Kysynpäs nyt tällaista täällä.. eli mielipiteitä siitä, mitkä jutut lapsissa itsessään tai äitiydessä tms. ovat niin ehdottoman mullistavan positiivisia, että ne peittoavat lapsista/äitiydestä koituvat murheet/pelot/epämiellyttävyyden?
Itse olen suhteellisen nuori (22) ja TEORIASSA haluaisin joskus tulevaisuudessa lapsia, mutta toistaiseksi ne negatiiviset puolet pyörivät mielessä, aina yöunien ym. oman rauhan tai oman ajan menettämisestä pelkoihin siitä, että lapselle kävisi jotain pahaa (ruokapalaan tukehtuminen, auton alle jääminen, pedofiilit, koulukiusaaminen,.. vain muutamia mainitakseni). Oletan, että jos omalle lapselle tapahtuisi jotain pienempää tai suurempaa pahaa, se olisi äidille niin käsittämättömän suuri tuska ettei sitä pää kestäisi. Lapsista siis TÄYTYY koitua jotain niin suurta iloa, että otetaan tavallaan riski altistua monenlaiselle murheelle.
Miten te olette kokeneet äitiyden ilon? Siis konkreettisesti, mitä iloa lapsi/lapset/äitiys tuottavat?
Mitä iloa lapsista?
22
1764
Vastaukset
- äiti
Mikä on parempaa/ihanempaa kuin nähdä oman lapsen kasvavan... Mikä voittaa sen tunteen kun pitkän odotuksen jälkeen saa ottaa lapsen syliin ja suukottaa sitä?
Mut kerron niistä lapsen tuomista iloista vaikka näin;
"Oman lapsen, pienen linnun
Kannoit alla sydämen
Nyt on onni täydellinen,
syliisi saat ottaa sen.
Tunnet käden, pienen,
hennon,
Tunnet posken pehmeän.
Voisko olla kauniimpaa
kuin alku uuden elämän." - Äiti
Tosi vaikee sanoin kuvailla. Minäkin olin skeptinen sen suhteen, että miten lapsista voi olla iloinen. En olisi halunnut lapsia ollenkaan, mutta onneksi minusta nyt sitten kuitenkin tuli äiti. =)
Jotenkin se vaan on, että kun oma lapsi sinulle hymyilee, niin se on maailman paras asia. =) Oma lapsi on maaailman ihanin ja sitä rakastaa eniten koko maailmassa.- tarja
myös positiivista pohdittavaa ja seurattavaa...
ensihymy,ensiaskeleet,ensisanat jne
koulumenestys ja harrastukset
nyt jo mietin esikoiseni tulevaa ammattia, (12v)
jännää pohtia mikä lapsistaan tulee isona?
Ilman lapsia minun murheeni ja iloni voisivat olla ties mitä,perjantaipullo ja sunnuntaikrapula,työnarkomaani burnouttiin asti jne.
Vanha klisee lapset on elämän suola pitää kyllä täysin paikkansa...
Ja jokaisen kolmen raskauden alussa on tullut ne paniikkitunteet jotka kuuluvat aika monen raskauden kulkuun.
Itse olin "jo" 26 kun ensimmäistäni odotin ja tuntet olivat aika ristiriitaisia.
Toisen sain kun eka oli n.4 vanha ja hänen kanssaanhan oli jo helppoa mennä ja tulla,miten vauva mutkistaa taas matkan?
Kolmas syntyi kun isommat olivat jo 10 ja 6.
Ja itsellä ikää yhtä monta vuotta lisää,mitenhän jaksan?
Mutta kummasti se luonto hoitaa tämänkin.
- ...
Minäkin kolmekymppiseksi asti lapseton omasta tahdostani, ja ajattelin vähän siihen malliin etten lapsia niin haluaisikaan. Kuitenkin muutin vähitellen mieleni rakkaan mieheni ja varmasti ikäni kannustamana, ja nyt en vaihtaisi tätä äitiyttä mihinkään. Sitä tosiaankin on mahdoton kuvailla. Koskaan et ole ketään rakastanut niin kuin tulet omaa lastasi rakastamaan. Lapsen kasvamisen seuraaminen on häneen tutustumista sitä mukaa kun oppii itseään ilmaisemaan. Vauvaa voisi tuijottaa ihan koko ajan :) Se korvaa mennen tullen sen mitä menetät - kun eihän elämässä ikinä voi saada kaikkea hyvää samaan aikaan! Jos kuitenkin vielä haluat nauttia vapaudesta, niin kyllä sinulla on aikaa! (Ennen) menevänä ihmisenä voin todeta, että ellen olisi saanut ennen vauvaa tarpeekseni mennä, niin nyt saattaisi välillä tuntua ahdistavalta. Kun lapsi on pieni, niin et voi olettaa että hoitoon jättäminen omien menojen ajaksi ilman muuta onnistuisi. Sitten pitää olla kärsivällisyyttä ja se asenne, että ehdin kyllä mennä taas sitten kun vauva kasvaa :)
- Toistaiseksi lapseton
Kiitos jo kommentoineille, lisää teidän ajatuksianne odotellessa... :)
Tosiaan, mun isosiskolla on kaksi lasta (3- ja 1-vuotiaat), eli lapsiperhe-elämää on tullut kuitenkin seurattua suht läheltä. Joskus ihmettelin, että miten kukaan jaksaa heräillä monta kertaa yössä ja sitten päiväsaikaankin siirtää kaikki omat "tarpeensa" hamaan tulevaisuuteen,.. tai kun vaikuttaa siltä että pienten lasten äiti ei saa ikinä edes syödä ateriaansa tai juoda kahvikuppia ja samalla selata lehteä ilman kymmentä keskeytystä... Täytyykö vauvakuumeen olla valtava jotta tuollaiseen "uhrautuvaisuuteen" pystyy?
Ja sitten taas toisaalta lasten kanssa kohtaa sellaisia kauhunhetkiä mitä ei muuten kohtaisi.. aivan vastikään siskoni nuorempi lapsi kävi todella lähellä kuolemaa (siis ihan oikeasti), kun sai ruokapalan "väärään kurkkuun". Tuollaista kun käy, niin katkonaiset yöunet ei varmaan paljoo haittaa.- monen lapsen äiti
Huolta ja murhetta piisaa,vaan kun näet lapsesi kasvavan,kehittyvän ja aikuistuvan,huomaat että hän kykenee seisomaan omilla jaloillaan,pärjää maailmassa ja on tasapainoinen ja onnellinen,tiedät miksi valvoit ne lukemattomat yöt.
Tai kun pieni poika tulee,ottaa kiinni korvista ja muiskauttaa märän pusun ja painaa nenällään nenääsi niin että vesi lentää silmistä ja sanoo että mä lakastan sua äiti maailman eniten.
Sen pieni suu nauraa,sen silmät sädehtii ja vielä vanhana,lihavana ja rupsahtaneenakin olet sille maailman kaunein nainen,siksi =) - Äiti
Sitä on niin lapsensa lumoissa, että vaikka välillä inhottaa, kun pitää keskeyttää syöminen yms. niin oman lapsen hymyn näkeminen taas ilostuttaa eikä ruokailun keskeytyskään niin haittaa.
Tosin rajansa kaikella. Joskus tulee tuossakin raja vastaan. Äiditkin tarvitsee lepoa ja ruokaa.
Kyllä sitä vaan kummasti jaksaa. Eikä se inhota. =)
- Sylvia
Hei,
Itse olin 26 kun aloin odottaa ensimmäistä lastani. Siihen saakka olin kuvitellut, etten edes koskaan "hanki" lapsia, koska en erityisesti pidä lapsista sillä niiden kanssa eläminen muuttuisi liian rasittavaksi. :)Ensinnäkin, lapsia ei hankita vaan niitä saadaan...:) Perinteinen vauvakuume iski minuunkin sitten viimein kun tapasin miehen, jonka kanssa päätin elää loppuelämäni.
Nyt kun olen 7kk:n ikäisen vauvan äiti en voi muuta kuin naureskella aiemmille ajatuksilleni. En olisi koskaan osannut kuvitella, että elämä lapsen kanssa voi olla niin ihanaa! Onhan tämä raskastakin, sitä en kiellä...Minusta on kuitenkin mukavaa olla äiti. On ihanaa, että joku tarvitsee ja haluaa sinua niin paljon kuin pienokainen äitiään. :)
En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin äitinä ollessani! :) Ihana nähdä pieni mutrusuu ja pieni naama aamuisin viereltä, joka kiskoo tukasta hereille ja jokeltelee iloisena vieressä. Pieni ihmisenalku, joka joka kerta nähdessään sinut on niin pyyteettömän onnellinen!
Luonto kasvattaa naisesta äidin raskausaikana, valmistaa synnytykseen, eikä äidiksi kasvaminen tapahdu hetkessä. Se on sellainen prosessi, joka jatkuu vielä lapsen syntymän jälkeenkin. Odottele rauhassa, nauti elämästäsi kunnes sinusta tuntuu siltä, että olet valmis äidiksi. Se hetki koittaa varmasti vielä joskus, äläkä suotta stressaa siitä... :)- Toistaiseksi lapseton
...mies, jonka kanssa elän loppuelämäni (olemme olleet naimisissa 2 vuotta), mutta vauvakuumetta, siis ainakaan mitään kovaa, ei oo ilmennyt. Mun fiilikset vaihtelee jonkinasteisesta vauvakuumeesta vauvakammoon, vuoronperään.. paitsi että nyt oon ehkä melko neutraalissa tilassa. Ehkä se on sitten tämä ikä, tai joku yleinen kypsyystaso. Toisaalta olen ihmisenä hirveän suunnitelmallinen ja myös aika herkästi stressaantuva/asioista huolta kantava, niin ehkä opintojen keskeneräisyyskin estää kuumeen tuloa(?).. mä kun ehkä jotenkin intuitiivisesti kuvittelen, että pitää olla vakivirka, suuret tulot, punainen tupa ja perunamaa ennenkuin lapsi voi syntyä. Mikä ei siis tietenkään pidä paikkaansa.
Ja joo siis, en kuvittelekaan että lapsia hankittaisiin tai tehtäisiin, mutta jotainhan on kuitenkin tehtävä, jotta hedelmöittyminen on yleensä mahdollista:) ..samoin kuin on tehtävä tietoinen päätös ehkäisyn lopettamisesta. - Sylvia
Toistaiseksi lapseton kirjoitti:
...mies, jonka kanssa elän loppuelämäni (olemme olleet naimisissa 2 vuotta), mutta vauvakuumetta, siis ainakaan mitään kovaa, ei oo ilmennyt. Mun fiilikset vaihtelee jonkinasteisesta vauvakuumeesta vauvakammoon, vuoronperään.. paitsi että nyt oon ehkä melko neutraalissa tilassa. Ehkä se on sitten tämä ikä, tai joku yleinen kypsyystaso. Toisaalta olen ihmisenä hirveän suunnitelmallinen ja myös aika herkästi stressaantuva/asioista huolta kantava, niin ehkä opintojen keskeneräisyyskin estää kuumeen tuloa(?).. mä kun ehkä jotenkin intuitiivisesti kuvittelen, että pitää olla vakivirka, suuret tulot, punainen tupa ja perunamaa ennenkuin lapsi voi syntyä. Mikä ei siis tietenkään pidä paikkaansa.
Ja joo siis, en kuvittelekaan että lapsia hankittaisiin tai tehtäisiin, mutta jotainhan on kuitenkin tehtävä, jotta hedelmöittyminen on yleensä mahdollista:) ..samoin kuin on tehtävä tietoinen päätös ehkäisyn lopettamisesta.Kaikki ihmiset ovat erilaisia ja on mielestäni pelkästään positiivista, että mietit äitiyttä, jokseenkin sitä tosiaan on hyvin vaikea ymmärtää etukäteen, äideillä on ihan oma koodikielensä. :)
Rakkaus lapseen tulee odotusaikana ja lisääntyy lapsen synnyttyä, kyllä sitä rakkautta miehellekin riittää, kun parisuhde vaan on kunnossa, vaikka vähemmän aikaa jää yhdessäoloon.
Ei kaikkien tarvitse lapsia hankkiakaan ja vielä vähemmän niitä kannattaa hankkia ennen kuin kokee itse olevansa kypsä siihen vastuuseen ja ympärivuorokautiseen äitiyteen.
Onnellisuus ja onni muuttuu myös erilaiseksi lapsen syntymän myötä. Alkaa arvostamaan erilaisia asioita, eivätkä ne "rankat ajat" myöskään kestä ikuisesti. Ne ovat lähinnä hetkittäisiä, kun taas se mukava olo omasta lapsesta säilyy jatkuvasti. Vastuu ja kasvatusvastuu on tietenkin vanhemmilla, mutta kun lapsi varttuu vauvasta vanhemmaksi, huoli esim. lapsen fyysisestä selviytymisestä vähenee.
Onnea on hymyt, katseet, kosketukset, tuoksut, lämmin yhdessäolo ihanan tuhisevan ja vaativan pienen nyytin kera. :)
Synnytys, raskaus ja lapsen hoito ovat tuoneet mukanaan myös tietyn pikantin lisän naisena olemiseen: nyt tunnen vasta olevani KOKO Nainen, ikään kuin minulta olisi aina puuttunut jotain ennen tätä. On ihmeellistä havaita, miten ihmeellisiin suorituksiin tämä naisen keho pystyykään.
Mukavaa kevättä sinulle!
- Nuori äiti
Mikään, ei mikään maailmassa ole niin kaunista kuin oma lapsi. Sellaista rakkautta, mitä tunnet omaa lastasi kohtaan, et voi tuuntea esimerkiksi miestä kohtaan. Antaisit viimeisen veripisarasi tuon pienen ihmisen puolesta. Tekisit mitä vaan, vaikka tappaisit tai kuolisit. Itkun, yöherätykset ja oman ajan menetyksen korvaa yksi hellyttävä hymy nyt kuukauden ikäisen tyttöni suulla. Minun on helppo jaksaa, sillä mieheni hoitaa lastaan aina kun pyydän, ja lapsi herää vain kerran yössä syömään ollen muutenkin tosi "vaivaton". Vaikkei olisikaan, ei pieni lapsi ilkeyttään itke vaan hätää. Pelkään minäkin luettelemasi asioita kuten pelkäsin myös vauvan kuolemaa, keskenmenoa ynnä muita, mutta niille ajatuksille ei saa antaa valtaa. Pitää elää hetkessä, sillä vauvan kanssa jokainen päivä on paitsi erillainen, mutta myös elämisen arvoista. Äidinrakkaus syntyy jo raskausaikana ja kestää hautaan asti. Ja usko pois, mitkään pelot eivät sitä laannuta. Sitä vaan ei voi käsittää, ennen kun pidät omaa lastasi sylissä. Pieni, kaunis, hento, avuton. Et voi katsoa tarpeeksi, tuijotat häntä koko ajan, vaikka hän vaan nukkuisi. Sitä se on. Sydän pakahtuu onnesta. Sieltä tämä kirjoituskin tuli, onnellisen ihmisen sydämen sopukasta.
- Toistaiseksi lapseton
...miehet muuten suhtautuu tuohon rakkaus-juttuun? Tai mä vaan mietin, että kokevatko miehet jäävänsä jotenkin ulkopuoliseksi kun lapsi syntyy..? Tai no, kokevat ehkä monellakin tapaa, mutta muuttuuko parisuhde jotenkin radikaalisti lapsen syntymän jälkeen? Rakastaako nainen/äiti lasta sitten jotenkin määrällisesti hirveästi enemmän kuin miestään, vai onko se äidinrakkaus vain laadullisesti jotenkin niin erilaista, ettei sitä voi edes verrata? Mun on kauhean vaikeaa kuvitella että rakastaisin ketään/mitään enemmän kuin miestäni. Jotenkin se tuntuu myös väärältä miestäni kohtaan, että kun hän olis "siittäny mulle lapsen" niin heivaisin hänet sitten elämäni ykköspaikalta kokonaan..? Ehkä sellaista ei kukaan ole tarkoittanutkaan, muttamutta.. Mietityttää.
- kolmas tulossa
Toistaiseksi lapseton kirjoitti:
...miehet muuten suhtautuu tuohon rakkaus-juttuun? Tai mä vaan mietin, että kokevatko miehet jäävänsä jotenkin ulkopuoliseksi kun lapsi syntyy..? Tai no, kokevat ehkä monellakin tapaa, mutta muuttuuko parisuhde jotenkin radikaalisti lapsen syntymän jälkeen? Rakastaako nainen/äiti lasta sitten jotenkin määrällisesti hirveästi enemmän kuin miestään, vai onko se äidinrakkaus vain laadullisesti jotenkin niin erilaista, ettei sitä voi edes verrata? Mun on kauhean vaikeaa kuvitella että rakastaisin ketään/mitään enemmän kuin miestäni. Jotenkin se tuntuu myös väärältä miestäni kohtaan, että kun hän olis "siittäny mulle lapsen" niin heivaisin hänet sitten elämäni ykköspaikalta kokonaan..? Ehkä sellaista ei kukaan ole tarkoittanutkaan, muttamutta.. Mietityttää.
Tuo on asia jossa juuri mitataan se henkinen kypsyys molemmilta vanhemmilta. Ei rakkautta ole meille annosteltu millään määrämitalla, josta sitä sitten riittäisi vain yhdelle tietty määrä ja toinen jäisi ilman... Rakkaus lapsia kohtaan ja rakkaus taas kumppania kohtaan on eri asia. Jos parisuhde on jo ennen lapsia sellainen, että ollaan yhdessä omina yksilöinä, eli seistään yhdessä katsoen samaan suuntaa, ei toisiinsa tuijottaen (ymmärrätkö vertauksen?) silloin on olemassa hyvä perusta joka kestää! Jos taas parisuhteessa toinen on enempi "lapsi" ja toinen "aikuinen", voi silloin tulla ongelmia perheenlisäyksen myötä. Tämä "lapsena" ollut ei enää olekaan ainut vaan hänellä on ns. kilpailija. Itse olen vain ollut huomaavinani toisissa naisissa sen, että lapsen syntymän myötä ollaan "vain" niin äitiä, ettei enää muisteta olla myös nainen ja puoliso! Miestä ei saa jättää syrjään lasten tultua, hänet pitää ottaa mukaan jos ei itse sitä huomaa ja itse oma-aloitteisesti ole mukana kaikessa! Kyllä voit edelleen pitää miehesi ykköspaikalla puolisona, lapsesi tulee varmasti olemaan ykköspaikalla siinä omassa "sarjassaan".
- onnellinen äiti
Itse olin jo lähellä 30v kun sain ensimmäiseni. Olin ehtinyt maailmaa nähdä ja kokea ihan tarpeeksi mielestäni. Nyt on kaksi lasta, kolmas tulossa, enkä koe että olisin mistään joutunut luopumaan tai jostain jäisin paitsi nyt perheen äitinä. Ei sitä tunnetta voi sanoin kuvata kun saa seurata lasten kehitystä ja kasvua ja olla siinä arjessa mukana. Ne yöheräilyt on niin lyhyt aika minkä kestää, ettei niitä edes muista kun muutama vuosi on vierähtänyt. Itse aina ihmettelin toisten toitottaessa, että "nauti nyt, se on niin lyhyt aika mitä lapset on pieniä..." ja se pitää kyllä täysin paikkansa. Vuodet vierii kovaa kyytiä ja yhtenä päivänä huomaat sen pienen vauvan olevan jo tomera koululainen!
Itse olen parhaimmat ja antoisimmat hetkeni viettänyt perheen kesken ulkoillessa, retkeillessä, porukalla saunoessa... siinä jutellaan asioista ja lapset ovat aivan ihania kysellessään maailman menosta! Tietenkin niistä on huolta ja murhetta, mutta sehän kuuluu elämään. Kannattaa ottaa se asenne, että elämään kuuluu myös sitä pelkoa ja ahdistusta ja iloa ja riemua. Kuka haluaisi elää täysin "tasapaksua" elämää ilman huolia ja murheita... en minä ainakaan! - Kahden ihanan lapsen äiti
Ton tyyppisten hysteerikkojen on parempi olla tekemättä lapsia. Ja, jos susta vielä vanhempana(kypsempänä!)tuntuu, ettet ole valmis luopumaan lapsen takia mistään, niin toivon hartaasti, ettet tee lapsia! Kaikkien ei todellakaan ole pakko lapsia tähän maailmaan tehdä ja joidenkin kannattaa todellakin jättää ne tekemättä.
- Toistaiseksi lapseton
Kiitos vaan joo kun kerroit miten mun pitää tehdä.. En ensinnäkään pidä itseäni hysteerikkona, kunhan totesin että tällä hetkellä negatiiviset puolet voittaa positiiviset mun henk-koht ajatusmaailmassani (enkä ole siis juuri tällä hetkellä saati muutenkaan lähiaikoina "tekemässä" lapsia joten don't worry), ja olin vaan kiinnostunut siitä, miten äidit kokee äitiyden ilon. Toiseksi: Sekö ihmisestä tekee hyvän/kypsän äidin, ettei mielessä herää minkäänlaisia epäilyksiä tai kysymyksiä? Sekö tekee niin valtavan epäkypsän että on kiinnostunut siitä, miten lapsi vaikuttaa parisuhteeseen jne? Hohhoijaa.. Eli en ollut täällä kysymässä että "Kannattaisiko mun tehdä lapsia?" (siihen mä en varmaan kenenkään teidän lupaa tarvitse!) vaan että miltä teistä tuntuu teidän omat lapsenne. Mutta eipä siinä sitten kauaa kestäny että joku tulee vittuileen/tuomitsemaan. Sitä se on.
- Plomps!
Toistaiseksi lapseton kirjoitti:
Kiitos vaan joo kun kerroit miten mun pitää tehdä.. En ensinnäkään pidä itseäni hysteerikkona, kunhan totesin että tällä hetkellä negatiiviset puolet voittaa positiiviset mun henk-koht ajatusmaailmassani (enkä ole siis juuri tällä hetkellä saati muutenkaan lähiaikoina "tekemässä" lapsia joten don't worry), ja olin vaan kiinnostunut siitä, miten äidit kokee äitiyden ilon. Toiseksi: Sekö ihmisestä tekee hyvän/kypsän äidin, ettei mielessä herää minkäänlaisia epäilyksiä tai kysymyksiä? Sekö tekee niin valtavan epäkypsän että on kiinnostunut siitä, miten lapsi vaikuttaa parisuhteeseen jne? Hohhoijaa.. Eli en ollut täällä kysymässä että "Kannattaisiko mun tehdä lapsia?" (siihen mä en varmaan kenenkään teidän lupaa tarvitse!) vaan että miltä teistä tuntuu teidän omat lapsenne. Mutta eipä siinä sitten kauaa kestäny että joku tulee vittuileen/tuomitsemaan. Sitä se on.
Mitenkäs se menikään...se koira älähtää johon kalikka kalahtaa...
- Toistaiseksi lapseton
Plomps! kirjoitti:
Mitenkäs se menikään...se koira älähtää johon kalikka kalahtaa...
Toistan jo sanomani: "Sekö ihmisestä tekee hyvän/kypsän äidin, ettei mielessä herää minkäänlaisia epäilyksiä tai kysymyksiä? Sekö tekee niin valtavan epäkypsän että on kiinnostunut siitä, miten lapsi vaikuttaa parisuhteeseen jne?"
Onpa hyvä että sentään maailmassa on myös teitä täydellisiä, kypsiä äitejä. :P
- Toistaiseksi lapseton
Kiitos muuten teille ystävällisille ihmisille jotka ootte vastanneet siihen mitä kysyin, onneksi teitäkin on! Monien mietteet on ollut tosi puhuttelevia ja ajatuksia herättäviä... :)
Kuten lienee jo tullut selväksi, niin mulla EI ole lapsia (joiden elämän ilmeisesti suorastaan tuhoaisin, joidenkin mielestä..), ja kai kaikkea saa pohtia. Ehkä toi mun eka viesti oli sitten jotenkin tosi väärinymmärrettävissä, mutta en tosissaan täällä päivät pääksytysten pohdi jotain kätkytkuolemaa. Täältä "lapsettomien puolelta" katseltuna välillä näyttää tosi kummalliselta, miten paljon äidit tavallaan uhraavat lastensa eteen, mutta toisaalta voin hyvin kuvitella, että jos kyseessä olisi oma lapsi, sen eteen tekisi IHAN MITÄ TAHANSA. Lienee kuitenkin ymmärrettävää, etteivät vieraiden ihmisten vieraat lapset aiheuta tällaisia tuntemuksia, se ei liene tarkoituskaan..?
Tollasta asennoitumista en kuitenkaan ymmärrä, että yhden keskustelunavauksen perusteella tuomitaan ventovieras ihminen kummallisella ylimielisellä asenteella: "MINÄ olen hyvä äiti, SINÄ ET olisi hyvä äiti..." Aina pääsee välillä unohtumaan että ai niin, tää on internet, täällä voi anonyymisti olla toisille törkeä (ja sitä mahdollistuutta nämä ah-niin-täydelliset äitihahmot sitten käyttävät hyväkseen..?). :(- 10-vuotiaan äiti
Tähän keskusteluun ovat ilmeisesti osuneet tavallista onnellisemmat äidit, tai sellaiset, jotka osaavat poimia lapsiperheen elämästä vain ne hyvät puolet ja painaa huonot unholaan. Minä kadehdin heitä, koska en itse omaa tuota lahjaa. Ei se lapsen saaminen ja äidiksi kasvaminen välttämättä aina noin ruusuilla tanssien mene, mitä noissa jutuissa kuvattiin.
Itse sain lapseni 22-vuotiaana, hartaasti odotettuna ja toivottuna. Ajattelin olevani sille hyvä äiti, ja että rakastaisin sitä varmasti eka sekunnista lähtien kympillä.
Kun sitten sain lapsen salissa syliini, en tuntenutkaan yhtään mitään. Katsoin häntä ja ajattelin vain: "miten kahdesta siedettävän näköisestä ihmisestä voikaan tulla noin ruma lapsi". Minulla meni kyllä aikaa, että kiinnyin lapseeni. Nyt en kyllä luopuisi hänestä mistään hinnasta. Haluan sanoa tällä, ettei se rakkaus välttämättä synny heti ja tiedosta, että "tuo on mun oma lapsi". Minusta vauva on kuin kuka tahansa vieras ihminen, häneen tutustuminen ja rakastuminen saattaa siis vaatia aikaa ja vaivaa.
Meillä oli muutenkin vaikea alku, siitä huolimatta että mieheni auttoi vauvan hoidossa. Valvoi vuorollaan öisin, vaikka aamulla oli mentävä töihin. Poika oli yöhuutaja, minä niin väsynyt, että toivoin, etten olisi koko puuhaan koskaan ryhtynytkään. Ja nuo muistot jäivät minulla niin vahvana mieleen, etten ole lisää lapsia uskaltanut harkitakaan. Vaikka rakastankin lastani yli kaiken, en kuitenkaan hehkuta sitä että nuo onnen hetket - niin ihania kuin ne ovatkin - välttämättä kuittaavat kaikki ikävät puolet mennen tullen. Minä ainakin muistan ne yhä.
On hyvä asia, että mietit noita asioita etukäteen. Ei siitä ole silti välttämättä kauheasti hyötyä. Tilanne vauvan synnyttyä ei ole välttämättä yhtään sellainen mitä olet ajatellut. Ainakin minulle kävi niin. - tupsu
10-vuotiaan äiti kirjoitti:
Tähän keskusteluun ovat ilmeisesti osuneet tavallista onnellisemmat äidit, tai sellaiset, jotka osaavat poimia lapsiperheen elämästä vain ne hyvät puolet ja painaa huonot unholaan. Minä kadehdin heitä, koska en itse omaa tuota lahjaa. Ei se lapsen saaminen ja äidiksi kasvaminen välttämättä aina noin ruusuilla tanssien mene, mitä noissa jutuissa kuvattiin.
Itse sain lapseni 22-vuotiaana, hartaasti odotettuna ja toivottuna. Ajattelin olevani sille hyvä äiti, ja että rakastaisin sitä varmasti eka sekunnista lähtien kympillä.
Kun sitten sain lapsen salissa syliini, en tuntenutkaan yhtään mitään. Katsoin häntä ja ajattelin vain: "miten kahdesta siedettävän näköisestä ihmisestä voikaan tulla noin ruma lapsi". Minulla meni kyllä aikaa, että kiinnyin lapseeni. Nyt en kyllä luopuisi hänestä mistään hinnasta. Haluan sanoa tällä, ettei se rakkaus välttämättä synny heti ja tiedosta, että "tuo on mun oma lapsi". Minusta vauva on kuin kuka tahansa vieras ihminen, häneen tutustuminen ja rakastuminen saattaa siis vaatia aikaa ja vaivaa.
Meillä oli muutenkin vaikea alku, siitä huolimatta että mieheni auttoi vauvan hoidossa. Valvoi vuorollaan öisin, vaikka aamulla oli mentävä töihin. Poika oli yöhuutaja, minä niin väsynyt, että toivoin, etten olisi koko puuhaan koskaan ryhtynytkään. Ja nuo muistot jäivät minulla niin vahvana mieleen, etten ole lisää lapsia uskaltanut harkitakaan. Vaikka rakastankin lastani yli kaiken, en kuitenkaan hehkuta sitä että nuo onnen hetket - niin ihania kuin ne ovatkin - välttämättä kuittaavat kaikki ikävät puolet mennen tullen. Minä ainakin muistan ne yhä.
On hyvä asia, että mietit noita asioita etukäteen. Ei siitä ole silti välttämättä kauheasti hyötyä. Tilanne vauvan synnyttyä ei ole välttämättä yhtään sellainen mitä olet ajatellut. Ainakin minulle kävi niin.Minäkin olen melko perus-negatiivinen ihminen ja kahdehdin äitejä, jotka osaavat poimia hyvät puolet esiin lapsi-arjesta. Minä kyllä puhkesin liikutuksesta kyyneliin kun sain lapsen ensi kertaa syliini, tuon laihan kaljun pienen olennon. Pari ensimmäistä kuukauttakin vielä menivät onnen huumassa, mutta sitten astui arki kuvioihin. Minulle oli aikamoinen kriisi se kun tajusin, että en saakaan tehdä mitä huvittaa ja mennä minne huvittaa. Jokus jopa tuntuu että miksi ihmeessä rupesin tähän hommaan. Mutta sitten taas toisina päivinä olen NIIN rakastunut pieneen ihanaan poikaamme, joka osaa nauraa ja hymyillä niin suloisesti! Ja on sellainen veijari että... Sain lapseni nuorena, kaksikymmentä juuri täyttäneenä, ja ystäväpiirissäni ei vielä ollut muita vauvoja. Tunnen välillä kateutta kun en saa olla yhtä vapaa kuin he.
Mutta en minä kuitenkaan oikeasti vaihtaisi osaani mihinkään, enkä ikinä antaisi ihanaa poikaani pois.
Minun mielestäni tällaiset negatiivisetkin tunteet ovat aivan inhimillisiä ja luonnollisia ja kyllä niitä saa, ja pitääkin, purkaa. On hyvä että mietit näitä asioita etukäteen, se auttaa sinua myöhemmin tsemppaamaan itseäsi vanhemmuuteen jos sinusta jossakin vaiheessa tulee äiti. Kaikki on kuitenkin tämän arvoista!
- Anonyymi
Sanoisin omasta kokemuksesta että jos epäilyttää lapsen hankkiminen nii se on just nii rankkaa ku kerrotaan. Keho ei palaudu ikinä ennalleen ja vauvavuosi ainaki on älyttömän rankka .. toki kasvavan lapsen kanssa on kiva puuhastella mutta sanoisin että ilman lastakin on hyvä elämä. Puoliso ja ystävät tärkeitä, samoin harrastukset ja työ. Niistä pitää lapsen takia tinkiä monta pitkää vuotta ..
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Ymmärrän paremmin kuin koskaan
Roikut kädessäni ja vedät puoleesi. Näen kuitenkin tämän kaiken lävitse ja kaikkien takia minun on tehtävä tämä. Päästän475146- 3261918
Nainen, se auttaisi jo paljon minua
tuskissani, jos tunnustaisit sinulla olevan tunteita, vaikka et haluaisikaan suhdetta. Olisi upeaa tietää, että olen sin1131838Anja ja Janne
Eli nämä kosulan manipellet sai raploojan tubetuksen loppumaan,sitten selitellään uusimmalla videolla ettei heillä ollut701517Tässä epämiellyttävä totuus
Sinä olet henkisesti sairas ja se on epämiellyttävä totuus jota välttelet ja jota et halua kuulla sanottavan. Sinä elät681467- 811214
Elämäni rakkaus
Miten hirveästi haluaisin olla lähelläsi, halata sinua ja kuiskata monta kertaa, että rakastan sinua. Hyvää yötä! Mieh321213- 361056
- 421035
Mikä sinussa on parasta
Olet sellainen ihana kokonaisuus, että en löydä huonoa juttua. Mutta siis parasta. Tarmokkuus, pitkäjänteisyys, kädet, ä21984