Psykiatrian "ei ole tutkittu tarpeeksi"-standardit

tappava_psykiatria_lukunäyte.pdf

Psykiatri Loren Mosher sai hyviä tuloksia skitsofrenian hoidossa välttämällä
psykoosilääkkeiden käyttöä (ks. luku 6), mutta muut psykiatrit kokivat hänen
metodinsa uhkaaviksi.22 Mosherin henkilökunta kohteli potilaita empaattisesti
ja arvostaen ja käytti mahdollisimman vähän lääkkeitä. Potilaiden psykoosijaksot uusivat harvemmin ja he pystyivät säilyttämään työpaikkansa ja opiskelemaan paremmin kuin ne, jotka saivat psykoosilääkkeitä. Hänen hoitohenkilökuntaansa ei kuulunut psykiatreja, ja asiantuntijat kokivat loukkauksena,
että tavalliset ihmiset pystyivät auttamaan hulluksi tulleita enemmän kuin psykiatrit ihmelääkkeillään. Mosher oli kuitenkin Yhdysvaltain kansallisen
mielenterveysinstituutin (NIMH) skitsofreniakeskuksen johtaja, joten häntä
ei ollut helppo pysäyttää. NIMHin kliinisen projektikomitean oli siis saatava
hänen tutkimustiiminsä lähestymistapa vaikuttamaan tieteellisesti epäilyttävältä. Komitea myös vähensi Mosherin projektin rahoitusta niin paljon, ettei
sitä enää voitu jatkaa.22
Tämä on hopeaselkäpsykiatrien standardimenettely, mikäli projektin
tulokset uhkaavat status quota ja heidän huolellisesti muokkaamaansa kuvaa psykiatriasta. Mosher yritti kiertää esteen hakemalla rahoitusta toiselta
NIMHin osastolta, jonka alaa oli sosiaalihuolto, ja vertaisarviointikomitea oli
erittäin innostunut. Kliininen projektikomitea kuitenkin ampui projektin alas,
koska se uhkasi koko akateemisen lääkemalliin perustuvan psykiatrian uskottavuutta. Se vihjaili tutkimuksesta muka löytyneen ”vakavia virheitä” ja viimeinen isku oli, että lisärahoitusta heruisi vain, jos Mosher väistyisi projektin
johdosta ja komitea voisi suunnitella projektin uudestaan!
Tämä on yksi rumimmista tempuista, joita olen koskaan nähnyt käytettävän korkeassa asemassa olevaa tutkijaa vastaan, ja 25 vuotta myöhemmin
Mosher sanoi katkerasti: ”Koska tulokset olivat niin hyviä, minä en mitenkään voinut olla rehellinen tiedemies.”22 Kun komitea oli tehnyt projektista
selvää eikä rehellisyydestä enää ollut haittaa, se kuitenkin teki tämän hämmästyttävän tunnustuksen:
”Projekti on luultavasti osoittanut, että joustava, lääkkeetön psykososiaalinen hoito-ohjelma, joka toteutetaan muualla kuin sairaalassa ja jossa hoitohenkilökunta koostuu muista kuin asiantuntijoista, voi toimia yhtä hyvin kuin
perinteinen sairaalan ulkopuolella annettu mielenterveyshoito.”22
Mosherista tehtiin hylkiö ja hänet potkaistiin kolme vuotta myöhemmin
kokonaan ulos NIMHista. Jos muut yhdysvaltalaiset uskaltautuivat kyseenalaistamaan neuroleptien ansioita, he oppivat pian, ettei se edistäisi heidän
uraansa, eikä NIMH myöntänyt enää varoja tämäntyyppisille projekteille.4
Mosherin metodit otettiin kuitenkin käyttöön useissa Euroopan maissa,
ja muut lääkärit raportoivat saaneensa mahdollisimman vähäisellä lääkkeiden käytöllä yhtä hyviä tuloksia kuin Mosher.22 Monta vuotta myöhemmin
psykiatri John Bola analysoi Mosherin tutkimuksen seuranta-aineiston, joka
oli siihen asti vain kerännyt pölyä arkistossa, ja havaitsi tulosten olevan vielä
positiivisempia kuin mitä Mosher oli julkaissut.22
Mosherin tulokset on vahvistettu Suomessa.4
Kokeilut alkoivat vuonna 1969,
kun psykiatri Yrjö Alanen neuvoi henkilökuntaansa kuuntelemaan potilaita, jotka vainoharhaisista puheistaan huolimatta kertoivat usein mielekkäitä
tarinoita vaikeasta taustastaan. Hoidon ydin oli ryhmäperheterapia, jossa ei
keskitytty psykoottisiin oireisiin vaan toivon säilyttämiseen. Potilaan otetta
elämästä vahvistettiin puhumalla hänen aikaisemmista onnistumisistaan. Nykyään Suomen suositukset ovat valitettavasti melko lailla valtavirtaa – potilaiden lääkitystä suositellaan jatkettavan ainakin viisi vuotta ensimmäisen
sairausjakson jälkeen, mikä on katastrofin resepti.

Lapissa työtä jatkoi Jaakko Seikkula, ja metodi alettiin tuntea avoimen
dialogin nimellä. 75 potilaan otoksessa, jossa 30:lla oli skitsofrenia ja 45:llä
muita psykooseja, kahta kolmasosaa ei ollut koskaan altistettu psykoosilääkkeillä, mutta viiden vuoden kuluttua 80 % oli töissä, koulutuksessa tai etsi
töitä.4 Seikkula on selittänyt Whitakerille, että jos ihmiset pannaan lääkehoitoon, he menettävät otteensa elämästä eivätkä enää osaa pitää huolta itsestään. Ideana on siis rajoittaa psykotrooppisten lääkkeiden käyttöä pitämällä
avoimia kokouksia, missä osallistujat jakavat vapaasti ajatuksiaan. Näissä
tapaamisissa käytetään hyvin erilaista kieltä kuin mitä terapeutit yleensä käyttävät, ja potilaiden kokemuksia ja ajatuksia ja myös omaisten kokemuksia ja
ajatuksia kuunnellaan enemmän.4
Kuten tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoitti 1800-luvulla, ihmiset on kohdattava heidän omalla alueellaan.
Se pätee myös psykiatriaan.
Tärkeä osa metodia on, että hoitotiimi järjestää tapaamisen vuorokauden
sisällä, jos psykoosi on tulollaan. Länsi-Lapissa ilmenee vuosittain vain 2–3
uutta skitsofreniatapausta, mikä on 90 % vähemmän kuin 1980-luvun alussa.

No mä nyt oon mikä oon mutta psykiatrian tunnen.

Voin ymmärtää asian eri tulokulmista.
Näköaloja muodostunut.
En Ei enää mutta kohtuukriittinen olen.

Filosofeihin luottaa enemmän. Fiksuin psykiatriinkin.paljon alalla huuhaa porukkaa.

Psykiatriaan niin olennaisena osana olevia psyykkeeseen vaikuttavia psykoaktiivisia aineita ("psyykenlääkkeet") nähdään ihan ongelmattomaksi käyttää tutkimusnäytön puutteesta huolimatta. Kaikenlaisina koktaileina jopa. Psykiatrialla ei ole mitään ongelmaa määrätä kyseisiä aineita off - label - meiningillä tai lyhyiden ja hatarien lääketutkimusten perusteella ihmisille vuositolkulla pitkäkestoisesti ilman pitkäaikaisista vaikutuksista ihmisiin ja esimerkiksi nykyään jopa kehittymisiässä oleviin lapsiin. Jos jostain asiasta on kehnoa lyhytkestoista näyttöä, ja tutkimuksista suuren osan on sponssanneet lääkeyhtiöt, niin tämä riittää psykiatrialle hienoksi näytöksi hoitokeinoistaan. Kun lääkevalvontaviranomainen on mahdollistanut aineiden käytön, vain taivas on rajana mihin näitä aineita voi käyttää, vähän kehnommillakin perustein ja lääkkeitten kylvämiseen voi liittyä paljon lääkärin mutua, ei niinkään tutkimusfaktaa. Ihmisten elämällä voidaan ottaa riskejä, koska mielenterveysongelmat on niin ikäviä, että ne tarvii mahdollisesti terveyttä tuhoavia hoitokeinoja. Tämä nähdään oikeutetuksi. Toisaalta psykiatriassa lääkintä on kasvanut niin suuriin mittoihin, että lukuisia ihmisten ongelmia medikalisoidaan unettomuudesta stressiin ja suruun pitäen niitä jotenkin muka jotenkin heti lääkittävinä sairaustiloina, kun lääkäri raapustaa papereihin masennusdiagnoosin. Konteksti ja ihmisyyteen kuuluvat erilaiset tunteet unohdetaan kun puhutaan medikalisaation termein.

Toisaalta jo lähtökohta tutkia lääkkeitä johonkin tiettyihin psykiatrian sairaustiloihin itsessään on vitsi, koska ihmiset ovat erilaisia erilaisine tarpeineen ja elämänhistorioineen. Psykiatriset sairaustilat ovat keinotekoisesti kehitelty kehikko, jolle psykiatria on ollut kiimassa etsiä biologisia yhteneväisyyksiä, kuitenkaan juuri niitä löytämättä. Tästä epäonnistumisesta ei tosin juurikaan sanota, koska halutaan pitää psykiatriaa edistyneenä tieteenalana joka tutkii näitä biologisia ongelmia ihmisten aivoissa. Kyllä, psyykenlääkkeistä voi olla apua joillekin. Tottakai ikäviin tunteisiin voi auttaa turruttaa päänsä jollain sedatiivilla tai millä lie muulla aineella, mutta ei siinä mitään sen kummempaa tekijää ole mikä korjaisi biologisesti jotain sairausprosessia ihmisten aivoissa. Psykiatrian retoriikkaan kuuluu olennaisena osana yrittää korostaa sitä, kuinka paljon hyötyä ihmisaivoille kyseisistä aineista on, laittaen maton alle kaikenlainen kärsimys mikä aineista voi seurata.

Psykiatrialla on pakkomielle siihen, että hoitokeinoksi ihmisten kärsimykseen kajotaan heidän aivoihinsa erilaisin keinoin kemikaaleista sähköön, entisaikaan jopa kirurgisesti.

Lääkkeettömät hoitokeinot nähdään jotenkin haihatteluna psykiatrian silmissä, ja jopa moraalittomana hoitaa lääkkeettömästi. Ollaan ihan täysin sokeita psykiatrian tarjoamien aineiden aiheuttamista vahingoista ja moraalittomuuden mikä liittyy esimerkiski tutkimusnäytön puutteeseen hoitokeinojen pitkäaikaisvaikutuksista ja haitallisista vaikutuksista kehossa ja aivoissa tai esimerkiksi tutkimuksen näiden aineiden vieroitusoireista. Kun psykiatrille ottaa puheeksi saamansa haitat, ne usein laitetaan vaan mielenterveyden piikkiin eikä koskaan kirjata mihinkään. Täydellinen "rikos". Kun tuohon tilanteeseen joutuu, missä tajuaa että koko psyykenlääkintä on oikeasti aivan hemmetin hataralla tutkimusnäyttöpohjalla menevää, mahdollisesti pitkällä tähtäimellä huonompiin hoitotuloksiin johtavaa ja kuinka potilasta ei usein edes kunnolla informoida haitoista, ja kuinka oikeasti ei hoideta biologisella tasolla mitään todettua ongelmaa kuten lääketieteessä pitäisi, moni herää ja suuttuu tajuttuaan kuinka heitä on viilattu linssiin tuolla pseudotieteellä.

Ketipinoriakin vasta tutkitaan mitä vaikutuksia sillä on ihmisiin, kun sitä niin laajasti käytetään OFF label meiningillä unettomuuteen ja vaikka mihin ahdistuneisuuteen vaikka se on psykoosilääke. Kummasti tuossa ei nähdä mitään ongelmaa vaikka tutkimusnäyttö on hataraa eikä kyseistä ainetta ole hyväksytty virallisesti esim. unettomuuden hoitoon.

Käsittääkseni avoimen dialogin malli Torniossa on ehkä tutkituin hoitojärjestelmä Suomessa psykoosien hoidossa, mutta ongelma on se, että se on alueellisesti rajoittunut eikä tiedetä, miten se toimii eri ympäristöissä. Seikkula ei voi muuttaa sitä, ettei kansainvälisesti eikä kansallisella tasolla ole ollut kiinnostusta tutkia tällaista järjestelmää, koska se ei ole tutkimuksen rahoittajien intresseissä.

Yhdysvalloissa psykiatrikartelli on estänyt tällaisen tutkimuksen ja hoitomenetelmän kehittämisen, kuten yllä oleva kommenti Loren Moshernin kohtalosta tuo ilmi. Kyse ei ole tämän kaltaisen psykososiaaliseen interventioon liittyvästä tieteellisen näytön puutteesta, vaan psykiatrien haluttomuudesta katkaista nautintaoikeutensa lääkeyhtiöiden tuottamiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin etuihin,. Kokonaisvaltaisena avointa dialogia koskevien tutkimusten ulkoinen validiteetti on kuitenkin hyvä verrattuna useimmiten lääkeyhtiöiden rahoittamiin, muutaman viikon pituisiin tutkimuksiin, koska se sijoittuu todelliseen ympäristöön ja on potilasryhmältään edustava.

On äärimmäisen kummallista, että lääkärit eivät tosiaan näe mitään ongelmaa psyykenlääkkeiden holtittomassa tuputtamisessa etenkään ihmisille, joilla on diagnoosina riittävän vakava mielenterveyshäiriö. Jos menet etsimään psykiatrilta ratkaisua ongelmiisi, niin ainoa ratkaisu on vähintäänkin kolme reseptiä, jokainen erilliseen negatiiviseen tunne-elämykseen tai vääräksi normitettuun reaktioon/uskomukseen. Jokaisen normaalisti tuntevan ja ajattelevan ihmisen mielestä tämän pitäisi olla perversiä toimintaa, eikä normaalia "käypä hoitoa"... Yhtä hyvin tosiaan voi marssia Alkoon tai huumediilerin luokse, tosin psykiatrilta saa vähän varmaankin puhtaampia ja siinä mielessä turvallisempia aineita kuin kadulta.

Noiden psykopatologisten tilojen "asiantuntijoiden" ei pilleripurkki kourassa tarvitse itse hetkeäkään tehdä työtä vaikeiden mielenterveyden ja elämän ongelmien kanssa, koska ne pelkistyvät heille pelkiksi irallisiksi oireiksi ilman kontekstia ja historiaa. Heidän roolinsa ohenee infantiiliksi muodolliseksi statukseksi asiantuntijan tittelillä ilman asiantuntijan kyvykkyyttä ja tietotaitoa. Yhtä hyvin potilas voi kysyä itseltään mistä hän kärsii, ja saa paljon syvällisemmän ja uskottavamman vastauksen. Ja tältä pohjalta tehtävät ratkaisutkin ovat usein sitten pitkäkestoisempia ja rakentavampia, jos vaan potilas pystyy niitä siinä tilassa tekemään. Ns. asiantuntijan tarjoama ratkaisu ja selitysmalli taas palvelee vain sitä, että potilas kehittää mahdollisimman vakavan riippuvuuden mahdollisimman moneen psyykenlääkkeeseen ja täten tuottaa elinkeinon ja yhteiskunnallisen statuksen näille julkisen sektorin virkaan palkatuille huumediilereille. On päivänselvää, että jos lääkkeiden tutkimusta rahoittaa ja valvoo suurelta osin lääkkeiden myynnistä voiton saavat yksityiset yhtiöt, niin näyttö lääkkeiden tehosta on väkisinkin vääristynyt. Tietenkin myös tutkimusnäyttö tukee tätä itsestäänselvyyttä.