Minun tarinani

Kun mikään ei tunnu miltään. Vain pelko ja ahdistus on jäljellä. Hymyilen kaikille mutta en ole onnellinen. Sydämmessä iso möhkäle joka ei katoa. Ikuinen väsymys raastaa en tahtoisi herätä. Miksi vaivautua herämään? Miksi nousta sängystä mitä järkeä tässä on? Väkisin revin itseni ylös käyn vessassa ja kaadun itkemään lattialle. Nukahdan siihen ei ole voimia nousta ylös. Olen niin väsynyt..Välillä toivon että olisin kuollut. Sulkisin silmäni ja sydän vain lakkaisi lyömästä. Välillä huomaan että unohdan hengittää. Havahdun kun alkaa pyörryttää. 

En uskalla kertoa muille mitä tunnen. Vain mieheni tietää jotain. Muille näyttelen että kaikki on hyvin. Olen aivan turta. Olen 24 minulla pitäisi olla elämä edessäpäin ja elää täysin siemauksin. En pysty minulle on tehty liikaa pahaa. Miksi? Olenko huono ihminen? Ansaitsinko tämän kaiken? Mitä minulle sitten tapahtui?...
En ole kertaakaan edes kirjoittanut tätä mutta minut on raiskattu 8 vuotiaana. Sitä kesti 3 pitkää vuotta... kun asia paljastui Äitillä ei ollut varaa viedä minua terapiaan. Aina ei ollut ruokaa pöydässä. Eikä siitä sitten enään puhuttu. Koetin hakea koulu kuraattorilta apua. Kerroin että mies teki minulle jtn pahaa. Kuraattori sanoi vain ettei osaa auttaa minua hänen koulutus ei riitä. 
Olin yksin. Ilman turvallista aikuista. Äiti istui huoneessaan kaiket päivät. Olin vain ilmaa. Isä asuu kaukana muualla. Koetin selviytyä vuodesta toiseen. Ajattelin koko ajan Unohda se! Älä ajattele! Koeta unohtaa mitä tapahtui. 

Ammattikoulussa ihmettelin miksi itken aivan yhtäkkiä. Välillä tuli niin paha olo että oli pakko poistua luokasta. Tottuneesti koetin tukahduttaa tunteet. Purin kaikki tunteet liikuntaan. Juoksin niin kauan että pökerryin tai oksensin. Pysyin liikkeessä etten tuntisi pahaa oloa. 
Sitten viimeisenä opiskeluvuonna äiti kuoli. Menin täysin shokkiin. En osannut itkeä enään. Hautajaisista muistan vain sen kun kaikki tuli halaamaan minua silmät punaisina. Olin vain ilmeetön. En pystynyt halaamaan takaisin. Minussa ei ollut enään mitään jäljellä. 

Töissä ollessani vedin väkisin hymyn huulille ja  paiskin töitä hikihatussa. Olen tottunut selviytymään ja unohtamaan kaiken. Kun tuli palautteenanto aika. Minulle sanottiin että minun pitäisi olla huomattavasti tehokkaampi ja saada enemmän lavoja purettua. Tuon jälkeen en enään jaksanut olla vahva. Kävin jo ylikierroksilla. 

Kun pääsin töistä kotiin romahdin lattialle ja itkin pitkästä aikaa. 
Soitin silmät punasina työterveyslääkärille etten enään jaksa!!!! Ja vihdoin minua suostuttiin auttamaan. Minulla todettiin vaikea masennus, pitkäaikais masennus ja traumaperäinen stressi häiriö. 
Tässä minä nyt olen. En tiedä selviänkö tai jaksanko enään selvitä... Mutta ainakin minua autetaan.

T. Masentunut