Vähemmän tervettä epäilyä

Olen terveen epäilyn kannalla, mutta jotkin skeptikkojen paranormaalin yhteydessä käyttämät argumentit ja lähestymistavat ovat ainakin osittain ristiriidassa skeptismin aatteellisen pohjan kanssa. Koska tällainen lisää aiheettomasti skeptismin käsitteeseen negatiivista painolastia monille paranormaalista kiinnostuneille, lukuunottamatta tietenkin tällaisten henkilöiden hengenheimolaisia, tässä käsitellään niistä muutamia keskeisimpiä. Osa huomioista liittyy enemmänkin siihen, että jokaisessa ryhmässä ja henkilöissä on inhimillisiä puutteita, joiden konkretisoitumista virheellisinä päätelminä tai käsityksinä ei voi täysin välttää. Virheistä pitäisi kuitenkin voida oppia. Yksittäisiä, muuten vain epäloogisia ja yleisesti toistuvia päätelmiä en tässä nyt käsittele, koska teksti venyi muutenkin laajaksi.

Epäedustavuus. Epäanalyyttisen ja ääripäitä kärjistävän julkisuuden huomioiden on helppo ymmärtää, miksi jotkut ovat taipuvaisia hylkäämään väitteet paranormaalista sen perusteella, että kaikki paranormaalia koskevien väitteiden ja argumenttien esittäjät olisivat joko hulluja, tyhmiä tai huijareita. Tällaisen käsityksen muodostuminen on ymmärrettävää siksi, että aidosti typerät argumentit ja uskonnollisuuden ilmaukset ovat tällä kentällä tunnetusti yleisiä ja paranormaali vetoaa tällaisiin henkilöihin ymmärrettävästä syystä. Tästä syystä tutkijoiden pitäisi pitää erityisen hyvää huolta uskottavuudestaan pitämällä aiheen vakavasti otettavampia kysymyksiä ja tutkimuksia rakentavalla tavalla ja uskottavasti esillä (hullut ovat tunnetusti kaikkein äänekkäimpiä) sekä korostamalla irtisanoutumistaan hullujen, typerysten ja suoranaisten huijareiden edustamista kannoista. Yhtä kaikki, vaikka alaan sotkeutuneet hämärät ainekset ja heidän edustamansa enemmän tai vähemmän epäuskottavat näkökannat saattavat aluksi hämätä, pitkällä tähtäimellä sen ei pitäisi olla este vakavasti otettavampaan aineistoon tutustumiselle, sillä pitempiaikaisen tutustumisen myötä on vaikea välttää tulematta tietoiseksi vakavasti otettavamman aineiston olemassaolosta – sen verran Suomesta löytyy laadukasta informaatiota ja siitä valistavia asiantuntijoita. Valitettavasti kuitenkaan tietoisuus tämän paremman aineiston olemassaolosta ei useinkaan lisää intoa tutustua siihen. Siitä huolimatta, että näkemysten perusta osoitetaan epäedustaviksi, omia mielipiteitä paasataan samalla vakuuttuneisuudella, niitä mahdollisesti heikentävät aineistot sivuuttaen. Internetaikana tilanne on hieman muuttunut aineistojen helpomman saatavuuden vuoksi, mutta ei kovinkaan merkittävästi paremmaksi, sillä kun aikaisemmin aineistoihin ei tutustuttu lainkaan, nyt siihen tutustutaan valikoivasti, keskittymällä pieniinkin aukkoihin ja sivuuttamalla problemaattisimmat osuudet liian vaikeina pähkinöinä. Näin ollen epäedustavuuden laatu on muuttunut, mutta se ei ole oleellisesti vähentynyt. Joitakin poikkeuksiakin sentään löytyy, mutta se on enemmänkin yhtenäisten skeptikkojärjestöjen muodostumisen eikä niinkään Internetin ansiota. Ensin mainittu kun tuo skeptikoille yhteisen foorumin, mikä tarkoittaa, että myös kriittisemmin epäedustukselliseen skeptismiin suhtautuvat voivat tuoda uutta keskustelua sen piiriin, mistä taas seuraa itsekriittisyyttä ainakin joissakin henkilöissä. En siis suinkaan väitä, että kaikki skeptikot olisivat luutuneita typeryksiä, vaikka skeptisismi on dogmaattiseen ajatteluun taipuvaisten yksilöiden soluttautumisen suhteen yhtä haavoittuvainen kuin mitkä tahansa muutkin liikkeet – ellei sitten luonteensa vuoksi jopa tavallista haavoittuvaisempi.

Asiattomuudet. Yksi varsin tyypillinen tapa sivuuttaa kiusalliset seikat, joita on vaikea saada epäuskottavaan valoon perustelluilla argumenteilla, on pyrkiä saattamaan ne naurunalaisiksi tai moraalisesti arveluttaviksi, eikä tämä tapa ole valitettavasti tuntematon skeptikoillekaan. Tapoja tehdä asia naurunalaiseksi tai arveluttavaksi ovat muun muassa henkilöön menevä vihjailu tai parjaus, hatusta vedettyjen väitteiden rinnastaminen perusteettomasti kyseiseen asiaan tai liittää asia kyseenalaisten henkilöiden tai ideologioiden yhteyteen. Myöskin esillä olevan asian vääristely, eli karikatyyrien kehittely, sen ”kumoamiseksi” on varsin yleistä. Lisäksi voitaisiin mainita yleinen puheenaiheen vaihtaminen kun eteen sattuu kiusallisen tosilta näyttäviä huomioita. En usko, että minun tarvitsee perustella, miksi tällainen argumentointi on tiedollisesti vähemmän kestävällä pohjalla.

Väärintulkinnat. Skeptikot ovat monesti taipuvaisia tekemään kovinkin radikaaleja luonnollisia selityksiä, jotta ilmiön selittämättömyyttä ei tarvitsisi myöntää, vaikka skeptikoiden pitäisikin tietää, ettei selittämättömyys itsessään vielä tarkoita, että ilmiö on paranormaali. Tapahtuma tulkitaan mielummin jonkin tunnetun asian ilmentymäksi, vaikka tällaiselle tulkinnalle ei olisi mitään perusteita, sen sijaan, että myönnettäisiin, ettei normaalia selitystä ainakaan siihen mennessä tehdyn tutkimuksen pohjalta. Tällaista aineistoa voidaan tutkia lisää mahdollisen lisäselvyyden saamiseksi tai jättää asia sikseen, missä tapauksessa asia pitäisi luokitella selittämättömäksi, ellei tietoa ole siihen mennessä saatu riittävästi minkään selityksen tai selitysluokan erottamiseksi. Sanomattakin lienee selvää, että väärintulkinnan riskiä ei voi tällöin ottaa ainakaan tieteellisen tiedon nimissä, kun kyse on tosiasiassa käytännössä pelkästä arvailusta, ellei ole valmis ottamaan vastuuta tällaisesta pseudotieteilystä – tai tässä tapauksessa ”pseudoskeptismistä”. Se missä kulkee kulloinkin raja tieteellisen tiedon ja vähemmän perustellun spekuloinnin välillä, on tieteenfilosofiassakin kuuma peruna, jolla on tietty, toistaiseksi käsittääkseni vain likimääräisesti vakiintunut määritelmä, enkä ala sitä sen vuoksi tässä analysoimaan.

Eri tasojen sekoittaminen. Kovin suoraan skeptikot eivät yleensä kyseenalaista tutkimuksia tutkimuskohteiden luonteen perusteella. Skeptikoilla on ollut kuitenkin viime aikoina tapana väittää paranormaalin tutkimuksen kaatuvan käsitteellisiin ongelmiin, sillä paranormaalin nimellä tunnettu ilmiöluokka tai kategoria sekä mahdollisten ilmiöiden mekanismit määritellään heidän mukaansa negatiivisesti. Erityisenä esimerkkinä käytetään yleisesti psi:tä, joilla viitataan joskus ESP:n ja psykokinesian muodostamaan ilmiöluokkaan ja joskus taas anomaaliseen kognitioon eli näiden ilmiöiden (anomaalisiin) toimintamekanismeihin. Negatiivisella määritelmällä tässä tarkoitetaan, että paranormaali määritellään jonain, mitä se ei ole, eikä asiana, mitä se on. Tämä on tyypillistä vääristelyä, sillä mikä tahansa käsite – myös paranormaali – voidaan määritellä kummallakin (negatiivisella ja positiivisella) tavalla. Se, kumpaa lähestymistapaa kulloinkin käytetään (vai käytetäänkö kumpaakin), riippuu siitä miten käsite on käytännössä helpointa ja muutoin perustelluinta määritellä. Yleensä on niin, että käsitteiden määrittelyssä käytetään sekä positiivisia, että negatiivisia määritelmiä. Jokainen lasta joskus kasvattanut tietää, että vaikkapa perushyödykkeiden määritelmät on yleensä helpointa selittää käyttämällä myös negatiivisia määritelmiä ja esimerkkejä (mikä EI ole enää kategoriaan X kuuluva hyödyke). Sama koskee myös mutkikkaampia käsitteitä, joissa rajanvedot eivät ole riittävän yksiselitteisiä pelkästään positiivisia määritelmiä käyttävien esimerkkien avulla kartoitettavaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö käsitteitä voisi halutessa määritellä pelkästään positiivisia määritelmiä käyttämällä; se vain on usein hankalampaa ja tarpeetonta. Paranormaalin tapauksessa puhtaasti positiivisiin määritelmiin voidaan turvautua määrittelemällä kaikki mahdolliset mekanismit, jotka ovat anomaalisia ja jotka voisivat selittää ilmiössä esiintyvät anomaliat sen sijaan, että määriteltäisiin ilmiö anomaliaksi, joka puolestaan määritellään ilmiöksi, joka ei ole selitettävissä tunnetuilla mekanismeilla. Kuvailemalla kaikki mahdolliset toimintamekanismit voitaisiin siis periaatteessa määritellä jokin ilmiö positiivisesti, mutta käytännössä on helpompi turvautua ainakin osittain negatiivisiin määritelmiin. Käytännössä nimittäin ei voida määritellä mitään äärettömällä tarkkuudella ja näin ollen mahdolliset toimintamekanismit joudutaan esittämään luokkina sen sijaan, että ne esitettäisiin erilaisina variaatioina (joita on luonnollisestikin ääretön määrä) – asian ollessa näin, on olemassa riski, että luokittelun ulkopuolelle jääkin mekanismeja, jotka eivät kuulu minkään luokan piirissä esiintyviin variaatioihin. Ja oikeastaan tähänkin sisältyy edelleen välillisesti (vaikkakin vähäisemmässä määrin) myös negatiivisia määritelmiä, sillä määritelmissä käytetyt luokat joudutaan kuitenkin yleensä määrittelemään negatiivisesti. Tai vaikka näin ei olisikaan, niiden määritelmissä käytettyjen termien määrittelyihin voi sisältyä negatiivisia määritelmiä, tai jos ei niin ainakin viimeistään määritelmien termien määritelmissä oleviin termeihin sisältyy hyvin todennäköisesti myös negatiivisia määritelmiä. Tästä huomaa helposti, että koska kieli on yhtenäinen kokonaisuus, törmätään ketjussa väistämättä myöskin negatiivisiin määritelmiin (ellei kaikkia kielessä esiintyviä käsitteitä sitten ole määritelty positiivisesti, mikä on äärimmäisen epäkäytännöllistä ja epätodennäköistä). Jos taas positiivisen määritelmän vaatimus koskee vain määritelmää itseään, eikä niinkään määritelmissä käytettyjä termejä, on paranormaalin määritelmä helppo esittää positiivisessa muodossa käyttämällä anomalian käsitettä, joka on puolestaan määritelty negatiivisesti. Paranormaalin määritelmä tunnettuja luonnonlakeja rikkovana anomaliana on varsin positiivisessa muodossa esitetty, vaikka ainakin anomalian määritelmässä törmätään negatiivisiin määritelmiin. Kaiken tämän käsitesotkun takaa löytyy skeptikkojen argumentti, että negatiivinen määritelmä olisi tutkimuksen kannalta jotenkin erityisen haitallista. Vahvimmassa muodossaan argumenttia käytetään paranormaalin tutkimuksen osoittamiseksi mahdottomaksi tai tulokset jotenkin merkityksettömiksi, ja heikommassa muodossaan osoittamaan, että paranormaalin tutkimus on liian hankalaa toteutettavaksi. Tässä vaiheessa on syytä muistuttaa anomalioiden luonteesta; anomaliat ovat yleensä jotain, jotka satutaan havaitsemaan perustutkimuksen yhteydessä ja joiden olemassaolo pyritään sitten varmistamaan, jonka jälkeen niiden luonnetta pyritään tutkimaan tarkemmin kunnes onnistutaan kehittämään teoria, joka selittää kyseisen anomalian toimintamekanismit ja ennustaa yleensä myös sellaisia anomalian seurauksia, joita ei ole vielä tutkimuksissa ehditty havaitsemaan. Jo tästä voi helposti todeta, että jos jotakin paranormaalia ilmiötä on hankala tutkia, se ei johdu ilmiön epätarkasta määritelmistä, vaan itsensä ilmiön luonteesta – on siis aivan sama, määritelläänkö ilmiö positiivisesti vai negatiivisesti, koska vaikeasti tutkittavan (hyvin spontaani ja/tai äärimmäisen heikko) anomalian luonne ei siitä muutu. Mahdollisten toimintamekanismien kartoittaminen positiivista määritelmää varten ei auta ilmiön olemassaolon osoittamista. Hypoteesien kehittelyssä mahdollisisten toimintamekanismien tuntemisesta ja erityisesti tietenkin niiden todennäköisyyden arvioimisesta on toki hyötyä, mutta tämä ei tee kaikki mahdolliset selitysmallit kattavaa positiivista määritelmää tarpeelliseksi ja tämä toiminta tulee muutenkin kuvioihin hiljalleen vasta sitä mukaa kun kuva anomalian olemassaolosta vahvistuu. Tällainen vetoaminen käsitteiden epätarkkuuteen on rinnastettavissa siihen, että vedotaan vaikkapa yleisen suhteellisuusteorian muodostaman käsitteellisen kokonaisuuden mutkikkuuteen. Asioiden luonne, olipa se kuinka mutkikas tahansa, ei muutu siitä mihinkään, että vedotaan perusteetta käsitteiden parantamisen puolesta. Puhumattakaan, että tapa määritellä käsitteet tekisi jonkin asian tutkimuksen mahdottomaksi tai merkityksettömäksi – tutkimuksen asemaan vaikuttaa kylläkin itse ilmiön luonne, eivät sen kuvaamiseen käytetyt käsitteet, jos vain käytetyt käsitteet on noin yleensä määritelty ymmärrettävällä ja riittävän yksiselitteisellä tavalla. Eikä ilmiön luonne puolestaan sekään vaikuta suoraan siihen, miten ilmiön olemassaoloon pitäisi suhtautua, vaikka skeptikot ovatkin joskus taipuvaisia sulkemaan kategorisesti todellisuutensa ulkopuolelle ilmiöt, jotka eivät näytä a priori kovin todennäköisiltä. Tähän vaikuttavat ainoastaan todisteet, joiden saatavuus toki riippuu paitsi aiheen tutkimukseen käytettävissä olleiden resurssien määrästä, myöskin tutkimuksen toteuttamisen helppoudesta, joka riippuu ilmiöön liittyvistä seikoista.

Anomalioiden vähättely. Törmätessään ilmiöön tai asiaan, johon ei ole kerta kaikkiaan löydettävissä selitystä, muut kuin halventaviin argumentteihin taipuvaiset skeptikot tyytyvät saattavat myöntää asian, kuitenkin lähes aina korostaen sitä, kuinka todennäköistä heidän mukaansa on, että ilmiölle olisi löydettävissä tieteellinen selitys, mikäli se asiaa olisi käytännössä mahdollista tarkemmin tutkia. Skeptikot katsovat usein, että selittämätön ilmiö tai asia saattaa olla varsin hankalasti tutkittavissa, sitä ei edes kannata yrittää tutkia, koska vaikka tutkimus osoittautuisikin helpoksi, selityksen löytyminen ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta tietoa, varsinkin kun selitys on varsin todennäköisesti jokin aivan normaali, tieteen (vaikkakaan ei välttämättä suuren yleisön kovin hyvin) tuntema asia. Kuten kohta perustelen, käsitys ilmiöiden luonteesta ja jopa tutkimuksen tarpeettomuudesta on monissa tapauksissa aivan pätevä. Kun näitä mielipiteitä toistetaan riippumatta asian luonteesta ja siitä, minkälaisia selittämättömiä piirteitä siihen liittyy, kyse on kuitenkin jo virheellisestä yleistyksestä, sillä tällaiset näkemykset eivät toki päde läheskään kaikissa mahdollisissa tapauksissa. Ei ole mitenkään ennalta säädetty, ettei yhdessäkään selittämättömässä tapauksessa voi olla kyse aidosti anomaalisista ilmiöistä. Se, kuinka todennäköiseksi tämän mahdollisuuden voi kulloinkin arvioida, riippuu anomaliaan viittaavan havainto- tai tutkimusaineiston luonteesta. Analysoitavia tekijöitä ovat muun muassa relevanttien henkilöiden luotettavuus, fysikaaliset todisteet sekä havaintojen riippumattomuus ja toistuvuus. Usein vähätellään paitsi anomalioiden todennäköisyyttä, myös niiden tutkimuksen kannattavuutta. Tällöin vedotaan aiheettomasti anomalian epätodennäköisyyden lisäksi siihen, että mahdollinen anomalia on hankalasti tutkittavissa, eikä sillä ei välttämättä juurikaan mitään käytännön merkitystä. Usein paranormaalit ilmiöt tekee kiinnostavaksi tutkimuskohteeksi kuitenkin niiden laatu ja potentiaaliset hyödyt, pelkästään tieteellisen maailmankuvan (jolla silläkin on ihmisille itseisarvoa), mutta myöskin käytännön soveltamisen kannalta. Joissakin tapauksissa tämä potentiaali ylittää selkeästi ne kustannukset, joita aiheutuu ilmiöiden ilmeisen hankalasta tutkittavuudesta yhdistettynä niihin riskeihin, joita liittyy ilmiöiden todennäköisyyteen selittyä tyhjentävästi luonnollisilla syillä tai jäädä ikuisesti selittämättömien ilmiöiden kirjoon olipa tutkimus kuinka intensiivistä tahansa. On tärkeää analysoida tarkkaan tutkimuksen tarpeellisuutta, mutta kriittisyys ei pidä kehittyä sellaiseksi, että pidetään tutkimusta lähtökohtaisesti kannattamattomana, eikä tutkimuksen tule myöskään jumittua tutkimustarveanalyysin tasolle. Tällä hetkellä tutkimuksen arvoisina voisi mainita muun muassa tietyt merkittävien ufotapausten aspektit ja niiden pohjalta kehitettyjen hypoteesien ennusteet, poltergeist-ilmiöt ja niihin liittyvien hypoteesien testaaminen ja uskottavimmat väitetyt paranormaalit kyvyt. Erityisen tärkeinä voisi mainita myöskin muun muassa parapsykologisten kokeiden jatkamisen ja niiden kehittämisen, lupaavien kryptozoologisten tutkimusmatkojen jatkamisen, astrobiologian ja SETI-tutkimuksen jatkamisen sekä paranormaalin kenttätutkimuksen kehittämisen lupaavien tapausten osalta. Kyseisiin asioihin vähänkään tutustuneille ei tarvinne erikseen perustella, miksi nämä aiheet ja niihin liittyvä tutkimus ovat tärkeitä, vaikka joillakin alueilla tutkimusta on harjoitettu jo varsin pitkäänkin. On tietenkin myöskin ilmeistä, että sattuma, virhetulkinnat ja huijaukset selittävät monia selittämättömäksi luokitelluista ilmiöistä, myös sellaisista, joihin ei mahdollisten jatkotutkimusten jälkeenkään saada resurssien ja asiaa koskevien tietojen puutteessa selkoa, mutta tämä ei kumoa mitenkään sellaisten tapausten vakavasti otettavuutta, joissa ilmenee viitteitä aitoihin anomalioihin.

Pitkästyminen. Kun yksi tutkimus on jostakin syystä jatkunut pitkään tai jokin tutkimusala on pitkään junnannut paikallaan, skeptikot alkavat heittämään epäilyjä, etteivät jatkotutkimukset enää kannattaisi. Tällaisia kannanottoja perustellaan kuitenkin hyvin harvoin ja mahdolliset perustelut ovat usein varsin huonoja, joissa joko jätetään huomiotta se ilmeinen tosiasia, että toiset tutkimukselliset tavoitteet ovat vaikeammin tavoitettavissa kuin toiset tai vähintäänkin arvioidaan tutkimuksen potentiaaliset hyödyt ja kustannusriskit väärin kokonaismielekkyyttä arvioitaessa. Useimmiten kyse on kuitenkin ideologisesta paratutkimuksen vastustamisesta, mikä ei vaadi kannattajiensa mielestä mitään tarkempaa perustelua. Pitkästymisen pohjalta voisi helposti kritisoida muutakin pitkään samoissa kysymyksissä junnannutta (konventionaalisempaa) tutkimusta – aloittaa voisi vaikkapa säieteorioiden kehittelijöistä. Paras kritiikin kohde olisi tällä perusteella luonnollisesti itse paranormaaliin kohdistuva skeptismi, jonka tiettyä paikallaan junnaavuutta on kieltämättä vaikea olla havaitsematta.

Ad hoc –kehitelmät. Uusien apuhypoteesien kehittely virheelliseksi osoittautuneiden hypoteesien tai argumenttien pelastamiseksi ei ole tuntematonta skeptikoillekaan. Sinänsä tällaisissa apuhypoteeseissa ei ole mitään väärää, koska joskus sellaiset ovat osoittautuneet oikeastikin käyttökelpoisiksi mutta niiden käyttö on perusteltava hyvin, jotta ne voidaan ottaa vakavasti, sillä useimmiten tällaisilla apuhypoteeseilla ei ole mitään muuta funktiota kuin virheelliseksi osoittautuneiden oletusten muuttaminen (eli jotka ovat niin sanotusti ad hoc -hypoteeseja). Tällaisia perusteettomasti muodostettuja apuhypoteeseja käytetään skeptikkojen piirissä varsinkin kumoamaan todistusaineistoa, jota ei voida uskottavasti kumota millään muulla kritiikillä. Tätä problematiikkaa käsitellään kuitenkin laajemmin osiossa ”todisteiden hylkääminen”.

Tieteen vääristely. Skeptikot kaivavat silloin tällöin repertuaaristaan myöskin tieteen luonteen tahallisen vääristelyn tarkoituksenaan leimata pseudotieteeksi jotain sellaista, mikä ei sitä ole. Tällöin kyseeseen voi tulla esimerkiksi tiedon luonteen polemisointi, jolloin vaaditaan paranormaalia koskevalta tiedolta varmuutta, joka ei ole vakiintuneen tieteenfilosofian valossa oikeudenmukaista, vaikka huomioitaisiinkin se periaate, että poikkeukselliset asiat vaativat enemmän todisteita ja perusteluja kuin lähempänä konventionaalista tietämystä olevat seikat. Useimmiten kyse on siitä, että jo itse sellainen tutkimus, jossa on tarkoitus selvittää ilmiöiden olemassaoloa avoimin mielin (ei siis lausuta a priori tutkimuksen kohteen olemassaolon kieltäviä lauseita), koetaan pseudotieteelliseksi tai näkemykset, joiden mukaan tietyt todisteet viittaavat (vaikka eivät varsinaisesti annakaan riittävää todistetta) jonkin paranormaalin ilmiön olemassaoloon, leimataan pseudotieteelliseksi sillä perusteella, että näitä ilmiöitä ei ole todistettu. On täysin oikeutettua sanoa, että paranormaali selitys on jonkun asian selityksenä todennäköisin, jos asia todella on näin, vaikka todennäköisyys ei olekaan riittävä, että ilmiötä voitaisiin pitää todistettuna ja ilmiön olemassaoloa (tieteellisenä) tietona tai faktana. Joskus paranormaalien tai jopa seminormaalien ilmiöiden tutkimus leimataan kategorisesti, ilman perusteluja pseudotieteeksi, toisinaan taas väitetään, että tiede ei pyri tietoisesti etsimään anomalioita ja että paranormaalin ja seminormaalin tutkimus on tällaista toimintaa ja siksi pseudotiedettä. Tähän on ensinnäkin paljastettava se ”julkinen salaisuus”, että skeptikkojen erityisesti arvostama perustutkimus ei ole sittenkään yksin pyrkimystä tarkentaa olemassaolevaa tietämystä asioista, vaan se tähtää myöskin olemassaolevan tietämyksen haastamiseen mahdollisten anomalioiden varalta. Toisin sanoen, perustutkimus jatkaa osittain siitä, mihin hypoteesin testaus jäi testien osoittaessa hypoteesin ainakin pääosin oikeaksi ja hypoteesin vakiintuessa tieteelliseksi teoriaksi, lähtökohtanaan, että tieto on paitsi epätarkkaa, se voi olla myöskin virheellistä. Perustutkimusta ei siis perustella pelkästään tiedon epätarkkuudella vaan myös anomalioiden mahdollisuudella. Toiseksi on painotettava, että tieteen tarkoitus ei ole yksin perustutkimus. Jos ja kun vaihtelevan laatuisia viitteitä anomalioista sitten aina joskus jossain havaitaan, perustutkimuksen piirissä tai jossakin muussa (tutkimuksellisessa tai luonnollisessa) ympäristössä, nämä viitteet pyritään tarpeen ja käytännön mahdollisuuksien mukaan vahvistamaan, joka voi olla anomaliasta riippuen pitkällinenkin prosessi. Tällaisessa toiminnassa ei ole nähtävissä mitään pseudotieteellistä, mikäli metodologia vastaa asetettuja tutkimuksellisia tavoitteita. On vielä yksi skeptikkojen käyttämä tapa vääristellä tiedettä, josta voisi mainita pari sanaa ja se liittyy tieteellisten tutkimusten julkaisuun ja niissä esiintyvien johtopäätösten vakiintumiseen. Silloin tällöin törmää siihen, että tietyt tieteelliset julkaisut leimataan kategorisesti pseudotieteellisiksi niiden aiheen vuoksi (esim. parapsykologiaan keskittyneet journalit). Joskus taas nämä julkaisut leimataan pseudotieteelliksiksi sen vuoksi, ettei niitä löydy tietyistä kansainvälisistä viitetietokannoista. Ongelma on, etteivät nämäkään tietokannat ole täydellisiä ja niistä on voitu sulkea julkaisuja kategorisin ja kestämättömin perustein. Tietääkseni maailmalla ei ole yhtäkään laajalti tunnustettua elintä, joka keskittyisi julkaisujen laatuarviointiin ja palvelisi näin laadukkaiden tieteellisten julkaisujen erottamista huonolaatuisemmista, joita voisi kutsua näennäistieteellisisiksi. Jotkut skeptikot laajentavat julkaisujen kategorisen kyseenalaistamisen kaikkiin tieteellisiin artikkeleihin ja teoksiin, olipa ne julkaistu missä ja kuinka arvovaltaisessa yhteydessä tahansa. Tällä asenteella jotkut perustelevat myöskin vähäistä intoaan laadukkainta paranormaalia koskevaa aineistoa kohtaan, koska ”sekin on kuitenkin vain pseudotiedettä”.

Evidenssin vähättely. Kuten alussa tuli mainittua, skeptikoilla on ikävä tapa sivuuttaa parhain aineisto, koska se tarjoaa myös analyysin kannalta suurimman haasteen, eivätkä monetkaan skeptikot ole siihen valmiita, vaikka eivät ole toistaalta valmiita myöntämään sitäkään, että heidän näkemyksensä voi olla epäedustava. Jotkut ovat valmiita tutustumaan heidän tietoonsa saatettuun todistusaineistoon, mutta ovat kuitenkin taipuvaisia vähättelemään näiden todisteiden merkitystä, tekemään niistä virheellisiä johtopäätöksiä tai jopa hylkäämään ne kokonaan todisteina. Tämä on käynyt ilmi muun muassa siitä keskustelusta, jota on käyty skeptikkojen foorumeilla paranormaalia koskevista todisteista. Näissä keskusteluissa esimerkiksi laajatkin tutkimukset tai joukko useita erillisiä, samansuuntaisiin tuloksiin päätyneitä tutkimuksia on leimattu anekdooteiksi, puhumattakaan hyvin todistetuista spontaanitapauksista. Toisissa yhteyksissä on taas leimattu tutkijoita perusteetta huijareiksi ja pyritty etsimään mitä mielivaltaisempia selityksiä fysikaaliselle todistusaineistolle ja spontaanitapauksille yleensäkin.

Apriorismi. Tietty apriorismi, jonka aion tässä lopuksi ottaa esille, ei ole ongelmana skeptikkojen yksinoikeus, sillä se on ollut 1800-luvulta tähän päivään varsin yleinen ennakkoasenne tieteessä yleensäkin. Tilanne on tosin nyt muuttumassa asian noustua julkisen keskustelun piiriin, aikaisemmin kun ei aktiivisesti oikeastaan kiinnitetty huomiota tähän asiaan eli naturalismiin sisältyviin ennakkoasenteisiin, joihin ei ole varsinaisesti perusteltua syytä. Kyse on naturalismin ennakkoasenteesta niin sanottuja yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan, jotka suljetaan kategorisesti tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Naturalismi ei siis suoranaisesti ota kantaa yliluonnollisten ilmiöiden olemassaoloon, mutta sen sijaan näkee, että ne ovat tieteellisten tutkimusten ulkopuolella. Nyttemmin on varsin vakuuttavasti kuitenkin osoitettu (mikä on sinänsä ollut ilmeistä jo pitkään), että yliluonnolliset ilmiöt, olipa niitä olemassa tai ei, eivät ole tieteellisen tutkimuksen kannalta mikään erityistapaus, vaan niitä on mahdollista tutkia samoin edellytyksin kuin mitä tahansa muitakin ilmiöitä. Ilmiön on oltava riittävän voimakas tai toistuva, jotta se voidaan tieteellisten resurssien puitteissa ottaa minkäänlaisen tutkimuksen piiriin, eikä yliluonnollinen ilmiö ole kategorisesti tämän määritelmän ulkopuolella, vaikka voikin toki olla sellaisia yliluonnollisia (tai luonnollisiakin) ilmiöitä, jotka eivät anna edellytyksiä tieteelliselle tutkimukselle – ainakaan niillä resursseilla, joita on kyseisenä ajankohtana mielekkäästi käytettävissä.