myös yhteisiä lapsia (terveitä onneksi, adhd:llä on taipumusta periytyä) Välillä tunnen olevani ainut aikuinen meidän perheessä, mutta myös hyviä aikoja mahtuu mukaan niiden voimalla sitä ihminen jaksaa kummasti eteenpäin.

Sinun kannattaisi keskustella asiastasi (omien voimien loppumisesta) puolisosi kanssa. Jospa vaikka menisitte lääkäriin.
Lääkäreillä on tänäpäivänä hyviä toimivia lääkkeitä tähänkin sairauteen. Jos puolisosi on diagnosoitu niin lääkäriin vaan lääkettä hakemaan. Myös paljon erinlasia terapiavaihtoehtoja on olemassa, sinulle ja miehellesi yhdessä ja erikseen kannattaa kysellä ja olla aktiivinen.

Voisit myös surffailla netissä adhd-liiton sivuille ja etsiä sieltä sinua lähinnä olevan paikallisyhdistyksen siellä voisi olla tarjolla vertaistukea. Usein paras apu on toisten samnalaisten ihmisten kokemukset ja myötäeläminen. Itse olen osallistunut näihin tapaanmisiin ja minulle niiistä on ollut paljon apua.

Lämpimiä ja aurinkoisia kevätpäiviä sinulle minime.

ite seurustelen tällä hetkellä kans adhd-tyypin kanssa. ollaan kohta oltu puol vuotta yhes ja välillä hermot on menny, puolin jos toisinkin. just se piirre, joshon herra miehessäni ihastuin ja rakastuin (vilkas ja sosiaalinen) saa välillä näkemään punaista, samoin jotkut ihme impulsiiviset tempaukset. toisaalta "tavallinen" ja tasapainoinen ihmissuhde ei kyllä mulle edes sopis, koska kuolisin tylsyyteen, mutta välillä tuntuu kyllä siltä, että herraannavoimaa.

Hei.

Tämä on vanha ketju, mutta jos vielä saisi vertaistukea joltain, olisin enemmän kuin mielissäni :)

Mieheni on adhd, lisäksi hänellä on muutakin neurologista poikkeavuutta, mutta tuo nyt kai on se suurin huolen aihe.

Olemme olleet yhdessä 2 vuotta, hän on tällä hetkellä vankilassa ja koko vankilassaoloaika on mennyt todella hienosti. Nyt on kuitenkin tullut säröjä parisuhteeseen..

Hän ei tiedä jaksaako enää seurustella kanssani, lääkityksenkin on unohtanut.

Lisäksi joku käyttää hänen puhelintaan ja yritin selittää, että siitä tulee valtava lasku! Yritin selittää, että joudun katkaisemaan sen liittymän ja sulkemaan toistaiseksi.

Ei tuntunut mikään kiinnostavan. :/

Hän ei ymmärrä aiheuttavansa itselleen harmia sillä, että antaa toisten käyttää hänen puhelintaan. Nyt minun oli sitten pakko sulkea liittymä.

Emme kykene pitämään millään tavoin yhteyttä, toistaiseksi.

Hän on joutunut vankilaan, koska ei ole syönyt lääkkeitään ja on antanut ihmisten käyttää häntä suvereenisti hyväkseen.

Koitan rakentaa omaa elämääni, mutta tämä on vaikeaa, koska hän on niin sairas, eikä suomen vankiloissa tarkkailla syökö hän lääkkeet vai ei.

Ehkä minun ainoa vaihtoehtoni on antaa hänelle tilaa.

Seurustelin 12 vuotta sitten ADHD-miehen kanssa. Ei siitä mitään tullut ja meillä meni poikki 2,5 vuoden jälkeen.

Jälkeenpäin olen lukenut asiasta ja yks, mikä oikeasti auttaa on ruokavalio.

Sitä kannattaa kokeilla lääkehoidon rinnalla. Ei parane, mutta auttaa.

Vilja pois ja kasvikset tilalle.
Luonnolliset rasvat kehiiin eli margariinit pois.
Lisäravinteena kalanmaksaöljy 50µg D-vitamiinia.

Luonnollinen B-vitaminivalmiste.

Kannattaa muista, että myös apua kannattaa hakea kunnallisesta tai yksityiseltä puolelta. Arjenhallitaan saa apua myös yksityiseltä puolelta. Adhd:tä ei hoideta pelkästään lääkkeillä.
Helsiingissä on useita paikkoa misääs yksityisellä puolella hodietaan. mm. Contextia.

Oli vanha ketju mutta minun elämässäni hyvin ajankohtainen.
Olen ollut 12 vuotta avoliitossa adhd-miehen kanssa. Diagnoosin sai (meni minun vaatimuksestani lääkäriin) viime syksynä.
Omat voimani ovat nyt aivan lopussa. Syön itse mielialalääketta, jotta pysyisin edes jotenkin kasassa. Mies ei ole itselleen määrättyjä lääkkeitä halunnut edes kokeilla.
Minä huolehdin meidän perheessä kaikesta lapsiin liittyvästä (koululainen ja eskari), siivouksesta - joka ihan mahdotona, kun mies on sellainen huithapeli - ja ylipäänsä kaikista arkisista asioista. Jos olen poissa kotoa, eivät lapset välttämättä syö silloin kuin pitäisi tai pese hampaitaan yms. arkisia asioita. Mies istuu tietokoneella tai puhuu puhelimessa.
Täysin patologinen valehtelija hän on ja muutenkin epärehellinen. Tuntuu, että hänellä on ihan omat laita ja tapansa hoitaa asioita. Kovin äkkipikainen ja stressaantuvakin.
Talous on aivan retuperällä.
Nyt en kyllä enää keksi, että mistä saisin voimia jatkaa elämää.

Hyvä,kun löysin tämän palstan,itse myös avoliitossa kyseistä diagnosia sairastavan kanssa,välillä on hyviä aikoja,tosin nytten enemmän ollut niitä huonoja,mieheni ei päästä lähelleen,seksielämä loppunut kokonaan,en jaksa tällaista enää kauan,nukumme erillään eri huoneissa,siis tosin tämä tapahtui vasta muutama päivä sitten,mitä pitäisi tehdä,tuntuu siltä,että olen tulossa itsekkin hulluksi,joka päivä on turhautunut olo,tekisi mieli vaan lähteä ja sulkea ovi perässä.

Ai luoja meitä on muitakin.. Kuulostaa niin tutulta nuo kirjoituksenne. 2 vuotta seurustelua adhd-miehen kanssa, vuosi avoliittoa ja nyt ero. Minä en olisi halunnut luovuttaa vaikka välillä tuntuukin ettei enää jaksa mitenkään. Minäkin rakastuin iloiseen, sosiaaliseen ja touhukkaaseen ihmiseen, joka sitten olikin jotain muuta. Ihminen joka tulee ja menee edestakaisin ajattelematta lainkaan miltä se muista tuntuu. Työt ja kotihommat onnistui jotenkin, omalla tavallaan, yleensä melko ylimitoitettuna.Mitään ei voi sopia, kun ei se tapahdu kuitenkaan. Dg:tä ei ole vaikka molemmat onkin siitä varmoja. Asiat lähti meneen huonosti, valehtelua, poissaoloa jne. kunnes puutuin asioihin ja riidat muuttuivat aivan hirveiksi. Ero oli väistämätön. Haluaisin silti koittaa asioita vielä selvittää, toinen vaan on sulkeutunut täysin, ei puhu, eikä päästä lähelle. Silti pitää yhteyttä lähes päivittäin. Ei voi olla yhdessä muttei voi erotakaan.. =(

Tääläkin samankaltaista hommaa, mutta nyt meinasin tehdä asialle lopun. Meillä ei tää homma tuu onnistuun. Mieheni suuttuu joka pikku asiasta, ei kerro mitään omista tunteistaan (ei siis uskalla puhua). Eikä halua apua! Joka tekee asiasta vaikean, jos tilanne olisi eri lähtisin ehkä vain kävelemään ja antaisin muiden hoitaa homman, mutta meillä on kuitenki 6kk ikäinen lapsi, en voisi millään erottaa lasta isästään, joten yritän saada miehen edes harkitsemaan jos lääkkeet auttaisi ollenkaan. Mieheni käyttää alkoholia joka päivä (Ja sillon jos se suuttuu, meno on paljon hullunpaa). Hän ei luota itseensä eikä muihin ja on mustasukkainen. Jos en poistaisi sivuhistoriaa konelta hän kävisi nämäki lukemassa saattaa tutkia puhelintaki yms. Yritän ymmärtää ja katsoa asiaa hänen kantilta, mutta se on hankalaa enkä pysty siihen. On kuitenkin hyviäkin puoli miehessäni, hän rakastaa minua oikeasti ja on rehellinen (hän ei vaan osa valehdella). Kunpa saisin hänet ymmärtämään että lääkkeet ei välttämättä olisi huono ratkaisu :/

Olen seurustellut reilu 6-vuotta adhd-miehen kanssa. Välillä pidän hänen käytöstään empatiakyvyttömyydestä johtuvana. En tiedä mikä on adhd:eeta ja mikä vain luonteenpiirre tai mahdollisesti persoonallisuushäiriö? Itsellä vakaviakin psyykkisiä ongelmia joten alkaa tuntua että pelastan itseni ja lähden suhteesta, vaikka rakastankin kaikista loukkauksista huolimatta. Mies ei ole ikinä edes sanonut rakastavansa, enkä minäkään ensimmäisen kerran jälkeen jolloin vastaukseksi sain vain kiitos, ja selitykseksi että ei usko että kukaan häntä rakastaisi. :( En ole tarpeeksi perehtynyt adhd:een koska olen ollut niin huonossa tilassa itseni kanssa.

Tuntuu pahalta jos joudun nyt jättämään hänet yksin ongelmineen, mutta en minä voi olla vastuussa aikuisesta ihmisestä. Toivoisin että voisin olla hänen tukenaan edes ystävänä, mutta silti pitäen tietyn etäisyyden. Nytkin kyyneleet vaan valuvat. Hänellä peliriippuvuus, ei onneksi ihan pahin sellainen mutta en voisi asua hänen kanssaan yhdessä sillä joskus saattaisi vuokrarahat mennä. Töissä ei ole, ja elämänhallintaoppia tarvitsisi. Peliriippuvuuteen olen pyytänyt hakemaan apua, mutta ei pidä ongelmaansa niin vakavana. Lääkitystä käyttää vaan silloin tällöin sillä sivuoireet ovat hankalat. Osaa olla rasittava ylivilkkaudessaan, mm. jatkuva herjan heitto jota en jaksaisi kuunnella ja leikillään kiusaaminen. Voiko adhd-ihmisen kanssa seurustella jos itselläänkin on ongelmia?

Minä en oikein tiedä minkälainen on ADHD-lapsi, mutta oletan että naapurissani on sellainen. Kun he muuttivat kolme vuotta sitten alakertaan niin poika huusi yötä päivää silloin se oli noin kaksi vuotias . Nykyisin se on melkein kuusi vuotias ja saa ihmeellisiä raivopuuskia. Sen isä on Kosovosta ilmeisesti pakolainen ja äiti suomalainen. Joskus ottaa päähän kun molemmat huutavat alakerran muija ja poika. Heille syntyi tyttö tämän kolmen vuoden aikana ne ovat olleet naapureinamme. Se kohta kaksi vuotias. Se ei kiukuttele niin paljon kuin veljensä.

Halusin laittaa tälle sivulle viestiä, ihan siltä varalta että siitä jollekulle olisi hyötyä. Olen itse 25-vuotias nainen, joka on saanut adhd-diagnoosinsa 2 vuotta sitten. Olen myös kärsinyt monista yllä mainituista ongelmista koko ikäni. Yksi asia, jonka haluan kaikkien addien kanssa seurutelevien tietävän on se, että ihan kaikkea ei sairauden syyksi voi laittaa. Hyvä puoliso ymmärtää ja tukee (antaa tilaa rauhoittua tarvittaessa ja potkii toisinaan takamukselle jos ei hommat suju), mutta ihan kaikkea ei tarvitse sietää. Loppujen lopuksi jokainen on vastuussa itsestään, eikä saurauden taakse piiloutuminen ole oikeutettua.

Minun mielestäni hyvänä ohjenuorana voisi pitää sitä, että jos toinen yrittää, niin ole tukena, mutta jos toinen vajoaa omaan kurjuuteensa, et voi silloin tehdä muuta kuin nostaa kädet ylös ja lähteä. Toisinaan ADHD:een liittyy persoonallisuushäiriöitä, ja minusta onkin ihan perusteltua kysyä itseltään, että haluaako todella seurustella persoonallisuushäiriöisen kanssa? Ilkeily, empatian puute, toisen laiminlyönti tai luovuttaminen eivät ole adhd:n oireita, joten niitä ei myöskään tarvitse sietää. Paras olisi yhdessä suunnitella strategioita arjesta selviytymiseen siitä lähtökohdasta, että molempien tarpeet tulisivat kuulluksi. Mikäli adhd-puoliso ei ole valmis näistä asioista keskustelemaan, voit hyvällä mielin lähteä ja tietää, että olet tehnyt parhaasi.

Adhd ei myöskään ole pelkästään huonoja puolia, vaan myös luovuutta ja intohimoa. Tiedostan ihan hyvin, että puutteelinen kykyni hahmottaa aikaa ja tavaroiden ja asioiden unohtelu/hukkaaminen ovat miehestäni rasittavia asioita. Myöskään se, että en ostoksilla siedä olla tuntia kauempaa ja siivouspäivänä tarvitsen häneltä jatkuvasti ohjeita, jotta saan jotain aikaiseksi (mieluiten yhden ohjeen kerrallaan), eivät varmasti ole viehättävimpiä puoliani, mutta näiden lisäksi olen älykäs, iloinen, empaattinen, hyvä kuuntelija, avulias ja aina valmis kokeilemaan uusia juttuja. Nämä piirteet minussa puolestaan tasapainottavat varovaista ja järkevää miestäni.

Avainasia onkin löytää sellainen puoliso, jonka kanssa molemmat voivat tuoda suhteeseen oman panoksensa, eikä kumpikaan putoa hoivaajan rooliin. Tätä voi jokainen suhteeltaan vaatia, oli sitten adhd tai ei.

Tsemppiä kaikille adhd:n tai adhd-kumppanin kanssa sinnitteleville! Ja muistakaa, että apua on pattitilanteessa lupa hakea niin itselleen kuin parisuhteellekin!

Terkuin,
Adhd

Hei hienoa, että vanha ketju saatiin elvytettyä! Minä olisin niiiin mielelläni livenä yhteyksissä johonkuhun, jolla puolisona adhd. Helppottaisi kummasti! Mutta niin vähän olen tällä palstalla käynyt, että en tiedä onko tuo mahdollista. Ja haluaisiko joku jakaa ajatuksia vaikka sähköpostitse tai jopa niin, että tavattaisiin.
Kiitos myös tästä viimeisimmästä "Oman onnensa seppä". Viisaita sanoja.

Minäkin voisin jutella vaikka sähköpostitse :) Olen naimisissa ADHD-miehen kanssa ja yhdessä oloa takana 8 vuotta. Minulla on ammattini vuoksi paljon kokemusta ADHD:sta, ja tämän seurauksena passitin myös mieheni hakemaan apua ja sitä on löytynyt. Mies on ollut todella tyytyväinen löydettyään syyn omalle käytökselleen, ja lääkkeetkin tuntuvat auttavan. :)

Viimeisin viesti on kyllä 2011 mutta jospa tämän vielä joku lukisi :)

Vanha ketju, mutta olen ihan loppu adhd-mieheni "tempauksista" Mä en jaksa enää vuoristorataa... Välillä nousua...ja taas mennään alamäkeä...
Meillä tulee kohta 20v avioliittoa, Rakastan edelleen...mutta voisko se olla helpompaa. Lapsia on tasan 10, ja niistä yhdelle diagnosoitu adhd. Isä ja poika syö lääkkeitä, kummallakin concerta 27mg.
Yli viisi vuotta meni ihan hyvin, aina välillä vitsailin, että kyllä sulla on Adhd! Vaihtoi työpaikkoja useasti, ennen kuin perusti oman yrityksen (yli 10v ollut yrittäjänä) Hommat osaa, tietoa ja ammattitaitoa todellakin on!
n.5 vuotta sitten minä sairastuin vakavasti, ja miehen piti ottaa vastuu kaikesta, koska minusta ei ollut siihen. Minä olin pitänyt kodin pystyssä, koulu/neuvola/lääkäri-jutut oli minun vastuulla, ei mies tiennyt edes miten paljon käyn esim pienten lääkärillä. Siivous ja ruoka ja ruoka-kaupassa käynti kuului minulle! Mies kävi töissä, pitkä päivää teki... Minun Sairastumisen jälkeen, langat karkasi miehellä kädestä... Adhd-oireet pahentui ja näkyi... n. 4 vuotta sitten sai Adhd-diagnoosin! Oli masentunut, itsesälissä, ei musta oo mihinkään, syytti ja haukkui itseään aivan hirviästi. Ei arvostanut pätkääkään itseään, ei pystynyt ajattelemaan pidemmälle... addiktiot vei mennessään...

Alkoi jo parempi kausi... On ollut aika hyvä n.vuoden... mutta unohtaa lääkkeet kun on esim.työmatkalla, raivostuu jos sanon, että ota lääke. Nimittäin ilma lääkettä hänen kanssaan ei voi keskustella. Nyt juuri työmatkalla, toisella puolella suomee... piti tulla su, mutta oli niin puhki että sanoi ajamavansa ma-aamuna... Paiskii töitä, eikä osaa hellittää, eikä mitään vapaa-aikaa, vaikka itse tietääkin, kun käy lenkillä ja raivoo siellä, ja päästää höyryt pihalle...ni helpompi elää... mutta kun ei kerkiä...tekee vain töitä(vaikka ei osaa keskittyä, ja ei saa mitään oikein aikaseksi) Sitten ottaa seuraavana päivänä yliannostuksen lääkettä...sitte tunteet ja aivot heittää kuperkeikkaa.. :( :(

Juuri soittelin miten voi? Onko lähtenyt ajelee...kello oli kohta 13, heräsi, ja raivosi kun nukkunut pommiin... Minä olin niin innoissaan ihanasta yllätyssynttäreistä mitä järkkään meidän pojallemme(17v) niin ilo laski kuin lehmän häntä! Se oli niin raivona! Lähdin töistä ruokatauolle, ja kun pääsin auton rattiin...itsin..itkin itkin!!
Mistä saan apua!! Kelle voin itkeä ja kertoa, minkä kanssa painin! Välillä mies on samallainen kun adhd-poikamme... uhmaikäne lapsi! Tietenkin minussakin vikaa, tai ainakin ollut... Erilaisten terapeuttejen avulla, olen tutustunut ja ymmärtänyt itseänikin...ja olen oppinut arvostamaan itseään... Mutta silti!! Välillä tuntuu että 11 lapsen yksinhuoltaja! Mä en enää jaksa!! Ilo loppui synttäriyllätyksistä, kun mies(pojan isä) ei jaksanut vaivautua... poika asuu siis muualla, satojen kilometrejen päästä kotoa! Nyt se yllätys tunnu enää miltään... Tuli niin paha olo.... Tulin kotiin ja itkin...kohta tulee viesti mieheltä "Anna anteeksi <3 tehdään yllätys!"
En oo enää sillä päällä... (tais ottaa lääkkeen tuossa välissä) Tämmösiä tulee monta kertaa viikossa, mä en jaksa enää... Mistä mä saan apua! Tai me saadaan apua? Onko jokin tukiryhmä?

Pelkotiloja on paljon miehellä, lapsuudessa koettuja, mutta ei tiedä mitä... masentuu herkästi. Enenn ollut huumori ja iloinen... Viekönuo lääkkeet iloisuutta pois. Joskus masennusääkkeitä käytti, ja ne teki siitä ilmeettömän ja passiivisen.

Jos joku vielä tätä ketjua lukee, niin kertokaa kokemuksia, ja neuvokaa! <3
Kiitos jo etukäteen! <3

Ihana löytää tämä keskustelu!! Minä olen mieheni kanssa ollut 20v. Meillä on 5 lasta ja vuosien mittaan oma jaksaminen on ollut todella kortilla! Ihan samojen asioiden kanssa painin, kun te muutkin. Lyhyesti: tunnen olevani 6 lapsen yksinhuoltaja.
Ei niin lyhyesti; Pahinta on mielestäni se, että mies ei päästä lähelle, on äkkipikainen ja tyly. Kääntyy ympäri niin asiat onkin hyvin ja ihmettelee mitä murjotan. Minkään näköistä empatiaa ei löydy, suututaan, mökötetään. Syytellään, räjähdetään pienistä asioista. Vajaa 5 vuotta sitten mulle tuli totaalinen stoppi. Voimat loppui, en jaksanut enää hetkeäkään. Sanoin miehelleni että nyt sun on tehtävä jotain, menet lääkäriin, en pysty tähän muuten enää. Olin ollut vuosikausia jo varma, että hänellä on adhd. Omien kokemusten ja miehen perheen puheiden perusteella. Miehen perhe piti adhd:ta lähinnä hauskana juttuna. Vieläkin anoppi kertoessaan lapsuusjuttuja, naureskelee mieheni käytökselle. Ei ymmärrä miten paljon jo pienenä saatu diagnoosi olisi jo silloin helpottanut hänen itsensä, kun kaikkien läheistenkin elämää.
Tällä minun patistuksella mieheni meni lääkäriin. Kävi muutaman kerran, sai lääkkeitä. Sitten kun olisi isä ja äiti tarvittu lääkärin puheille, hän jätti homman kesken. Vielä tänäpäivänäkään en varmaksi tiedä mitä lääkäri sanoi. Mieheni otti näitä lääkkeitäkin ensin salaa. Ei uskaltanut kertoa. Lapsille ei kertonut. Välillä kuulen kun hän jollekin puhuu että hänellä on adhd, mutta ei minulle? Nyt lapset tietää, että isi syö lääkkeitä (paitsi ettei syö enää..), koska kerroin. Asiassa ei ole mitään hävettävää. Itselläni kroppa petti, kun ensin hajosin henkisesti. Sairauksia on tullut 5 vuoden sisällä 5, jotka on kroonisia ja osaan on lääkitys. Aloitan itse päiväni lääkkeillä, enkä häpeile sitä. Kun mieheni kävi lääkärissä, meni "pitkään" tosi hyvin. Rakastuin taas korvia myöten tuohon mieheen, kaikki se löytyi taas, mihin olin joskus vuosia sitten rakastunut. Vuoden verran sitä kesti ja kaikki paska alkoi taas. Lähdin autolla pois, en kestänyt enää. Puhelimen jätin kotiin. Ajelin yön ympäriinsä ja yritin miettiä mitä teen. Pää hajoaa jos tämä jatkuu taas. Ilmeisesti tämä pelästytti mieheni ja kerrankin saimme puhumalla asiat järjestettyä. Aiemmin, vaikka avoimesti asioista on puhuttu, ei niistä ole ollut mitään hyötyä. Taas asiat meni mukavasti, ei niin mukavasti kun lääkityksen kanssa, mutta kuitenkin. Sitten mieheni isä kuoli. Sen jälkeen kaikki lysähti, taas. Ei auta vaikka sanon asioista suoraan, ei auta vihjailut. Läheisyyttä ei ole, seksiä ei ole, tiuskimista ja kettuilua on, pienistä asioista raivareita. Jos joskus onnistun päästä lähelle, antaa pusun, halin, niin hetken päästä kiukutellaan jostain ihan mitättömästä asiasta. Yritän jakssa, vaikka kroppa on jo sanonut itsensä irti....
Kaikki nämä vuodet olen syyttänyt itseäni. Minussa on jokin vika. Niin on miehenikin antanut ymmärtää. Kaikki paska on purettu minuun. Joku aina sanoo, että riitaan tarvitaan kaksi. Meillä ei ole ikinä tarvittu.
Nyt on "mukavaa", kun vanhimmat lapset isoja ja ymmärtää asioita. Isän käytöstä eivät ymmärrä, nyt kun tajuavat mitä tapahtuu.

Itse olen "parisuhteessa" nuoren miehen kanssa, olen itsekin nuori mies. Itselläni ei sairauksia, kaverillani on ADD, Masennus ja Ahdistuneisuus. On ollut hyvin hankalaa. Rakastan häntä todella paljon edelleen, mutta hän vain alussa ilmaisi sitä eniten suudelmilla, seksillä, läheisyydellä. Vuosi vieri ja toinenkin, niin selittää että masennus ja ahdistus niin voimistunut ettei enää nauti juuri mistään.

Seksiä ei ole ollut puoleen vuoteen.

Suudella ei enää anna huulille ollenkaan, poskeen tai otsaan välillä. Lähellä voi istua esim. leffaa katsellessa, mutta joskus siinäkin siirtyy heti kauemmaksi. Yksipuoliselta tuntuu, rakastan häntä, mutta tuntuu ettei hän minua, Jatkuvasti saa "holhota". Köyhä eläkeläinen, pitänyt muutto maksaa, ja paljon tavaroita. Edelleen maksan jotkut laskutkin, enkä edes saa häneltä seksiä. Jos sitä en saa, ok, mutta voisi jotenkin edes hyvittää esim. suukolla, halilla? Välillä raivoaa ja on aggressiivinen.

Kerran sanoi painu ****** kodistani, kun loukkasin häntä sanomalla jotain. Kertoi, että ylireagoi herkästi. Välillä on käynyt voimalla kimppuun, kun halasin häntä yllättäen. Uskotko sinä, että en halua sitä nyt. Ja halaa todella voimakkaasti ja kaataa minut sängylle. Joskus haukkuu kaikin mahdollisin sanoin, pahastikin.

Kiittämättömyys näkyy siinä ettei kiitä juuri koskaan. Jos maksan 40 laskun Telialle, niin ei sanoi mitään. Ei edes kiitos paljon. Joskus saattaa viestin laittaa, että toivon ettet ajattele, etten välitä sinusta - apu merkitsee todella vaikken pystykään kiittämään. Vain kerran pari kuussa kuuluu kiitos ääneen. Soittaminen hänelle turhaa, ei koskaan vastaa, eikä soita takaisin. Syyksi kertoo että väsyy soitettaessa virastoihin ja äidilleen. Viimeksi soitti yli 4 kk sitten.

Viestejä laittaa omaan aikaan, joskus yöllä, eikä aina vastaa omiini. Hyvin usein estää minut ja muut hänen tutut. Eristäytyy. Kokee olevansa arvoton. Haukkuu narsistiksi monesti, koska autan häntä niin paljon, vaikka tarvitsee sitä apua. En mielestäni ole narsisti, vaikka olenkin paljon tekemisissä hänen kanssa, ollaan kuitenkin toistemme ainoita kavereita. Kun hänellä on RAIVOKOHTAUS, tulee yllättäen. Voi sanoa vaikka tapan sut, jos et lopeta silmiin katsomistani, mutta kun kerron että minä vain rakastan sinua - HUUTAA lopeta nyt saman tien tai näet jotain.

Yö menee, tai vaikka 5 tuntia päivästä, alkaa olemaan sitten normaali. Tosi kiltti ja mukava ja sanoo, että "voisitko maksaa mun laskun xx, kun nyt on pää räjähätämässä näihin laskuihin". Todella todella todella yksipuolista, joka helposti väsyttää auttajaa. Työnnetään pois, haukutaan alastomaksi ja sitten annetaan kosto - esto, hiljaisuus eli ei puhu aikoihin, tms. Eniten harmittanut, ettei aina saa edes halata, vaikka tekisi kovasti. Olen hänellekin sanonut, että seksiä en ole itkemässä.

Ym,märrän että mitä se masennus ja nuo on, lamauttavat ja vievät mielenkiinnon kaikesta. Mutta ei se kuitenkaan tarkoita sitä että voi olla paska kaverilleen.

olen mies ja minulla on adhd. työpaikat ovat vaihtuneet kun olen tarpeeksi tehnyt ja en ole edennyt uralla. burn outin kävin tässä läpi ja lopetin työt 1.5v sitten. nyt opiskelen pt:ksi ja toivon ja itsekseni rukoilen että tämä olisi juuri se oikea työmaa.vaimon kanssa meni sukset ristiin ja osoitteet vaihtui omikseen. yhteishuoltajuus. ilman läheisyyttä ollut vuoden. tullut siihen tulokseen että loppuelämääninen aio olla :) niin sitä piti sanoa että käyttäytyminen ei itseä niinkään haittaa vaan se että on menettänyt ihmissuhteet lähimpiinsä koska heidän on vaikea ymmärtää minua.lääkkeet tuovat avun mutta en halua mm. lasteni aikana olla lääkkeiden vaikutiksen alaisena, mitä siis olen välillä ollut. siitähän se vasta epämukavaolo syntyykin. onneksi sain viimeisen mahdollisen lääkkeen kokeiluun ja sehän oli juuri kuin nenäpäähän. siltikin häiritsee lastenaikana olla lääkkeissä ja toiaeksi ärsyttää aivan suunnattomasti se että muut ihmiset pitävät kokolailla narkkarina lääkkeen ainesosanvuoksi ja siitähän se tuleekin sitten seuraava ahistuksenahistus, eli suoraan sanoen vitutus muiden takia että kehtaavatkin.eli ei se adhd ihmisenä ole muuta kuin yhtä tuskaa olla tilanteissa mitkä ovat ahdistavia. sen vuoksi varmaan adhdt ovatkin niin paljon itsekseenkulkijoita. työt, opiskelut ja omat toiminnat toimivat mahtavasti mutta ulkoiset paineet.. mitenkä sitä kauniisti sanoisi. eivät haittaa mutta ärsyttävät suunnattomasti sen vuoksi että tätä einoikein ulkopuoliset ymmärrä.

Onpa lohduttavaa löytää tämä keskustelu. Näistä teksteistä löytää hyvin paljon samanlaisia asioita, minkä kanssa minä itsekin painin.

Ollaan oltu mieheni kanssa kohta 10 vuotta. Suhde on sisältänyt sekä ylä- että alamäkiä, ollaan "erottu" pariinkin otteeseen, mutta jotenkin se yhteinen arki jälleen löytyy, ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Mutta tänään, omasta mielestäni mitättömän riidan takia, mies jälleen haluaa erota ja aikoo muuttaa omilleen, koska olen ollut hänen esteenä, en ole enää viehähtävä, tylsää arkea, jne. Onko tämä taas hetken kestävää kiukuttelua, joka annetaan myöhemmin anteeksi ja jatketaan taas siitä mihin jäätiin? Tai mistä tiedän onko hän tällä kertaa tosissaan? Jospa hän lähteekin joku päivä kamppeet mukanaan. Yritin hänelle selittää, että olet taas vain turhan impulsiivinen, johon saan kaikki syyt niskoille, ja totesi, että nyt uskalsin puhua ja olla rehellinen.

Kauan kesti, että mies pääsi adhd-tutkimuksiin. Parit kyselyt on jo tehty, mutta nyt kun tämä korona-virus jyllää, niin psykiatrisella puolella ollaan 100% keskitytty taudin nujertamiseen. Siksi tämä tilanne turhauttaakin meitä molempia, kun ei voida saada asiaa etenemään, juuri kun ollaan päästy hyvään alkuun. Mies turvautuukin usein pulloon, jotta saisi pidettyä aivojen surinan aisoissa.

Mutta kyllä tässä itselläkin on mielenterveys koetuksella. Jatkuvasti pitää miehen jälkiä siivota, en luota antaa hänelle vaativampia kotitöitä. Imuroida hän kyllä voi ja kauppareissuiltakin selviää, mitä välillä unohtaa muutamia tavaroita ostaa. Mutta kaiken sen kuran niskaan saaminen pistää pohtimaan, että onko tämä kumminkin kaikki minun syytä, että mieheni on tuollainen? Minun käytös on saanut hänet tuollaiseksi. Olen muutenkin todella sisäänpäin kääntyvä ja pelokas koulukiusaamisen vuoksi. Itsetunto on todella huono ja parisuhde on kerryttänyt muutamia ylimääräisiä kiloja, joiden eteen en ole nähnyt vaivaa. Nämä asiat saa mieheni hermoromahduksen partaalle, kun en tee itselleni mitään enkä uskalla tehdä mitään tiettyjä asioita. Siksi elämä junnaa paikallaan, eikä elämässä tai urassa ole tapahtunut mitään muutosta.

Kovasti välitän miehestäni, ja rakastankin häntä, vaikka se onkin joskus h****tin vaikeaa. Joskus kiroan hänet mielessä, kun miksi asioista pitää tehdä niin vaikeita.

Päivä kerrallaan. Toivottavasti korona loppuisi pian ja pääsisi mies taas omia mielen sopukoita tutkimaan ja saisi lopullisesti tarvittavaa hoitoa.

Itse olen ADD puoliso ja ajattelin ratkaista asian ITSEMURHALLA! kuolema vapauttaa.