Kotimaisia eli suomalaisia lapsia tulee vuosittain muutama kymmen adoptoitavaksi. Suurimmat syyt lapsesa luopumiseen ovat biologisen äidin mielenterveysongelma, biologisen äidin päihdeongelmat sekä elämäntilanteen vaikeus. Elämäntilanteen vaikeuksiin kuuluu nuorena raskaaksi tulleita, ei toivotusti raskaiksi tulleita, perheväkivallan uhreja, monilapsisen perheen äitejä, opiskelijoita jne.
Kotimaasta adoptiolasta odottavat ovat vähintään 25-40-vuotiaita aviopareja, jotka eivät ole onnistuneet saamaan biologista lasta. Jokainen voi mielessään pohtia, miksi heille ei kelpaa ulkomailta adoptoidut lapset eikä sijaishoitoon tulevat lapset. Kokemukseni mukaan nämä vanhemmat varmasti "rakastavat" lasta täydestä sydämestään, mutta surimpana motiivina näyttää olevan lapsen saaminen ja perheellistyminen. Kotimaasta ei yleensä voi saada toista lasta ja useat näistä perheistä jäävätkin yksilapsisiksi, sillä he eivät adoptoi ulkomailta eivätkä ryhdy sijaisvanhemmiksi.
Kokemukseni mukaan nykyäänkään adoptoiduille lapsille ei haluttaisi kertoa hänen taustastaan edes sitä vähää, mitä adoptiovanhemmat ovat kuulleet PeLa:lta. Kotimaasta lapsen adoptoineet pelkäävät myös lapsen ottavan aikanaan yhteyttä biologisiin vanhempiinsa ja sukulaisiin, enkä ole nähnyt kuin yhden adoptioäitin, joka oli tarpeeksi vahva kyetäkseen tukemaan adoptiotytärtään taustansa selvittämisessä.
Eli, jos mietit lapsesi luovuttamista adoptioon:
Sinulla voi käydä hyvä tuuri ja lapsesi voi saada hyvän perheen. Muista silloin, että sinulla on oikeus toivoa perheeltä erilaisia asioita esimerkiksi sitä, että perheessä on jo aiemmin kotimaasta adoptoitu lapsi. Tällöin lapsesi saa sisaruksen, joka on kokenut saman kuin hän itse. Voit myös pyytää avointa adoptiota tai lapsesi sijoittamista pitkäaikaiseen sijaishoitoon ja myöhemmin antaa lapsen tälle perheelle "varsinaisesti adoptoitavaksi".
Jos sinulla on mielenterveysongelmia, älä missään nimessä tee liian nopeaa ratkaisua! Vaadi itsellesi hvyää hoitoa ja tukea sillä perusteella, ettet voi tehdä sairaana päätöstä lapsesi tulevaisuudesta. Muista, että psyyken sairauksistakin voi parantua. Lapsesi voi kasvaa onnellisesti myös hyvässä sijaisperheessä ja tavaten sinua hän oppii tuntemaan myös taustansa. Älä anna psykiatrisen henkilökunnan tai sosiaalityöntekijöiden painostaa tai kiirehtiä sinua päätöksen teossa!
Älä ota päätöstä tehdessäsi huomioon adoptiolasta odottavien lapsettomien pariskuntien tilannetta. Ajattele vain omaa elämääsi sekä oman lapsesi tulevaisuutta, sillä niistä sinä olet tekemässä päätöstä. Sosiaalityöntekijät kertovat sinulle, että luovuttamalla lapsesi adoptioon, voit suoda suuren ilon lapsettomalle pariskunnalle. Kodittomia lapsia on kuitenkin maailmassa vaikka kuinka, joten adoptiolasta odottavien onni ei riipu sinun päätöksestäsi.
Muista, että sosiaalityöntekijät edustavat kotikuntaasi ja/tai yhteiskuntaa. Lasten hoito sijaishoidossa on kallista ja senkin takia he haluavat mahdollisimman paljon lapsia adoptioon, sillä adoptiolasten elatuksen maksaa adoptiovanhemmat.
Muista, että sinä ja lapsesi joudutte elämään tämän asian kanssa elämänne loppuun asti. Lapsen sijoitus sijaishoitoon on mahdollista purkaa myöhemmin, jos tilanne on siihen sopiva, mutta adoptio on lopullinen.
Pohdi myös tarkkaan, jaksaisitko itse kasvattaa lapsesi tukitoimien avulla. Pyydä kuulla erilaisista mahdollisuuksista päästä lapsen kanssa ensikotiin ja saada kädestä pitäen tukea lapsen hoitoon ja äitiyteen.
Jos päädyt kaikesta huolimatta antamaan lapsesi adoptioon, älä syytä itseäsi vaan toivo lapsellesi, itsellesi sekä lapsen adoptoivalle pariskunnalle mahdollisimman hyvää tulevaisuutta. Pyydä itsellesi apua asian kanssa selvitäksesi ja etsi käsiisi kohtalotovereita.
Älkää antako lastanne adoptioon!
42
9166
Vastaukset
- Jussi
Abortti on tuhat kertaa parempi ratkaisu kuin adoptio.
Nyky-yhteiskunnassa iso osa vähistä adoptioon menevistä vauvoista syntyy nelikymppisille naisille, jotka olivat erheellisesti luulleet pystyvänsä sitouttamaan vauvan avulla miehen itseensä. Realismi kehiin, hyvät naiset ! Ette kelpaa enää keski-ikäisinä muuksi kuin pimeässä käytettäväksi hupipalaksi.- Pysy poissa
Älä Jussi sotkeennu asiaan, josta sinulla ei ole mitään käsitystä, pimeässä kun tunnut puuhailevan.
Syyt adoptioon ovat aina painavat, ja sinun hupipalasikin saattaa olla ihan tunteva ja ajatteleva ihminen.
- arvaan...
Olet sosiaali-alan ihminen? selvästi! olen kanssasi asioista samaa mieltä, ja kotimaisissa adoptioissa on tosiaankin se "riski" että niitä bio-sukulaisia etsitään ja toki pelkona on ado-vanhemmilla se että jospa se bio-äiti onkin päässyt jaloilleen aikanaan kriisistään ja saanut elämänsä järjestykseen ja saanut myös myöhemmin lapsia, sisaruksia kun ei voi syyttää, joten heihin on varmaankin helpompi luoda myöhemmin suhteet kuin vaikka bio-äitiin. Tosi hyvä kirjoitus sulla! Toivon mukaan moni lukee sen ihan ajatuksella!
- littlecat
Kiva kirjoittaa että on RISKI ja PELKO adoptiovanhemmille, jos oikeilla vanhemmilla meneekin nykyään hyvin!!!!!!! Tosi suvaitsevaista hei. Ettekös olekaan kiitollisia oikeille vanhemmille ja toivo heille kaikkea hyvää????
- arvaan...
littlecat kirjoitti:
Kiva kirjoittaa että on RISKI ja PELKO adoptiovanhemmille, jos oikeilla vanhemmilla meneekin nykyään hyvin!!!!!!! Tosi suvaitsevaista hei. Ettekös olekaan kiitollisia oikeille vanhemmille ja toivo heille kaikkea hyvää????
En puheenvuorossani edustanut adoptioperheitä, lue tekstini uudestaan niin tajuat mikä sanoma siinä on.....tarkoitus oli herätellä ajatuksia siitä että aina adoptoidut ovat kiinnostuneita jossain vaiheessa juuristaan ja siihen on varauduttava...siihen vanhemmuuden jakamiseen.Vaikka adoptioperheelle lapsi on omaomaomaoma ja oma, on se kuitenkin toisen naisen synnyttämä ja geneettisesti ihan vieras mitä oma
- litttlecat
arvaan... kirjoitti:
En puheenvuorossani edustanut adoptioperheitä, lue tekstini uudestaan niin tajuat mikä sanoma siinä on.....tarkoitus oli herätellä ajatuksia siitä että aina adoptoidut ovat kiinnostuneita jossain vaiheessa juuristaan ja siihen on varauduttava...siihen vanhemmuuden jakamiseen.Vaikka adoptioperheelle lapsi on omaomaomaoma ja oma, on se kuitenkin toisen naisen synnyttämä ja geneettisesti ihan vieras mitä oma
..sun sanoma vaikka viestin monta kertaa luin. oon varmaan tyhmä. edelleen koen sun tarkoittavan, että geneettisesti omien vanhempien hyvä elämäntilanne on RISKI ja PELOTTAA adoptiovanhempia::? Miksi??!?
- ^^draco^^
no just... kiav se on puhuu tästä aiheesta.... oon 17w, adoptolapsi ja hirvee elämä luultavasti tän asian takia
jos jollaki aikuisella on uteliaisuutta tai haluaa muuten vaa jutella asiasta nii saa kirjottaa :)- ^^draco^^
unohtu ihan :D
siispä.... [email protected]
jään nyt sitte oottamaan jotain aikuista keskustelemaan asiasta... kysyäkki saa jos kysymistä on tästä asiasta...
- Minä
Sinä, joka kirjoitit ettei kukaan saisi antaa lastaan adoptioon. Mietippä vielä. Kaikki adoptiovanhemmat eivät ajattele eikä toimi niin, ettei lapsi saisi etsiä bio-vanhempiaan. Lapsella on siihen oikeus. Ja miksi adoptoida kotimaasta:Kuitenkin myös kotimaasta on mahdollista saada lapsi eikä kaikilla ole varaa maksaa kansainvälistä adoptiota.Mistä tiedät, että vain yksi ad-äiti on antanut ottaa yhteyttä ja tietoja bio-vanhempiin? Adoptoiperheitä on satoja. Eiköhän jokainen meistä ajattele omaa parastaan. Niin luovuttavat äidit kuin adoptiolasta toivovat. Ne,jotka antavat lapsensa adoptioon, antavat suuren lahjan lapsettomille pareille ja mahdollisuuden antaa juuri tälle lapselle huolenpitoa rakkautta.
- ^^dracon^^
oon kyl paljon samaa mieltä ainaki siitä, että mie ko tähän perheeseen tulin, nii kohta sain pikkusiskon :) sen mitä oli toivottu perheeseen jo kauan :) nytte onnellinen kolme lasta ja vanhemmat :):))
- - -
>Mistä tiedät, että vain yksi ad-äiti on antanut >ottaa yhteyttä ja tietoja bio-vanhempiin?
En väittänyt tietävänikään. Enkä ole todellakaan tavannut kaikkia tuhansia kotimaasta adoptoineita adoptiovanhempia. Useita kuitenkin olen tavannut ja heistä vain yksi on mielestäni ollut aidosti tukemassa tyttärensä biologisten juurien etsimistä.
>Eiköhän jokainen meistä ajattele omaa parastaan.
Vanhempien soisi ajattelevan lastensa parastaan. - adoptiolapsi vm-51
- - kirjoitti:
>Mistä tiedät, että vain yksi ad-äiti on antanut >ottaa yhteyttä ja tietoja bio-vanhempiin?
En väittänyt tietävänikään. Enkä ole todellakaan tavannut kaikkia tuhansia kotimaasta adoptoineita adoptiovanhempia. Useita kuitenkin olen tavannut ja heistä vain yksi on mielestäni ollut aidosti tukemassa tyttärensä biologisten juurien etsimistä.
>Eiköhän jokainen meistä ajattele omaa parastaan.
Vanhempien soisi ajattelevan lastensa parastaan.olet aivan oikeassa
- Äiti
On ikävä kuulla, että joku pitää meitä kotimaisen lapsen adoptoineita vanhempia rasisteina! Me mieheni kanssa olemme valmiita adoptoimaan lapsemme mistä päin maailmaa tahansa. Interpediasta meille kuitenkin ehdotettiin, että meillä olisi nuorina vanhempina mahdollisuus myös kotimaan adoptioon. Tähän me päädyimme yksinkertaisesti kahdesta syystä: pienestä (n.2kk )vauvasta ja vauvan sekä vanhempien terveydentilan tiedoista.
Kotimaan adoptiossa on mahdollista saada tietää tarkkaan biovanhemman/-vanhempien terveydentila (mahdollisesti myös raskausaikana), sairaudet, luonteen piirteet ja adoptioon vaikuttavat syyt. Tietenkin on myös tärkeätä saada lapsi vauvana. Lapsen tärkein kehitysvaihe on 0-1v. Tällöin luodaan myös pohja lapsen myöhempään kehitykseen.
Sijaiskoti ei ole aina lapsen edun mukaista. Se, että lasta heitellään kodin ja sijaiskodin välillä sen takia, että vanhemmmat eivät osaa päättää mikä on lapsen parhaaksi, jättää lapseen varmasti jälkensä. Lapselle on parhaaksi se että se saa pysyvän ja rakastavan kodin!
Ihmettelen myös kirjoittajan lainausmerkkejä sanan rakkaus kohdalla. Meillä on Suomesta adoptoitu lapsi jota rakastamme varuksettomasti. Toki meillä on nyt myös isompi perhe, mutta tämä asia ei todellakaan ole tärkeätä. Se taas, että saa rakastaa, huolehtia, seurata ja kasvattaa lasta on monin verroin arvokkaampaa kuin se, että meillä on nyt tilastollisesti lapsi perheessä ja olemme "perheellisiä".
Kirjoittajan kanssa olen toki samaa mieltä, että biologisten vanhempien ei pidä ryhtyä lapsen adoptointiin kevein perustein. Adoptioon ryhtyvien biologisten vanhempien olisi ensisijaisen tärkeätä miettiä asia mahdollisimman perusteellisesti ja pohtia lapsen parasta!
Olen myös hyvin yllättynyt miten kirjoittaja otti kantaa siihen miten adoptiolapset eivät saisi tukea ottovanhemmilta biologisia taustoja etsiessään. Me olemme mieheni kanssa päättäneet kertoa lapselle kaikki saamamme tieto biologisista vanhemmista. Adoptiotoimisto on myös opastanut että näin täytyy tehdä! On lapsen kehityksen kannalta tärkeätä, että lapsi tietää kaikki adoptioon liittyvät tosiasiat ja näin ollen pystyy myöhemmin käsittelemään asiat niin kuin ne ovat.
Aiomme olla lapselle tukena jos ja kun lapsi haluaa myöhemmin tavata biologiset vanhempansa ja -sisaruksensa. Itse asiassa olimme toivoneet, että biovanhempi/ vanhemmat olisivat ollleet kiinnostuneita seuraamaan lapsemme kasvua ja kehitystä. Näin ei kuitenkaan biovanhemmat halunneet, joten kunnioitamme myös heidän toiveitaan!
Toivon myös, että perheemme kasvaa vielä ainakin yhdellä lapsella. Se saammeko lapsen kotimaasta vai ulkomailta ei ole tärkeintä!- - -
En pidä, enkä nimittänyt kotimaasta adoptoivia rasisteiksi.
Lapsen ensimmäisen kehitysvuoden perusteella kotimaisen adoption valintaakaan en täysin ymmärrä. Ensinnäkään tätä psykoanalyyttistä kehitysteoriaa ei olla pystytty todistamaan. Toisekseen adoptioon päätyvä lapsi voi olla saanut elämänsä alussa hyvääkin huolenpitoa tai kotimaassa syntynyt lapsi on voinut kokea huonoja kokemuksia. Paljon on kiinni lapsen persoonallisuudesta, adoption onnistumisesta sekä adoptiovanhemmistakin. Kolmannekseen, jos adoptiovanhemmilla on pyytetön halu saada lapsia ja lapsi on tärkein, niin ei kai lapsen iällä ole silloin mitään merkitystä.
Osa lasten sijaishoidoista epäonnistuu, mutta epäonnistumisten syistä ei useinkaan puhuta. Biologinen vanhempi ei voi yksin sijoitusta purkaa, vaikka kuinka haluaisi. Harvemmin puhutaan siitä, että sijoituksia purkaantuu myös sijaisvanhempien luovuttamisen tai heille syntyvän biologisen lapsen takia. Joskus syynä on sijoitetun lapsen ongelmat esimerkiksi päihdeongelma, minkä takia lapsi/nuori halutaan sijoittaa paikkaan, jossa hän voi saada tehostettua tukea ja hoitoa.
On olemassa myös mahdollisuus sijoittaa lapsi sijaisperheeseen niin, että jo alussa tehdään päätös lapsen sijoituksen kestävän lapsen täysi-ikäisyyteen asti. Lapsi on tällöin juridisesti biologisten vanhempiensa lapsi ja säilyttää sukunimensä sekä perintöoikeuden biovanhempiinsa. Lapsen virallinen huoltaja voi olla sijoitettu kunta ja joskus myös sijaisvanhemmat. Sijaisvanhemmat voivat luottaa siihen, että lapsen koti ei vaihdu. Lapsi saa alusta lähtien kuulla taustastaan ja voi mahdollisuuksien mukaan tavata biologisia sukulaisiaan. Sijaisvanhemmille korvataan lapsen kulut ja maksetaan pientä korvausta. Sijoitetulla lapsella on myös huostaanotettuna saada terapiaa ja muita palveluita paremmin kuin adoptiolapsilla. Kannatan tätä mallia enemmän kuin avointa adoptiota.
Lainausmerkit sanan "rakastavat" ympärillä laitoin kärjistääkseni asiaa, jotta asiasta nousisi keskustelua. Valitettavasti olen nähnyt tätä "rakkautta" erityisesti erityistilanteissa kuten adoptiovanhempien erotessa, adoptiovanhempien saadessa biologisen lapsen tai adoptiolapsen myrskyisässä murrosiässä. - äiti
- - kirjoitti:
En pidä, enkä nimittänyt kotimaasta adoptoivia rasisteiksi.
Lapsen ensimmäisen kehitysvuoden perusteella kotimaisen adoption valintaakaan en täysin ymmärrä. Ensinnäkään tätä psykoanalyyttistä kehitysteoriaa ei olla pystytty todistamaan. Toisekseen adoptioon päätyvä lapsi voi olla saanut elämänsä alussa hyvääkin huolenpitoa tai kotimaassa syntynyt lapsi on voinut kokea huonoja kokemuksia. Paljon on kiinni lapsen persoonallisuudesta, adoption onnistumisesta sekä adoptiovanhemmistakin. Kolmannekseen, jos adoptiovanhemmilla on pyytetön halu saada lapsia ja lapsi on tärkein, niin ei kai lapsen iällä ole silloin mitään merkitystä.
Osa lasten sijaishoidoista epäonnistuu, mutta epäonnistumisten syistä ei useinkaan puhuta. Biologinen vanhempi ei voi yksin sijoitusta purkaa, vaikka kuinka haluaisi. Harvemmin puhutaan siitä, että sijoituksia purkaantuu myös sijaisvanhempien luovuttamisen tai heille syntyvän biologisen lapsen takia. Joskus syynä on sijoitetun lapsen ongelmat esimerkiksi päihdeongelma, minkä takia lapsi/nuori halutaan sijoittaa paikkaan, jossa hän voi saada tehostettua tukea ja hoitoa.
On olemassa myös mahdollisuus sijoittaa lapsi sijaisperheeseen niin, että jo alussa tehdään päätös lapsen sijoituksen kestävän lapsen täysi-ikäisyyteen asti. Lapsi on tällöin juridisesti biologisten vanhempiensa lapsi ja säilyttää sukunimensä sekä perintöoikeuden biovanhempiinsa. Lapsen virallinen huoltaja voi olla sijoitettu kunta ja joskus myös sijaisvanhemmat. Sijaisvanhemmat voivat luottaa siihen, että lapsen koti ei vaihdu. Lapsi saa alusta lähtien kuulla taustastaan ja voi mahdollisuuksien mukaan tavata biologisia sukulaisiaan. Sijaisvanhemmille korvataan lapsen kulut ja maksetaan pientä korvausta. Sijoitetulla lapsella on myös huostaanotettuna saada terapiaa ja muita palveluita paremmin kuin adoptiolapsilla. Kannatan tätä mallia enemmän kuin avointa adoptiota.
Lainausmerkit sanan "rakastavat" ympärillä laitoin kärjistääkseni asiaa, jotta asiasta nousisi keskustelua. Valitettavasti olen nähnyt tätä "rakkautta" erityisesti erityistilanteissa kuten adoptiovanhempien erotessa, adoptiovanhempien saadessa biologisen lapsen tai adoptiolapsen myrskyisässä murrosiässä.>Toisekseen adoptioon päätyvä lapsi VOI OLLA saanut elämänsä alussa hyvääkin huolenpitoa tai kotimaassa syntynyt lapsi ON VOINUT kokea huonoja kokemuksia.>
Huomaatko mitä kirjoitit! Me taas tiedämme, että lapsemme ON saanut hyvää huolenpitoa ja rakkautta varhaislapsuudessaan. Tiedämme koska saimme hänet niin pienenä! Sen asian toteamiseen tuskin tarvitaan psykoanalyyttisiä kehitysteorioita. Voi vain TOIVOA samaa täysin ventovieraan ihmisen kasvattamasta lapsesta. Nyt meidän ei tarvitse toivoa sitä vaan me TIEDÄMME! Toki kotimaan adoptio koostuu myös muista pienistä palasista ja lapsen paras on se tärkein asia, ei ikä!
Lapselle on parasta se, että se saa hyvän, pysyvän ja rakastavan kodin sekä äidin ja isän. Se annetaanko koti lapselle adoptioperheessä vai sijaiskodissa ei ole minun mielestäni oleellista. Lapsi saa kuulla taustansa ja voi tavata bio-vanhempiaan myös adoptoituna, mikäli kaikki osapuolet näin toivovat. Myöskään sijoitusta tai adoptiota ei ole tarpeen laittaa tärkeysjärjestykseen, sillä tilanteet, perheet ja bioäitien toiveet ovat aina erilaisia. Vaihtoehdoista pitää valita se mikä on kulloisessakin tilasteessa lapselle parhaaksi.
>Valitettavasti olen nähnyt tätä "rakkautta" erityisesti erityistilanteissa kuten adoptiovanhempien erotessa, adoptiovanhempien saadessa biologisen lapsen tai adoptiolapsen myrskyisässä murrosiässä.>
Kirjoittajan kuvaamaa "rakkautta" erityistilanteissa löytyy varmasti kaikenlaisissa perheissä. Näillä kaikenlaisilla perheillä tarkoitan adoptioperheitä sekä perheitä missä on vain biologisia lapsia. Se onko lapset ulkomailta vai kotimaasta adoptoituja, tuskin tuo erityyistilanteen "rakkauteen" mitään eroa.
Se että me ei päädytty aikoinamme sijaisperheeksi eikä ulkomaan adoptioon ei tee meistä vanhempina yhtään sen huonompia tai parempia! Kuitenkin jokainen meistä (niin sijaisperhe kuin adoptioperhe)kasvattaa lapsen suurella sydämmellä! - - -
äiti kirjoitti:
>Toisekseen adoptioon päätyvä lapsi VOI OLLA saanut elämänsä alussa hyvääkin huolenpitoa tai kotimaassa syntynyt lapsi ON VOINUT kokea huonoja kokemuksia.>
Huomaatko mitä kirjoitit! Me taas tiedämme, että lapsemme ON saanut hyvää huolenpitoa ja rakkautta varhaislapsuudessaan. Tiedämme koska saimme hänet niin pienenä! Sen asian toteamiseen tuskin tarvitaan psykoanalyyttisiä kehitysteorioita. Voi vain TOIVOA samaa täysin ventovieraan ihmisen kasvattamasta lapsesta. Nyt meidän ei tarvitse toivoa sitä vaan me TIEDÄMME! Toki kotimaan adoptio koostuu myös muista pienistä palasista ja lapsen paras on se tärkein asia, ei ikä!
Lapselle on parasta se, että se saa hyvän, pysyvän ja rakastavan kodin sekä äidin ja isän. Se annetaanko koti lapselle adoptioperheessä vai sijaiskodissa ei ole minun mielestäni oleellista. Lapsi saa kuulla taustansa ja voi tavata bio-vanhempiaan myös adoptoituna, mikäli kaikki osapuolet näin toivovat. Myöskään sijoitusta tai adoptiota ei ole tarpeen laittaa tärkeysjärjestykseen, sillä tilanteet, perheet ja bioäitien toiveet ovat aina erilaisia. Vaihtoehdoista pitää valita se mikä on kulloisessakin tilasteessa lapselle parhaaksi.
>Valitettavasti olen nähnyt tätä "rakkautta" erityisesti erityistilanteissa kuten adoptiovanhempien erotessa, adoptiovanhempien saadessa biologisen lapsen tai adoptiolapsen myrskyisässä murrosiässä.>
Kirjoittajan kuvaamaa "rakkautta" erityistilanteissa löytyy varmasti kaikenlaisissa perheissä. Näillä kaikenlaisilla perheillä tarkoitan adoptioperheitä sekä perheitä missä on vain biologisia lapsia. Se onko lapset ulkomailta vai kotimaasta adoptoituja, tuskin tuo erityyistilanteen "rakkauteen" mitään eroa.
Se että me ei päädytty aikoinamme sijaisperheeksi eikä ulkomaan adoptioon ei tee meistä vanhempina yhtään sen huonompia tai parempia! Kuitenkin jokainen meistä (niin sijaisperhe kuin adoptioperhe)kasvattaa lapsen suurella sydämmellä!Tiedätte ehkä päivien tarkkuudella, mitä lapsenne on kokenut ennen teidän perheeseen liittymistä, mutta ette käsittääkseni voi tietää sitä kaikkea, mitä pienen lapsen mielessä on tapahtunut. Samat psykologiset teoriat, jotka korostavat varhaisten kokemusten merkitystä myöhemmälle elämälle, ovat kovastikin ottaneet kantaa ihan ensimmäisten kuukausien, viikkojen, päivien ja tuntien kehitykselle. Jos kotimaisen adoptiolapsen saa kahden kuukauden iässä, niin hän on jo silloin kokenut elämässään paljon. Tiedän, että jotkut saavat kotimaisen adoptiolapsen parin päivän ikäisenä, mutta silloinkin on katkos tapahtunut lapsen elämässä. Ja jos todella olet adoptioäiti, niin tiedät myös sen, ettei lapseen kiintyminenkään käy hetkessä. Biologisilta äideiltäkin kiintymisen luominen kestää jonkin aikaa, mutta silloin lapsen ja äidin välillä on raskausajalta tuttuja yhteisiä makuja, hajuja, ääniä, elämänrytmi jne.
Ulkomailta adoptoitua lapsi on voinut elää elämänsä ensimmäiset hetket tai vaikka vuodet biologisen äitinsä kanssa, olla rintaruokinnassa ja saada hyvän lähtökohdan elämään. Aina näin ei tietenkään ole. Ulkomailta saa harvoin tarkkoja tietoja lapsen elämän alkumetreiltä. Kuitenkaan se, onko tietoja vai ei, ei tarkoita tulevaisuuden kannalta yhtään mitään. Elämä koostuu pienistä palasista, niinkuin mainitsit adoptionkin muodostuvan.
Tarkoitukseni ei ole tässä arvostella kotimaasta adoptoivia, kotimaassa adoptoivia tai kotimaassa lapsensa adoptioon luovuttavia. Haluan herätellä keskustelua aiheesta, joka on ollut hiljaiselossa pitkään. Koska kotimainen adoptio on vähentynyt hurjasti parin vuosikymmenen aikana, niin voisi olla aika tarkastaa kotimaista adoptiojärjestelmää. Miksi Suomi ei vaadi adoptiovanhemmilta adoptiovalmennuskurssia ja/tai psykologin konsultaatiota kuten esimerkiksi Filippiinit ja Kolumbia vaativat suomalaisilta adoptiohakijoilta? Yhdysvalloissa adoptiovanhemmille on tarjolla adoption jälkeenkin erilaisia palveluita vanhemmuuden tukemiseksi. Miksi Suomessa edelleen noudatetaan alueellisia sijoituksia, vaikka lapsia ei tule adoptioon kuin parikymmentä vuosittain? Ketä adoptiotoiminta palvelee; biologisia vanhempia, lasta, lapsetonta pariskuntaa vai lastensuojelutyötä? Olisi myös kiintoisaa tutkia kotimaisten adoptiolasten sijoituksia ja perheitä, jotka ovat jääneet ilman odotettua lastaan. Mitkä asiat todella ratkaisevat lasten sijoituksen perheisiin?
Mielestäni adoptiota ja sijaishoitoa ei nimenomaan ole syytä laittaa paremmuusjärjestykseen eikä se ole edes mahdollista. Molempia muotoja tarvitaan, eikä kummankaan tarve ole loppumassa. Käsittääkseni kuitenkin juuri adoptiovanhemmat usein perustelevat adoptiota lapselle paremmaksi vaihtoehdoksi ja puhuvat perhehoidosta lapsen riepottelemisena paikasta toiseen, vaikka tietämys sijaishoidosta perustuisi kuulopuheisiin. Toivottavasti ymmärrystä löytyisi puolin ja toisin.
Kaikenlaisista perheistä varmasti löytyy rakkautta ja ongelmia muodossa tai toisessa. Ei-biologisiin perhesuhteisiin liittyy kuitenkin aina erityiskysymyksiä, jotka eivät kuitenkaan tule välttämättä ikinä esiin. Olen nähnyt sellaisiakin huoltajuuskiistoja, joissa toinen vanhempi ei ole halunnut eron jälkeen pitää yhteyttä lapseensa. Näitä tapauksia löytyy varmasti määrällisesti enemmän biovanhempien ja biolasten tapauksista. Erityisen voimakas tämmöinen hylkäyskokemus voi kuitenkin olla lapselle, joka on jo aiemmin kokenut hylkäystilanteen. Tämä ei tosin liity pelkästään adoptioon. Ihmisten elämää ei voi koskaan ennustaa, mutta mielestäni ainakin kotimaiseen adoptioon voisi liittyä kattavampia valmennus-, tutkimus- sekä jälkihuoltotoimia.
En ole kirjoituksissani pyrkinyt osoittamaan ketään huonommaksi vanhemmaksi kuin toisia. Olen halunnut kuitenkin tuomaan sijaisvanhemmuutta positiivisessa valossa, sillä monet sijaisvanhemmat pitävät varsin matalaa profiilia, mikä tietenkin on täysin sallittua. Kotimainen adoptio kokonaisuudessaan kaipaisi minusta kokonaisvaltaista tutkimusta sekä arvokeskustelua. - Toinen äiti
- - kirjoitti:
Tiedätte ehkä päivien tarkkuudella, mitä lapsenne on kokenut ennen teidän perheeseen liittymistä, mutta ette käsittääkseni voi tietää sitä kaikkea, mitä pienen lapsen mielessä on tapahtunut. Samat psykologiset teoriat, jotka korostavat varhaisten kokemusten merkitystä myöhemmälle elämälle, ovat kovastikin ottaneet kantaa ihan ensimmäisten kuukausien, viikkojen, päivien ja tuntien kehitykselle. Jos kotimaisen adoptiolapsen saa kahden kuukauden iässä, niin hän on jo silloin kokenut elämässään paljon. Tiedän, että jotkut saavat kotimaisen adoptiolapsen parin päivän ikäisenä, mutta silloinkin on katkos tapahtunut lapsen elämässä. Ja jos todella olet adoptioäiti, niin tiedät myös sen, ettei lapseen kiintyminenkään käy hetkessä. Biologisilta äideiltäkin kiintymisen luominen kestää jonkin aikaa, mutta silloin lapsen ja äidin välillä on raskausajalta tuttuja yhteisiä makuja, hajuja, ääniä, elämänrytmi jne.
Ulkomailta adoptoitua lapsi on voinut elää elämänsä ensimmäiset hetket tai vaikka vuodet biologisen äitinsä kanssa, olla rintaruokinnassa ja saada hyvän lähtökohdan elämään. Aina näin ei tietenkään ole. Ulkomailta saa harvoin tarkkoja tietoja lapsen elämän alkumetreiltä. Kuitenkaan se, onko tietoja vai ei, ei tarkoita tulevaisuuden kannalta yhtään mitään. Elämä koostuu pienistä palasista, niinkuin mainitsit adoptionkin muodostuvan.
Tarkoitukseni ei ole tässä arvostella kotimaasta adoptoivia, kotimaassa adoptoivia tai kotimaassa lapsensa adoptioon luovuttavia. Haluan herätellä keskustelua aiheesta, joka on ollut hiljaiselossa pitkään. Koska kotimainen adoptio on vähentynyt hurjasti parin vuosikymmenen aikana, niin voisi olla aika tarkastaa kotimaista adoptiojärjestelmää. Miksi Suomi ei vaadi adoptiovanhemmilta adoptiovalmennuskurssia ja/tai psykologin konsultaatiota kuten esimerkiksi Filippiinit ja Kolumbia vaativat suomalaisilta adoptiohakijoilta? Yhdysvalloissa adoptiovanhemmille on tarjolla adoption jälkeenkin erilaisia palveluita vanhemmuuden tukemiseksi. Miksi Suomessa edelleen noudatetaan alueellisia sijoituksia, vaikka lapsia ei tule adoptioon kuin parikymmentä vuosittain? Ketä adoptiotoiminta palvelee; biologisia vanhempia, lasta, lapsetonta pariskuntaa vai lastensuojelutyötä? Olisi myös kiintoisaa tutkia kotimaisten adoptiolasten sijoituksia ja perheitä, jotka ovat jääneet ilman odotettua lastaan. Mitkä asiat todella ratkaisevat lasten sijoituksen perheisiin?
Mielestäni adoptiota ja sijaishoitoa ei nimenomaan ole syytä laittaa paremmuusjärjestykseen eikä se ole edes mahdollista. Molempia muotoja tarvitaan, eikä kummankaan tarve ole loppumassa. Käsittääkseni kuitenkin juuri adoptiovanhemmat usein perustelevat adoptiota lapselle paremmaksi vaihtoehdoksi ja puhuvat perhehoidosta lapsen riepottelemisena paikasta toiseen, vaikka tietämys sijaishoidosta perustuisi kuulopuheisiin. Toivottavasti ymmärrystä löytyisi puolin ja toisin.
Kaikenlaisista perheistä varmasti löytyy rakkautta ja ongelmia muodossa tai toisessa. Ei-biologisiin perhesuhteisiin liittyy kuitenkin aina erityiskysymyksiä, jotka eivät kuitenkaan tule välttämättä ikinä esiin. Olen nähnyt sellaisiakin huoltajuuskiistoja, joissa toinen vanhempi ei ole halunnut eron jälkeen pitää yhteyttä lapseensa. Näitä tapauksia löytyy varmasti määrällisesti enemmän biovanhempien ja biolasten tapauksista. Erityisen voimakas tämmöinen hylkäyskokemus voi kuitenkin olla lapselle, joka on jo aiemmin kokenut hylkäystilanteen. Tämä ei tosin liity pelkästään adoptioon. Ihmisten elämää ei voi koskaan ennustaa, mutta mielestäni ainakin kotimaiseen adoptioon voisi liittyä kattavampia valmennus-, tutkimus- sekä jälkihuoltotoimia.
En ole kirjoituksissani pyrkinyt osoittamaan ketään huonommaksi vanhemmaksi kuin toisia. Olen halunnut kuitenkin tuomaan sijaisvanhemmuutta positiivisessa valossa, sillä monet sijaisvanhemmat pitävät varsin matalaa profiilia, mikä tietenkin on täysin sallittua. Kotimainen adoptio kokonaisuudessaan kaipaisi minusta kokonaisvaltaista tutkimusta sekä arvokeskustelua.Kyllä Suomessa vaaditaan adiptiovanhemmilta adoptiovalmennuskurssi eli PRIDE tai adoptiovanhemmat saavat henkilökohtaista adoptioneuvontaa, johon kuuluu myös kotikäytni. Adoptiovanhemmat saavat siis adoptioneuvontaa kuten saa biologinen äitikin.
"Miksi Suomi ei vaadi adoptiovanhemmilta adoptiovalmennuskurssia ja/tai psykologin konsultaatiota kuten esimerkiksi Filippiinit ja Kolumbia vaativat suomalaisilta adoptiohakijoilta?"
Meille kaikille, tarkoitan adoptiovanhepia, biologista äitiä/sukua ja adoptoitua lasta annetaan palveluja myös adoption jälkeen. Tätä kutsutaan jälkipalveluksi. Tähän kuuluu mm. tapaamisten/kuulumisien välittäminen ja järjestely. Jos biologinen äiti haluaa saada tietoa/tavata lasta, sosiaaliviranomaiset ottavat yhteyttä adoptioperheeseen ja selvittävät mahdollisuutta/halukkuutta tapaamiseen. Täysin sama asia päinvastoin. Adoptioperhe ottaa yhteyttä sosiaalityöntekijöihin, jotka selvittävät biologisen äidin halukkuutta tapaamiseen. Myös lapsi voi aikusena selvittää jälkipalvelun avulla biol.sukuaan.
"Yhdysvalloissa adoptiovanhemmille on tarjolla adoption jälkeenkin erilaisia palveluita vanhemmuuden tukemiseksi."
Lapsia tulee vuosittain noin 35-40 ja kyllä mennään myös yli oman alueen jos on tarvetta.
"Miksi Suomessa edelleen noudatetaan alueellisia sijoituksia, vaikka lapsia ei tule adoptioon kuin parikymmentä vuosittain?"
Adoptio palvelee kaikkia osapuolia. Ensisijaisesti biologinen äiti saa neuvontaa ja etsitään todella keinoja miten hän voisi pitää lapsen. Jos äiti ei todella halua tai pysty, vasta sitten aletaan selvittää adoption, sijoituksen tms. mahdollisuutta. Tässä tapauksessa, missä äiti ei halua/pysty pitämään lasta on lapsen etu että hän saa raklastavan perheen. Oma perhe ja oma äiti ja isä (jotka juridisesti vahvistetaan oikeudessa) on toki lastenkotia parempi. Koska adoptiossa lähdetään lapsen edusta ja etsitään lapselle kotia EIKÄ lapsettomille lasta, tarvitaan myös adoptiota haluavia vanhempia. Tämän kaiken vetää yhteen Suomessa turvallinen ja ammattitaitoinen kuntien/kaupunkien sosiaalitoimi tai Pelastakaa Lapset ry.
"Ketä adoptiotoiminta palvelee; biologisia vanhempia, lasta, lapsetonta pariskuntaa vai lastensuojelutyötä?"
Syy miksi voi jäädä ilman lasta on mm adoptiovanhempien ikä. Ikäraja on 40-v. Myös ylipitkä odotusaika (5 vuotta) katsotaan kohtuuttoman pitkäksi ja silloin yleensä mietitään sijaisvanhemmuutta tai ulkomaan adoptiota.
"Olisi myös kiintoisaa tutkia kotimaisten adoptiolasten sijoituksia ja perheitä, jotka ovat jääneet ilman odotettua lastaan."
Biologinen äiti aika pitkälle päättää minkälaiseen perheeseen lapsi annetaan. Tietysti kaikki harkittavat perheet ovat jo saaneet adoptioneuvontaa ja adoptioperheiksi hyväksyttyjä.
"Mitkä asiat todella ratkaisevat lasten sijoituksen perheisiin? "
Edelleen huomaan että alkuperäinen kirjoittaja on melkoisen perillä adoptiosta, muttei ihan. Olet kuitenkin kirjoittanut "tietoina" myös väärin. Toivon että muut lukijat lukevat myös meidän adoptiovanhempien kirjoitukset. Meillä kuitenkin on asiasta ensikäden tietoa. - - -
Toinen äiti kirjoitti:
Kyllä Suomessa vaaditaan adiptiovanhemmilta adoptiovalmennuskurssi eli PRIDE tai adoptiovanhemmat saavat henkilökohtaista adoptioneuvontaa, johon kuuluu myös kotikäytni. Adoptiovanhemmat saavat siis adoptioneuvontaa kuten saa biologinen äitikin.
"Miksi Suomi ei vaadi adoptiovanhemmilta adoptiovalmennuskurssia ja/tai psykologin konsultaatiota kuten esimerkiksi Filippiinit ja Kolumbia vaativat suomalaisilta adoptiohakijoilta?"
Meille kaikille, tarkoitan adoptiovanhepia, biologista äitiä/sukua ja adoptoitua lasta annetaan palveluja myös adoption jälkeen. Tätä kutsutaan jälkipalveluksi. Tähän kuuluu mm. tapaamisten/kuulumisien välittäminen ja järjestely. Jos biologinen äiti haluaa saada tietoa/tavata lasta, sosiaaliviranomaiset ottavat yhteyttä adoptioperheeseen ja selvittävät mahdollisuutta/halukkuutta tapaamiseen. Täysin sama asia päinvastoin. Adoptioperhe ottaa yhteyttä sosiaalityöntekijöihin, jotka selvittävät biologisen äidin halukkuutta tapaamiseen. Myös lapsi voi aikusena selvittää jälkipalvelun avulla biol.sukuaan.
"Yhdysvalloissa adoptiovanhemmille on tarjolla adoption jälkeenkin erilaisia palveluita vanhemmuuden tukemiseksi."
Lapsia tulee vuosittain noin 35-40 ja kyllä mennään myös yli oman alueen jos on tarvetta.
"Miksi Suomessa edelleen noudatetaan alueellisia sijoituksia, vaikka lapsia ei tule adoptioon kuin parikymmentä vuosittain?"
Adoptio palvelee kaikkia osapuolia. Ensisijaisesti biologinen äiti saa neuvontaa ja etsitään todella keinoja miten hän voisi pitää lapsen. Jos äiti ei todella halua tai pysty, vasta sitten aletaan selvittää adoption, sijoituksen tms. mahdollisuutta. Tässä tapauksessa, missä äiti ei halua/pysty pitämään lasta on lapsen etu että hän saa raklastavan perheen. Oma perhe ja oma äiti ja isä (jotka juridisesti vahvistetaan oikeudessa) on toki lastenkotia parempi. Koska adoptiossa lähdetään lapsen edusta ja etsitään lapselle kotia EIKÄ lapsettomille lasta, tarvitaan myös adoptiota haluavia vanhempia. Tämän kaiken vetää yhteen Suomessa turvallinen ja ammattitaitoinen kuntien/kaupunkien sosiaalitoimi tai Pelastakaa Lapset ry.
"Ketä adoptiotoiminta palvelee; biologisia vanhempia, lasta, lapsetonta pariskuntaa vai lastensuojelutyötä?"
Syy miksi voi jäädä ilman lasta on mm adoptiovanhempien ikä. Ikäraja on 40-v. Myös ylipitkä odotusaika (5 vuotta) katsotaan kohtuuttoman pitkäksi ja silloin yleensä mietitään sijaisvanhemmuutta tai ulkomaan adoptiota.
"Olisi myös kiintoisaa tutkia kotimaisten adoptiolasten sijoituksia ja perheitä, jotka ovat jääneet ilman odotettua lastaan."
Biologinen äiti aika pitkälle päättää minkälaiseen perheeseen lapsi annetaan. Tietysti kaikki harkittavat perheet ovat jo saaneet adoptioneuvontaa ja adoptioperheiksi hyväksyttyjä.
"Mitkä asiat todella ratkaisevat lasten sijoituksen perheisiin? "
Edelleen huomaan että alkuperäinen kirjoittaja on melkoisen perillä adoptiosta, muttei ihan. Olet kuitenkin kirjoittanut "tietoina" myös väärin. Toivon että muut lukijat lukevat myös meidän adoptiovanhempien kirjoitukset. Meillä kuitenkin on asiasta ensikäden tietoa.Rivien välit selviksi:
1. Suomessa ei vaadita kotimaista adoptiolasta hakevilta perheiltä psykologin tapaamista tai psykologin lausuntoa. Monissa maissa tämmöinen lausunto vaaditaan ja Suomen ulkomaisista adoptiokontakteista tällä hetkellä ainakin Filippiiinit sen vaativat. Miksei vauraassa ja hyvinvoivassa Suomessa näin tehdä, kun sijoitamme omia lapsiamme adoptioon?
2. Jotkut suomalaisten käytössä olevat ulkomaiset adoptiokontaktit (ainakin osa Kolumbian kontakteista) vaatii adoptiovalmennuskurssin, joka on eri asia kuin adoptioneuvonta, jonka kaikki adoptiohakijat joutuvat/saavat läpikäymään. Adoptiovalmennuskurssi on ryhmässä toteutuva koulutus (tiedän että myös PRIDE on ryhmäkoulutus), jossa pohditaan paljon myös henkisiä ja psyykkisiä valmiuksia adoptiovanhemmuuteen. Kursseilla on aina myös vierailemassa kokeneita adoptiovanhempia ja alan asiantuntijoita. Kärjistäen voi siis sanoa, että esimerkiksi Kolumbista adoptoivilla suomalaisilla on kovemmat vaatimukset adoptiovanhemmuuteen kuin kotimaasta adoptoivilla. Miksi Suomessa ei panosteta kotimaisten adoptiovanhempien laadukkaampaan ja monipuolisempaan valmennukseen, kun adoptio-odotus on kuitenkin yleensä pidempi kuin ulkomailta adoptoivilla(jopa 5 vuotta)?
3. Jälkipalveluilla en tässä tapauksessa myöskään tarkoita sitä virastotyötä, jossa vastataan puhelimiin, ylläpidetään henkilötietorekistereitä tai muuta palvelua, jota PeLa ihan ansiokkaasti hoitaa. Jälkipalvelulla tarkoitan kotimaan adoption osapuolille tarkoitettua psyykkistä tukea ja virkistystä. Adoptoidulle tämä voi tarkoittaa psykologista itsetunnon ja identiteetin seurantaa, toisten adoptoitujen tapaamista sekä tarvittaessa esimerkiksi tukihenkilöä ja kuraattoripalvelua. Adoptiovanhemmille tämä voi tarkoittaa esimerkiksi terapeuttista työnohjausta, jossa voidaan työstää biologista lapsettomuutta, adoptiolapsen kasvattamiseen liittyviä erityiskysymyksiä, murrosiän kohtaamista, lapsen kehitykseen liittyviä asioita, lapsen opiskelu- ja ammatinvalintaan liittyviä asioita, mahdollisia vaikeuksia, ylpeydenaiheita, pettymyksiä, lapsen itsetunnon tukemista, biologisten juurien pohtimista, biosukulaisiin yhteydenottoa jne. Tällä hetkellä Suomessa toimii adoptiokuraattori, mutta se on tarkoitettu vain ulkomailta adoptoiduille ja heidän perheilleen. Muissakin "oikeissa" jälkipalveluissa on näkynyt suuntauksena niiden suuntaaminen ulkomailta adoptoiduille, jotka toki nykyään ovatkin enemmistö.
4. Kotimaiset adoptiolapset pyritään sijoittamaan edelleen alueellisesti Etelä-, Itä-, Länsi- ja Pohjois-Suomen alueille. Eli Pohjois-Suomessa syntyneelle lapselle pyritään etsimään koti Pohjois-Suomen alueelta jne. Tiedän, että joskus tästä tehdään poikkeuksia ja yksi syy siihen on biologisen äidin toivomus. En ole kuitenkaan saanut vastausta siihen, miksi tätä aluejakoa edelleen noudatetaan, vaikka lapsia ei todellakaan enää tule vuosittain satoja kuten joskus. Silloin lasten alueellinen jakaminen oli samalla työntekijöiden työnjakoa. Tarvitaanko tällaista työnjakoa vielä? Pyritäänkö lapselle todellakin etsimään kaikkein sopivin koti, jos kotia etsitään oman alueen 25-40-vuotiaista biolapsettomuudesta kärsivistä aviopareista, joilla ei ole vielä yhtään lasta?
5. Kokemukseni mukaan lapsensa adoptioon luovuttavan äidin, adoptioon päätyvän lapsen ja adoptiolasta odottavan pariskunnan toiveet, halut ja tarpeet ovat harvoin täysin yhdenmukaiset. Kun näistä joudutaan tinkimään, niin kenen etua silloin eniten ajetaan ja ketä pyritään palvelemaan parhaiten?
6. Kaikille kotimaasta adoptiolasta odottaville ei lasta riitä. Olisi mielenkiintoista selvittää, millaiset pariskunnat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana jääneet ilman lasta ja minkälaiset pariskunnat ovat saaneet kotimaisen adoptiolapsen. Tiedän erilaisia syitä, miksi kotimainen adoptiolapsi jää saamatta. Kun olen seurannut kotimaasta adoptoineita perheitä, vaikkapa vuosina 1994-2004, niin on heilläkin jotain yhdistäviä tekijöitä.
7. Jos biologinen äiti ymmärtää ja osaa esittää vaatimuksia lapsensa sijoittamiseksi, niin niitä on pakko kuunnella. Kokemukseni mukaan äideiltä ei kuitenkaan erityisesti tiedustella toiveita perheen suhteen ja joskus jopa todetaan, että lapselle etsitään paras mahdollinen perhe tällä vastauksella äiti hiljentäen. Luovuttavan äidin tilanteessa on todella vaikea asia alkaa vaatimaan jotain asioita lapselle, jonka on luovuttamassa pois siksi, ettei itse pysty hänelle kotia tarjoamaan. Biologisen äidin toiveet ja vaatimukset otetaan siis tosissaan, jos niitä on, mutta ne eivät todellakaan ratkaise sijoituksia. Vai miten sattuukin, että tiettynä ajankohtana juuri 4,5 vuotta lasta odottaneet perheet ovat niitä sopivimpia? Ymmärrän, että adoptiohakijat ovat jo käyneet läpi valmennuksen, mutta jos todella pohditaan lapsen parasta ja bioäidin toiveita, niin paras perhe voisi löytyä yllättävästä paikasta. - adoptioon päätynyt
- - kirjoitti:
Rivien välit selviksi:
1. Suomessa ei vaadita kotimaista adoptiolasta hakevilta perheiltä psykologin tapaamista tai psykologin lausuntoa. Monissa maissa tämmöinen lausunto vaaditaan ja Suomen ulkomaisista adoptiokontakteista tällä hetkellä ainakin Filippiiinit sen vaativat. Miksei vauraassa ja hyvinvoivassa Suomessa näin tehdä, kun sijoitamme omia lapsiamme adoptioon?
2. Jotkut suomalaisten käytössä olevat ulkomaiset adoptiokontaktit (ainakin osa Kolumbian kontakteista) vaatii adoptiovalmennuskurssin, joka on eri asia kuin adoptioneuvonta, jonka kaikki adoptiohakijat joutuvat/saavat läpikäymään. Adoptiovalmennuskurssi on ryhmässä toteutuva koulutus (tiedän että myös PRIDE on ryhmäkoulutus), jossa pohditaan paljon myös henkisiä ja psyykkisiä valmiuksia adoptiovanhemmuuteen. Kursseilla on aina myös vierailemassa kokeneita adoptiovanhempia ja alan asiantuntijoita. Kärjistäen voi siis sanoa, että esimerkiksi Kolumbista adoptoivilla suomalaisilla on kovemmat vaatimukset adoptiovanhemmuuteen kuin kotimaasta adoptoivilla. Miksi Suomessa ei panosteta kotimaisten adoptiovanhempien laadukkaampaan ja monipuolisempaan valmennukseen, kun adoptio-odotus on kuitenkin yleensä pidempi kuin ulkomailta adoptoivilla(jopa 5 vuotta)?
3. Jälkipalveluilla en tässä tapauksessa myöskään tarkoita sitä virastotyötä, jossa vastataan puhelimiin, ylläpidetään henkilötietorekistereitä tai muuta palvelua, jota PeLa ihan ansiokkaasti hoitaa. Jälkipalvelulla tarkoitan kotimaan adoption osapuolille tarkoitettua psyykkistä tukea ja virkistystä. Adoptoidulle tämä voi tarkoittaa psykologista itsetunnon ja identiteetin seurantaa, toisten adoptoitujen tapaamista sekä tarvittaessa esimerkiksi tukihenkilöä ja kuraattoripalvelua. Adoptiovanhemmille tämä voi tarkoittaa esimerkiksi terapeuttista työnohjausta, jossa voidaan työstää biologista lapsettomuutta, adoptiolapsen kasvattamiseen liittyviä erityiskysymyksiä, murrosiän kohtaamista, lapsen kehitykseen liittyviä asioita, lapsen opiskelu- ja ammatinvalintaan liittyviä asioita, mahdollisia vaikeuksia, ylpeydenaiheita, pettymyksiä, lapsen itsetunnon tukemista, biologisten juurien pohtimista, biosukulaisiin yhteydenottoa jne. Tällä hetkellä Suomessa toimii adoptiokuraattori, mutta se on tarkoitettu vain ulkomailta adoptoiduille ja heidän perheilleen. Muissakin "oikeissa" jälkipalveluissa on näkynyt suuntauksena niiden suuntaaminen ulkomailta adoptoiduille, jotka toki nykyään ovatkin enemmistö.
4. Kotimaiset adoptiolapset pyritään sijoittamaan edelleen alueellisesti Etelä-, Itä-, Länsi- ja Pohjois-Suomen alueille. Eli Pohjois-Suomessa syntyneelle lapselle pyritään etsimään koti Pohjois-Suomen alueelta jne. Tiedän, että joskus tästä tehdään poikkeuksia ja yksi syy siihen on biologisen äidin toivomus. En ole kuitenkaan saanut vastausta siihen, miksi tätä aluejakoa edelleen noudatetaan, vaikka lapsia ei todellakaan enää tule vuosittain satoja kuten joskus. Silloin lasten alueellinen jakaminen oli samalla työntekijöiden työnjakoa. Tarvitaanko tällaista työnjakoa vielä? Pyritäänkö lapselle todellakin etsimään kaikkein sopivin koti, jos kotia etsitään oman alueen 25-40-vuotiaista biolapsettomuudesta kärsivistä aviopareista, joilla ei ole vielä yhtään lasta?
5. Kokemukseni mukaan lapsensa adoptioon luovuttavan äidin, adoptioon päätyvän lapsen ja adoptiolasta odottavan pariskunnan toiveet, halut ja tarpeet ovat harvoin täysin yhdenmukaiset. Kun näistä joudutaan tinkimään, niin kenen etua silloin eniten ajetaan ja ketä pyritään palvelemaan parhaiten?
6. Kaikille kotimaasta adoptiolasta odottaville ei lasta riitä. Olisi mielenkiintoista selvittää, millaiset pariskunnat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana jääneet ilman lasta ja minkälaiset pariskunnat ovat saaneet kotimaisen adoptiolapsen. Tiedän erilaisia syitä, miksi kotimainen adoptiolapsi jää saamatta. Kun olen seurannut kotimaasta adoptoineita perheitä, vaikkapa vuosina 1994-2004, niin on heilläkin jotain yhdistäviä tekijöitä.
7. Jos biologinen äiti ymmärtää ja osaa esittää vaatimuksia lapsensa sijoittamiseksi, niin niitä on pakko kuunnella. Kokemukseni mukaan äideiltä ei kuitenkaan erityisesti tiedustella toiveita perheen suhteen ja joskus jopa todetaan, että lapselle etsitään paras mahdollinen perhe tällä vastauksella äiti hiljentäen. Luovuttavan äidin tilanteessa on todella vaikea asia alkaa vaatimaan jotain asioita lapselle, jonka on luovuttamassa pois siksi, ettei itse pysty hänelle kotia tarjoamaan. Biologisen äidin toiveet ja vaatimukset otetaan siis tosissaan, jos niitä on, mutta ne eivät todellakaan ratkaise sijoituksia. Vai miten sattuukin, että tiettynä ajankohtana juuri 4,5 vuotta lasta odottaneet perheet ovat niitä sopivimpia? Ymmärrän, että adoptiohakijat ovat jo käyneet läpi valmennuksen, mutta jos todella pohditaan lapsen parasta ja bioäidin toiveita, niin paras perhe voisi löytyä yllättävästä paikasta.oma vauvani adoptoitiin PELA:n kautta ja kyllä minä sain vaikuttaa hyvin tarkasti siihen minkälaiset vanhemmat lapsi sai. Minä täytin paperit joissa mm. kysyttiin hyvin tarkkaan toiveita siitä, millaiset vanhemmat lapselle toivon, mm. minkälaisen ammatin omaavia ihmisiä, saako olla muita lapsia (toivoin ensimmäiseksi lapseksi ja minulle sanottiin, että KOTIMAISISSA ADOPTIOISSA AINA LAPSI MENEE ENSIMMÄISEKSI LAPSEKSI)
mILLAISESSA YMPÄRISTÖSSÄ ASUVAT JNE... SAIN HYVIN TARKKAA POHTIA MITÄ TOIVON, ESITTÄÄ TOIVOMUKSENI JA NE PYRITTIIN TAYTTÄMÄÄN NIIN HYVIN KUIN PYSTYTTIIN! Minua ei missään vaiheessa yritetty mitenkään "hiljentää" toivomuksieni kanssa!!
J aminulle myös kerrottiin niin tarkkaan kuin voitiin valitusta perheestä jonka hyväksyin, olisin voinut protestoida kyllä! - trondhei
adoptioon päätynyt kirjoitti:
oma vauvani adoptoitiin PELA:n kautta ja kyllä minä sain vaikuttaa hyvin tarkasti siihen minkälaiset vanhemmat lapsi sai. Minä täytin paperit joissa mm. kysyttiin hyvin tarkkaan toiveita siitä, millaiset vanhemmat lapselle toivon, mm. minkälaisen ammatin omaavia ihmisiä, saako olla muita lapsia (toivoin ensimmäiseksi lapseksi ja minulle sanottiin, että KOTIMAISISSA ADOPTIOISSA AINA LAPSI MENEE ENSIMMÄISEKSI LAPSEKSI)
mILLAISESSA YMPÄRISTÖSSÄ ASUVAT JNE... SAIN HYVIN TARKKAA POHTIA MITÄ TOIVON, ESITTÄÄ TOIVOMUKSENI JA NE PYRITTIIN TAYTTÄMÄÄN NIIN HYVIN KUIN PYSTYTTIIN! Minua ei missään vaiheessa yritetty mitenkään "hiljentää" toivomuksieni kanssa!!
J aminulle myös kerrottiin niin tarkkaan kuin voitiin valitusta perheestä jonka hyväksyin, olisin voinut protestoida kyllä!Minä vuonna tää tapahtu?
- Toinen kotimaisen adoptiola...
Yhdyn täysin nimimerkin äiti mielipiteeseen. Hän kertoi adoptiosta ja oikaisi "tietoja", lisään vain muutaman mielipiteen. Minäkin ihmettelen sanaa rakastavat lainausmerkeissä. Meidän lapsemme on meille kaikkein rakkainta maailmassa. Me halusimme lapsen vain ja ainoastaan koska halusimme lapsen, halusimme tulla äidiksi ja isäksi ! Emme suinkaan siksi, koska se jotenkin kuuluisi asiaan. Mitä tulee lapselle kertomiseen, on kirjoittaja väärässä. Nykyään adoptioneuvonnassa korostetaan joka käänteessä kertomisen tärkeyttä niin pienestä alkaen kun lapsi puhetta ymmärtää.
Me olemme kertoneet ikä huomioiden ja tulemme kertomaan lapsellemme kaiken hänen taustastaan ja ehdottomasti suostumme, jos hän haluaa yrittää ottaa yhteyttä biologiseen sukuunsa. Yrittää siksi, että sosiaalityöntekijät kielsivät ehdottomasti ottaa omin päin yhteyttä, vaan aina toimitaan niin että sosiaalityöntekijä selvittää biologisen suvun halukkuutta yhteydenottoon. Minä ymmärrän erittäin selvästi, ja niin varmaan lähes kaikki adoptiovanehmmat, ettei ole minulta lapseni äidiltä mitenkään poissa se että lapseni haluaa tavata biologisen äitinsä. Se ei väliltämme rakkautta mitenkään vähennä, päinvastoin. Varauksettoman tuen saaneena lapsella on todennäköisesti helpompaa hyväksyä biologisen äitinsä hylkääminen.
Olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa että hätiköityjä ratkaisuja ei pidä tehdä, eikä antaa kenenkään vaikuttaa päätökseensä. Sillä kuten kirjoittaja totesi, asian kanssa on elettävä.
Ja samaa mieltä ettei missään tapauksessa saa ajatella adoptiota odottavan lapsettoman pariskunnan tilannetta. Pitää vain ja ainoastaan ajatella mikä on lapsen parasta ! Vain tällä on merkitystä.
Me emme myöskään tunnustaudu rasistiksi. Aikoinamme lähdimme kotimaan adoptioon koska olimme nuoria ja vastavalmistuneina opiskelijoina meillä ei ollut varaa kalliiseen ulkomaan adoptioon. Sijaisvanhemmuutta emme edes harkinneet, sillä halusimme oman lapsen, emme halunneet että meidän lastamme "riepotellaan" perheiden välillä. Toki usein sijaisvanhemmuus onnistuu biologisen perheen välillä ihanteellisesti, muttei aina. Sosiaalityöntekijät eivät edes ehdottaneet meille sijaisvanhemmuutta.
Olet todennäköisesti sosiaalialalla tai alan opiskelija, sillä kirjoituksesi oli kohtalaisen asiantunteva, joskin joitakin vääriä käsityksiä löytyi. Kirjoitustasi lukiessa mieleeni muistui vuosia sitten kun haimme lastamme perhekodista. Perhekodin työntekijä, joka oli hoitanut monet vauvat äidin harkinta-aikana, kertoi että hän tunsi alkuvuosina lähes vihaa biologisia äitejä kohtaan, miten he saattoivatkin antaa pois lapsensa. Mutta että nyt hän on oppinut ymmärtämään mitä pohjimmiltaan tarkoittaa lapsen etu. Hän kertoi että jotkut hoitajat kanavoivat "vihaansa" mm. siirtämällä sen lapsettomiin adoptiolasta odottaviin vanhempiin.- - -
Lainausmerkit sanan "rakastavat" ympärillä laitoin kärjistääkseni asiaa, jotta asiasta nousisi keskustelua. Valitettavasti olen nähnyt tätä "rakkautta" erityisesti erityistilanteissa kuten adoptiovanhempien erotessa, adoptiovanhempien saadessa biologisen lapsen tai adoptiolapsen myrskyisässä murrosiässä.
En itse asiassa kommentoinut mitenkään nykyistä adoptioneuvontaa. Kommentoin kokemuksiani kotimaisten adoptiovanhempien _halusta_ kertoa lapselleen hänen juuristaan. Neuvonta on tietenkin aina eri asia kuin arki ja käytännön elämä.
"Minä ymmärrän erittäin selvästi, ja niin varmaan lähes kaikki adoptiovanehmmat, ettei ole minulta lapseni äidiltä mitenkään poissa se että lapseni haluaa tavata biologisen äitinsä. Se ei väliltämme rakkautta mitenkään vähennä, päinvastoin."
On hyvä, jos se ei vähennä rakkauttasi lapseen, mutta et kai voi puhua tästä asiasta hänen suullaan.
Ja edelleen mainitsen, ettei sijoitettuja lapsia riepotella kotejen väleillä. Jos riepotusta esiintyy, niin on hyvässä tapauksessa kyse valmistellusta sijoituksen purkamisesta ja huonossa tapauksessa sijoituksen epäonnistumisesta. Sijaisvanhemmiksi ryhtyvillä tuntuu olevan isompi ja joustavampi sydän. He näyttävät olevan valmiita ottamaan lapsen kokonaispakettina ongelmineen, biosukulaisineen ja ajatuksella, että joutuvat heistä joskus luopumaan, lasten aikuistuessa viimeistään. Minä antaisin kotimaasta adoptioon tulevat lapset mieluummin heille.
Olipa alani mikä tahansa, viha ei ole hyvä työkalu. Tällä hetkellä koen lapsensa adoptioon luovuttavien äitien aseman hankalimmaksi. Edelleen tapahtuu sitä, että äiti ns. houkutellaan luopumaan lapsestaan. Syynä voi olla esimerkiksi mielenterveysongelma. Tietenkin aina löytyy myös niitä äitejä, jotka eivät voi lastaan itse kasvattaa ja haluavat antaa kasvatusvastuun toisille. Vihaamista paremmin asioihin voi yrittää vaikuttaa ottamalla kantaa asioihin ja tuomalla päivänvaloon epäoikeudenmukaisia asioita. - utelias_
- - kirjoitti:
Lainausmerkit sanan "rakastavat" ympärillä laitoin kärjistääkseni asiaa, jotta asiasta nousisi keskustelua. Valitettavasti olen nähnyt tätä "rakkautta" erityisesti erityistilanteissa kuten adoptiovanhempien erotessa, adoptiovanhempien saadessa biologisen lapsen tai adoptiolapsen myrskyisässä murrosiässä.
En itse asiassa kommentoinut mitenkään nykyistä adoptioneuvontaa. Kommentoin kokemuksiani kotimaisten adoptiovanhempien _halusta_ kertoa lapselleen hänen juuristaan. Neuvonta on tietenkin aina eri asia kuin arki ja käytännön elämä.
"Minä ymmärrän erittäin selvästi, ja niin varmaan lähes kaikki adoptiovanehmmat, ettei ole minulta lapseni äidiltä mitenkään poissa se että lapseni haluaa tavata biologisen äitinsä. Se ei väliltämme rakkautta mitenkään vähennä, päinvastoin."
On hyvä, jos se ei vähennä rakkauttasi lapseen, mutta et kai voi puhua tästä asiasta hänen suullaan.
Ja edelleen mainitsen, ettei sijoitettuja lapsia riepotella kotejen väleillä. Jos riepotusta esiintyy, niin on hyvässä tapauksessa kyse valmistellusta sijoituksen purkamisesta ja huonossa tapauksessa sijoituksen epäonnistumisesta. Sijaisvanhemmiksi ryhtyvillä tuntuu olevan isompi ja joustavampi sydän. He näyttävät olevan valmiita ottamaan lapsen kokonaispakettina ongelmineen, biosukulaisineen ja ajatuksella, että joutuvat heistä joskus luopumaan, lasten aikuistuessa viimeistään. Minä antaisin kotimaasta adoptioon tulevat lapset mieluummin heille.
Olipa alani mikä tahansa, viha ei ole hyvä työkalu. Tällä hetkellä koen lapsensa adoptioon luovuttavien äitien aseman hankalimmaksi. Edelleen tapahtuu sitä, että äiti ns. houkutellaan luopumaan lapsestaan. Syynä voi olla esimerkiksi mielenterveysongelma. Tietenkin aina löytyy myös niitä äitejä, jotka eivät voi lastaan itse kasvattaa ja haluavat antaa kasvatusvastuun toisille. Vihaamista paremmin asioihin voi yrittää vaikuttaa ottamalla kantaa asioihin ja tuomalla päivänvaloon epäoikeudenmukaisia asioita.ne adoptiovanhemmat sitten eivät halua että bio-vanhempiin otetaan yhteyttä, onko he kertoneet millaisia syitä? tai anna kun arvaan.....he pelkäävät että nuorelle tulee "uusi pettymys" kun tapaa bio-vanhemmat ja/tai "nuori ei ole vielä kypsä kohtaamaan menneisyyttään" ja vitkutellaanko tapaamista keksien kaiken maailman syitä että saatais "unohtamaan" asia?
Onko sulla kokemusta siitä asiasta, että kun lapsi joka on annettu adoptioon, että hänen bio-isä ei olet tietänytkään hänella lasta olevankaan ja saa siitä kuulla vaikka silloin kun lapsi on murkkuikäinen? onko isällä oikeus selvittää isyys lapsestaan? - - -
utelias_ kirjoitti:
ne adoptiovanhemmat sitten eivät halua että bio-vanhempiin otetaan yhteyttä, onko he kertoneet millaisia syitä? tai anna kun arvaan.....he pelkäävät että nuorelle tulee "uusi pettymys" kun tapaa bio-vanhemmat ja/tai "nuori ei ole vielä kypsä kohtaamaan menneisyyttään" ja vitkutellaanko tapaamista keksien kaiken maailman syitä että saatais "unohtamaan" asia?
Onko sulla kokemusta siitä asiasta, että kun lapsi joka on annettu adoptioon, että hänen bio-isä ei olet tietänytkään hänella lasta olevankaan ja saa siitä kuulla vaikka silloin kun lapsi on murkkuikäinen? onko isällä oikeus selvittää isyys lapsestaan?Adoptiovanhempien haluttomuus lastensa biologisten juurten selvittämiseen voi johtua monista syistä. Vanhemmat tosiaan varmaan haluavat lapsille parasta ja voivat pelätä lapsen pettyvän tai saavan hankaluuksia kontaktista biologisiin sukulaisiinsa. Monille adoptiovanhemmille ajatus lapsen ja vanhemmuuden jakamisesta on myös vaikea.
Kokemusteni mukaan adoptiolasten bioisät eivät ole yleensä tietoisia lapsistaan. Osa isistä on toki tietoisia isyydestään ja osa on arvellut isyyttään. Aina on myös niitä adoptiolapsia, joille biologinen isä jää ikuiseksi mysteeriksi, sillä biologinen äitikään ei sitä välttämättä tiedä tai jostain syystä paljasta.
Isän oikeudet lapsiinsa ovat aika vähissä, ellei lapsi ole syntynyt avioliittoon. Tästä asiasta saa paremmin tietoa juristeilta tai vaikka oman kunnan sosiaalityöntekijöiltä. - utelias_
- - kirjoitti:
Adoptiovanhempien haluttomuus lastensa biologisten juurten selvittämiseen voi johtua monista syistä. Vanhemmat tosiaan varmaan haluavat lapsille parasta ja voivat pelätä lapsen pettyvän tai saavan hankaluuksia kontaktista biologisiin sukulaisiinsa. Monille adoptiovanhemmille ajatus lapsen ja vanhemmuuden jakamisesta on myös vaikea.
Kokemusteni mukaan adoptiolasten bioisät eivät ole yleensä tietoisia lapsistaan. Osa isistä on toki tietoisia isyydestään ja osa on arvellut isyyttään. Aina on myös niitä adoptiolapsia, joille biologinen isä jää ikuiseksi mysteeriksi, sillä biologinen äitikään ei sitä välttämättä tiedä tai jostain syystä paljasta.
Isän oikeudet lapsiinsa ovat aika vähissä, ellei lapsi ole syntynyt avioliittoon. Tästä asiasta saa paremmin tietoa juristeilta tai vaikka oman kunnan sosiaalityöntekijöiltä.Kun puhutaan paljon jälkipalvelusta...ketä se palvelee, jos bio-vanhemppiin ei anneta/kannusteta ottaa yhteyttä?Millaista tukea tänä päivänä nyky suomessa saa ne bio-vanhemmat jotka luopuu lapsestaan, olen ymmärtänyt että adoptiovanhemmat ja adoptiolapset saavat tukea( henkistä) mutta onko suomessa unohdettu se "heikoin lenkki, hyvästi!"?? Ja vielä kysyisin, etä jos bio vanhemmat tietää missäpäin lapsi on ja haluavat ottaa aikuiseen lapseensa yhteyden, minkä takia se pitää tehdä toimiston kautta? Onko siihen juridista estettä että äiti vaikka kirjoittaa lapselleen kirjeen? Tuleeko siitä häkkiä,putkaa ja linnaa?
Minulla olisi paljon annettavaa tälle aiheelle kuten sinullakin alkuperäinen kirjoittaja. Mutta tässäpä vain otteita muutamista ajatuksista. - - -
utelias_ kirjoitti:
Kun puhutaan paljon jälkipalvelusta...ketä se palvelee, jos bio-vanhemppiin ei anneta/kannusteta ottaa yhteyttä?Millaista tukea tänä päivänä nyky suomessa saa ne bio-vanhemmat jotka luopuu lapsestaan, olen ymmärtänyt että adoptiovanhemmat ja adoptiolapset saavat tukea( henkistä) mutta onko suomessa unohdettu se "heikoin lenkki, hyvästi!"?? Ja vielä kysyisin, etä jos bio vanhemmat tietää missäpäin lapsi on ja haluavat ottaa aikuiseen lapseensa yhteyden, minkä takia se pitää tehdä toimiston kautta? Onko siihen juridista estettä että äiti vaikka kirjoittaa lapselleen kirjeen? Tuleeko siitä häkkiä,putkaa ja linnaa?
Minulla olisi paljon annettavaa tälle aiheelle kuten sinullakin alkuperäinen kirjoittaja. Mutta tässäpä vain otteita muutamista ajatuksista.Lapsensa adoptioon luovuttavat äidit voivat normaalin sosiaaliturvamme ja terveydenhuollon kautta saada mm. mielenterveyspalveluita kuten kaikki muutkin niitä tarvitsevat kansalaiset. Mielenterveyspuolella näinkin suuri elämäntapahtuma otetaan kyllä käsittääkseni vakavasti, mutta suurena ongelmana on lapsesta luopumiseen liittyvä leima, häpeä ja mahdollisesti katuminen. Asia on myös yhteiskunnallisesti tabu, sillä kunnon äiti ja nainen ei luovu lapsistaan. Lapsistaan luopuneet naiset siis elävät usein suuren vaietun salaisuuden kanssa ja tästä asiasta ei yleensä puhuta edes perheen kesken, vaikka asia olisi heidän tiedossa. Nämä asiat usein pahentavat biologisten äitien asemaa entisestään ja saattavat syventää heidän pahoinvointiaan ja syrjäytymistään.
Biologisten isien tilanne on monimutkaisempi, sillä yleensä heille ei ole tarjolla edes sitä lakisääteistä palvelua, joka annetaan aina lastaan luovuttavalle naiselle tavalla tai toisella. Isät toki eivät aina olekaan tietoisia lapsistaan. Isillä on samat kansalaisoikeudet kuin äideillä, mutta miesten maailmassa nämä asiat ovat usein kai vaietumpia, jotka miehen tulee kestää ilman kallonkutistajia. Yhteiskunnalta voi apua hakea vaikka terveyskeskuspsykologilta, mutta valitettavasti avun tarvitsijoita on paljon ja omaan ongelmaan täytyisi jaksaa pyytää, anoa ja vaatia apua.
Huostaanotettujen ja sijaishoidossa olevien lasten vanhemmat ovat organisoineet yhdistystoimintaa ja sieltä kautta saattaisi löytyä ymmärrystä ja vertaistukea myös adoptioon päätyneiden lasten biologisille vanhemmille. Netistä löytyy hakukoneella yhteystiedot niitä kaipaaville. Kieltämättä yhteiskunnalla ei ole oikein erityispalveluita tälle joukolle, sillä pääasiana kai pidetään omista asioista huolehtimaan kykenemättömien lasten huoltamista ja tietyllä tavalla myös riittävänä apuna. Lapsista huolehtiminen onkin toki tärkeintä, mutta mielestäni yhteiskunta toimii varsin lyhytnäköisesti biologisia vanhempia kohtaan. Tosin siinä tilanteessa, kun biologiset vanhemmatkin (tai ainakin äiti) ovat alaikäisiä, he saavat paremmin jälkihoitoa. En tiedä, miten oli kymmeniä vuosia sitten tämänkään asian kanssa.
Omin päin yhteyden ottaminen biologiseen lapseen on mutkikas juttu. Jos joku on tämmöisessä tilanteessa, niin neuvoisin hakemaan itselleen oikeusapua esimerkiksi juristien palvelupuhelimesta. Se ei ole järin kallista ja puhelun voi soittaa nimettömänä. Adoptiolaki ja -käytännöt ovat kotimaassa muuttuneet vuosien varrella ja nyt jo aikuistuneiden adoptiolasten aikana adoptiot suoritettiin hieman eri tavoin. Silloin yhteydenottopalvelukaan ei toiminut tällä tavalla, vaan itse asiassa useimmat yhteydenotot taisivat tapahtua suoraan ilman välikäsiä. Periaatteessahan kuka vaan voi kirjoittaa kirjeitä toisille: presidentille, naapurille, ihastuksen kohteelle, vihamiehelle tai muille. Nykyisin adoptioneuvonnassa toteutetaan tätä toimiston kautta suositeltua yhteydenottoa, sillä ongelmiakin on entiseen systeemiin sisältynyt. En suosittelisi esimerkiksi menemään yllätysvierailulle. Suuresta maailmasta olen kuullut sellaisesta kohteliaasta kirjeitse tapahtuvasta yhteydenotosta, jossa pieni ja tärkeää asiaa sisältävä kirje laitetaan isompaan kirjekuoreen neutraalin saatekirjeen kanssa. Saatekirjeeseen voi kirjoittaa, keneltä pieni kirje on. Isomman kuoren avattuaan saajalla on siis itsellään päätettävänä, haluaako hän avata pienemmänkin kirjeen. - utelias_
- - kirjoitti:
Lapsensa adoptioon luovuttavat äidit voivat normaalin sosiaaliturvamme ja terveydenhuollon kautta saada mm. mielenterveyspalveluita kuten kaikki muutkin niitä tarvitsevat kansalaiset. Mielenterveyspuolella näinkin suuri elämäntapahtuma otetaan kyllä käsittääkseni vakavasti, mutta suurena ongelmana on lapsesta luopumiseen liittyvä leima, häpeä ja mahdollisesti katuminen. Asia on myös yhteiskunnallisesti tabu, sillä kunnon äiti ja nainen ei luovu lapsistaan. Lapsistaan luopuneet naiset siis elävät usein suuren vaietun salaisuuden kanssa ja tästä asiasta ei yleensä puhuta edes perheen kesken, vaikka asia olisi heidän tiedossa. Nämä asiat usein pahentavat biologisten äitien asemaa entisestään ja saattavat syventää heidän pahoinvointiaan ja syrjäytymistään.
Biologisten isien tilanne on monimutkaisempi, sillä yleensä heille ei ole tarjolla edes sitä lakisääteistä palvelua, joka annetaan aina lastaan luovuttavalle naiselle tavalla tai toisella. Isät toki eivät aina olekaan tietoisia lapsistaan. Isillä on samat kansalaisoikeudet kuin äideillä, mutta miesten maailmassa nämä asiat ovat usein kai vaietumpia, jotka miehen tulee kestää ilman kallonkutistajia. Yhteiskunnalta voi apua hakea vaikka terveyskeskuspsykologilta, mutta valitettavasti avun tarvitsijoita on paljon ja omaan ongelmaan täytyisi jaksaa pyytää, anoa ja vaatia apua.
Huostaanotettujen ja sijaishoidossa olevien lasten vanhemmat ovat organisoineet yhdistystoimintaa ja sieltä kautta saattaisi löytyä ymmärrystä ja vertaistukea myös adoptioon päätyneiden lasten biologisille vanhemmille. Netistä löytyy hakukoneella yhteystiedot niitä kaipaaville. Kieltämättä yhteiskunnalla ei ole oikein erityispalveluita tälle joukolle, sillä pääasiana kai pidetään omista asioista huolehtimaan kykenemättömien lasten huoltamista ja tietyllä tavalla myös riittävänä apuna. Lapsista huolehtiminen onkin toki tärkeintä, mutta mielestäni yhteiskunta toimii varsin lyhytnäköisesti biologisia vanhempia kohtaan. Tosin siinä tilanteessa, kun biologiset vanhemmatkin (tai ainakin äiti) ovat alaikäisiä, he saavat paremmin jälkihoitoa. En tiedä, miten oli kymmeniä vuosia sitten tämänkään asian kanssa.
Omin päin yhteyden ottaminen biologiseen lapseen on mutkikas juttu. Jos joku on tämmöisessä tilanteessa, niin neuvoisin hakemaan itselleen oikeusapua esimerkiksi juristien palvelupuhelimesta. Se ei ole järin kallista ja puhelun voi soittaa nimettömänä. Adoptiolaki ja -käytännöt ovat kotimaassa muuttuneet vuosien varrella ja nyt jo aikuistuneiden adoptiolasten aikana adoptiot suoritettiin hieman eri tavoin. Silloin yhteydenottopalvelukaan ei toiminut tällä tavalla, vaan itse asiassa useimmat yhteydenotot taisivat tapahtua suoraan ilman välikäsiä. Periaatteessahan kuka vaan voi kirjoittaa kirjeitä toisille: presidentille, naapurille, ihastuksen kohteelle, vihamiehelle tai muille. Nykyisin adoptioneuvonnassa toteutetaan tätä toimiston kautta suositeltua yhteydenottoa, sillä ongelmiakin on entiseen systeemiin sisältynyt. En suosittelisi esimerkiksi menemään yllätysvierailulle. Suuresta maailmasta olen kuullut sellaisesta kohteliaasta kirjeitse tapahtuvasta yhteydenotosta, jossa pieni ja tärkeää asiaa sisältävä kirje laitetaan isompaan kirjekuoreen neutraalin saatekirjeen kanssa. Saatekirjeeseen voi kirjoittaa, keneltä pieni kirje on. Isomman kuoren avattuaan saajalla on siis itsellään päätettävänä, haluaako hän avata pienemmänkin kirjeen.no, kun olet näitä adoptio-asioita seurannut ja tunnut olevan niin perille asioista, niin miksi nämä yhteydenotot tulee adoptiolapsilta yleensä niissä elämän taitekohdissa, esim.Adoptiovanhemman kuoleman jälkeen, adoptio-vanhempien luota poismuutto tai oman lapsen syntymän jälkeen tai muun elämän kipukynnyksen tullessa esiin, miksi he siinä vaiheessa alkavat olla niin perin kiinnostuneita juuristaan? Jos eivät sitä ennen ottaisi edes vaikka kantaa bio-äidin pyyntöön tavata? Kerran olen ollut keskustelussa mukana jossa tuli just tämä asiat esille sosiaali-alan ihmisen kanssa että miksi bio-vanhempien auttaminen adoptio tilanteessa on nihkeää, vastaus oli että "asia on äärimmäisen vaikea, ihmiset jotka elävät tätä vaihetta, elävät äärimmäisessä kriisissä ja harvalla on ammattitaitoa auttaa ihmistä siinä kriisissä. Eikö koulutus olisi paikallaan???? Onko sinulla mitään ohjeita antaa adoptiolapsille (jos joku lukee vaikka tätä ketjua)että miten heidän itse pitäisi suhtautua tapaamisasioihin?
- - -
utelias_ kirjoitti:
no, kun olet näitä adoptio-asioita seurannut ja tunnut olevan niin perille asioista, niin miksi nämä yhteydenotot tulee adoptiolapsilta yleensä niissä elämän taitekohdissa, esim.Adoptiovanhemman kuoleman jälkeen, adoptio-vanhempien luota poismuutto tai oman lapsen syntymän jälkeen tai muun elämän kipukynnyksen tullessa esiin, miksi he siinä vaiheessa alkavat olla niin perin kiinnostuneita juuristaan? Jos eivät sitä ennen ottaisi edes vaikka kantaa bio-äidin pyyntöön tavata? Kerran olen ollut keskustelussa mukana jossa tuli just tämä asiat esille sosiaali-alan ihmisen kanssa että miksi bio-vanhempien auttaminen adoptio tilanteessa on nihkeää, vastaus oli että "asia on äärimmäisen vaikea, ihmiset jotka elävät tätä vaihetta, elävät äärimmäisessä kriisissä ja harvalla on ammattitaitoa auttaa ihmistä siinä kriisissä. Eikö koulutus olisi paikallaan???? Onko sinulla mitään ohjeita antaa adoptiolapsille (jos joku lukee vaikka tätä ketjua)että miten heidän itse pitäisi suhtautua tapaamisasioihin?
Elämän taitekohdat taitavat olla yleisinhimillisesti semmoisia hetkiä elämässä, jolloin omaa elämää tarkastellaan normaalia tarkemmin. Elämän taitekohdissa monet joutuvat tekemään ratkaisuja ja ratkaisujen löytämiseksikin on usein tarve saada tietoa itsestään ja elämästään. Näin minä tämän ajattelen, mutta tämä on vain keittiöpsykologiaa.
Olen keskustellut monien adoptoitujen kanssa ja sillä perusteella esitän tässä muutamia ajatuksia. Aiheesta on tarjolla paljonkin ulkomaista kirjallisuutta ja tutkimuksia joten sieltä voi hankkia lisätietoa.
- Monet adoptoidut tuntevat syyllisyyttä adoptiovanhempia kohtaan siitä, että ovat kiinnostuneita juuriensa selvittelyyn. Jotkut tutkivat historiaansa adoptiovanhemmilta salaa, jotkut kertovat aiheesta suoraan ja jotkut innostuvat asiasta esimerkiksi adoptiovanhempien kuoltua. Adoptiovanhempien kuoleman aiheuttama suru ja orpouden tunne voi toki aiheuttaa myös tarvetta etsiä niitä toisia vanhempia, vaikka näitä ei olisi aiemmin kaivannut.
- Aikuistuminen on mielestäni aika luonnollinen vaihe lähteä tutkimaan omaa taustaansa. Monet ovat jopa odottaneet täysi-ikäisyyttään voidakseen toteuttaa haaveensa. Monille asia tulee vasta tällöin ajankohtaiseksi, sillä lapsilla ja nuorilla on yleensä erilaisia ajanvietteitä ;) Aikuistuminen tuo monille myös tunteen, että silloin vihdoin on iso ihminen ja uskaltaa "mitä vain". Monet adoptoidut pelkäävät taustansa selvittämistä kovastikin tai lähinnä kai sitä, mitä sieltä voi selvitä. Aihe on kovin arka ja tunnepitoinen, minkä lisäksi monet ovat lapsesta asti kuvitelleet biologisista vanhemmistaan milloin mitäkin, hyvää ja pahaa.
- Oman parisuhteen ja perheen perustaminen on monelle kriittinen aika biologisten vanhempien etsimiseksi. Kokemukseni mukaan puolisot usein kannustavat adoptoituja kovastikin biovanhempiensa etsimiseen ja tukevat asiassa. Puoliso saattaakin olla ensimmäinen ns. neutraalin mielipiteen omaava ihminen, jonka kanssa adoptoitu keskustelee elämästään ja ajatuksistaan täysin avoimesti. Oman lapsen odotus, syntymä ja kasvun seuraaminen ovat myös sellaisia asioita, jotka herättävät kysymyksiä esimerkiksi perinnöllisyydestä. Olen kuullut usealta adoptoidulta, että on hyvin yllättävää huomata biologisen lapsensa muistuttavan kovasti itseään ja puolisoaan, mikä on herättänyt halun löytää omat geneettiset vanhemmat.
- Ammatillisen identiteetin muodostaminen on myös eräs elämän taitekohta. Joillakin adoptoiduilla on ollut ongelmia löytää omia lahjakkuuksiaan ja ammatillista identiteettiään. Omat taipumukset eivät välttämättä lainkaan ole saman tyyppisiä kuin adoptiovanhemmilla. Opiskeluissa ja työelämässä on saatettu kokea pettymyksiä tai tyytymättömyyttä. Etenkin adoptoituja poikia tuntuu kiinnostavan se, mitä biologinen isä tekee työkseen, harrastaa ja missä hän on hyvä.
- Joskus adoptoidun henkilön elämässä tulee, esimerkiksi varhaisaikuisuudessa, massiivinen identiteettityhjyys ja juurettomuuden tuntu. Tällöin saattaa olla, että hän ajautuu etsimään biologisia vanhempiaan esimerkiksi psykoterapiassa tai ystäviensä kanssa asiaa pohdittuaan. Biologisten vanhempien etsimistä voidaan siis pitää myös välttämättömänä asiana, jotta voidaan jatkaa elämää.
- Monet ovat myös erityisen kiinnostuneita siitä, onko heillä biologisia sisaruksia. Etenkin ainoina lapsina kasvaneet tuntuvat olevan kiinnostuneita mahdollisuudesta saada aikuisena itselleen sisaruksia.
Tuossa oli muutamia asioita, joihin olen itse törmännyt useammin kuin kerran. Täytyy muistaa, että yhteydenotto biologisiin vanhempiin on monille hyvin monimutkainen asia. Siihen ei ole tarjolla oikein tukea, neuvoja eikä kertouksia muiden kokemuksistakaan. Minusta on tuntunut, että asia on kaikkien adoptoitujen mielessä. Käsitykseni mukaan monet välttelevät asiaa, kun elämässä menee hyvin ja elämässä on paljon sisältöä. Kun elämässä tulee joku ongelma, niin saattaa olla enemmän aikaa pohtia tätä vaikeaa asiaa. Toisaalta toiset haluavat ottaa biologisiin vanhempiin yhteyttä juuri silloin, kun elämä on ihanaa (esimerkiksi lapsi syntynyt) ja haluavat jakaa tämän elämäntilanteen biologisen vanhemman kanssa. Asia on hankala ja siihen liittyy valtavasti erilaisia tunteita. Useimmat adoptoidut pohtivat asiaa hyvinkin pitkään ja lopulta varsinainen toiminta voi tapahtua nopeastikin - sitten kun adoptoitu on siihen itse valmis. Se, että biologinen vanhempi on antanut kuulua itsestään, voi toki vaikuttaa adoptoituun myönteisesti. Luulisin, että se pitää yhteydenottoasian enemmän mielessä. Toisaalta jollekin voi muodostua asiasta turvallinen olo, että "bioäiti on olemassa", eikä hän tarvitse varsinaista tapaamista. Ja joku voi tietenkin jopa raivostua tapaamispyynnöstä ja kieltäytyä siitä jyrkästi. Ihmiset reagoivat eri tavoin ja jokaisen elämä kuljettaa eri tahtiin ja eri tavoin. Sitä meidän kuolevaisten on kunnioitettava.
Sosiaalityöntekijöiden koulutus ja työ tähtää sosiaalisten ongelmien ratkaisuun ja adoptiossa lastensuojeluun. Kotimaista adoptiota pääosin hoitavan Pelastakaa Lapset ry:n nimikin viittaa lastensuojelutehtävään. Lapsia suojellaan myös sillä, että heidän kasvattajiaan (esim. adoptiovanhemmat) koulutetaan ja tuetaan tärkeään tehtävään. Suojeltavien lasten biologisten vanhempien tukemista ja auttamista ei olla nähty lastensuojelun osana. Itse ajattelen tästä toisin, sillä olen kokenut, kuunnellut ja nähnyt lastensuojelulasten hätää ja pelkoa biologisten vanhempiensa voinnista. Pidän biologisten vanhempien auttamista ja tukemista muiden tahojen, esimerkiksi aikuispsykiatrian, aikuissosiaalityön ja kuntoutuksen tehtävänä. Ajattelen kuitenkin, että lastensuojelutahoilla tulisi olla taito ja tiedot biologisten vanhempien ohjaamiseen oikeisiin paikkoihin. Tämä osa lastensuojelusta ei mielestäni valitettavasti tällä hetkellä toimi. Toivotaan, että tulevaisuudessa tähän saadaan parannusta.
Tapaamisasioita koskevien ohjeiden antaminen on hyvin vaikeaa, sillä jokainen tapaus ja jokainen ihminen on erilainen arvokas yksilö. Ulkomailla monet adoptoidut ovat kirjoittaneet artikkeleita nettiin sekä lehtiin ja kirjoittaneet jopa kirjoja biologisten juuriensa etsimisestä ja löytämisestä. Näitä ei taida olla oikein yhtään käännetty suomen kielelle, mutta jos osaa ruotsia tai englantia, niin niistä voi olla hyötyä. Biovanhempien tapaamiseen liittyy uteliaisuutta, pelkoa, jännitystä, surua, vihaa, rakkautta, iloa ja montaa muuta tunnetta. Tiedän joitakin, jotka ovat pettyneet tai järkyttyneet biovanhempiensa kohtaamisesta, mutta valtaosa on ollut tyytyväinen. Jotkut ovat kokeneet saaneensa selityksiä suuriin kysymyksiin ja löytäneensä itseään lisää. Osalle riittää yksi tai useampi tapaaminen, mutta he eivät halua muodostaa läheisempiä suhteita biologisiin sukulaisiinsa. Tiedän myös useita, jotka ovat saaneet biologisesta suvustaan uusia rakkaita ja läheisiä ihmisiä elämäänsä. Juurien etsimiseen liittyy siis mahdollisuuksia moneen. Sen ehkä laittaisin ohjeeksi, että kannattaa miettiä asiaa tarkkaan ja miettiä myös sitä, mitä odottaa jatkossa näiltä ihmisiltä. Jotkut haaveilevat biologisten sukulaisten olevan rikkaita ja kuuluisia, mikä ei yleensä pidä paikkaansa ja voi aiheuttaa suuria pettymyksiä. Jos asia pelottaa ja jännittää kovasti, voi miettiä, lähtisikö joku läheinen ystävä tukemaan asiassa. Jos päätyy siihen, ettei halua tavata biologisia vanhempiaan, sekin voi olla oikea ratkaisu eikä itseään kannata pakottaa tapaamiseen. Tämmöisiä mietteitä minulla nyt on mielessäni, mutta kuten mainitsin, asia on hyvin monimutkainen. - utelias_
- - kirjoitti:
Elämän taitekohdat taitavat olla yleisinhimillisesti semmoisia hetkiä elämässä, jolloin omaa elämää tarkastellaan normaalia tarkemmin. Elämän taitekohdissa monet joutuvat tekemään ratkaisuja ja ratkaisujen löytämiseksikin on usein tarve saada tietoa itsestään ja elämästään. Näin minä tämän ajattelen, mutta tämä on vain keittiöpsykologiaa.
Olen keskustellut monien adoptoitujen kanssa ja sillä perusteella esitän tässä muutamia ajatuksia. Aiheesta on tarjolla paljonkin ulkomaista kirjallisuutta ja tutkimuksia joten sieltä voi hankkia lisätietoa.
- Monet adoptoidut tuntevat syyllisyyttä adoptiovanhempia kohtaan siitä, että ovat kiinnostuneita juuriensa selvittelyyn. Jotkut tutkivat historiaansa adoptiovanhemmilta salaa, jotkut kertovat aiheesta suoraan ja jotkut innostuvat asiasta esimerkiksi adoptiovanhempien kuoltua. Adoptiovanhempien kuoleman aiheuttama suru ja orpouden tunne voi toki aiheuttaa myös tarvetta etsiä niitä toisia vanhempia, vaikka näitä ei olisi aiemmin kaivannut.
- Aikuistuminen on mielestäni aika luonnollinen vaihe lähteä tutkimaan omaa taustaansa. Monet ovat jopa odottaneet täysi-ikäisyyttään voidakseen toteuttaa haaveensa. Monille asia tulee vasta tällöin ajankohtaiseksi, sillä lapsilla ja nuorilla on yleensä erilaisia ajanvietteitä ;) Aikuistuminen tuo monille myös tunteen, että silloin vihdoin on iso ihminen ja uskaltaa "mitä vain". Monet adoptoidut pelkäävät taustansa selvittämistä kovastikin tai lähinnä kai sitä, mitä sieltä voi selvitä. Aihe on kovin arka ja tunnepitoinen, minkä lisäksi monet ovat lapsesta asti kuvitelleet biologisista vanhemmistaan milloin mitäkin, hyvää ja pahaa.
- Oman parisuhteen ja perheen perustaminen on monelle kriittinen aika biologisten vanhempien etsimiseksi. Kokemukseni mukaan puolisot usein kannustavat adoptoituja kovastikin biovanhempiensa etsimiseen ja tukevat asiassa. Puoliso saattaakin olla ensimmäinen ns. neutraalin mielipiteen omaava ihminen, jonka kanssa adoptoitu keskustelee elämästään ja ajatuksistaan täysin avoimesti. Oman lapsen odotus, syntymä ja kasvun seuraaminen ovat myös sellaisia asioita, jotka herättävät kysymyksiä esimerkiksi perinnöllisyydestä. Olen kuullut usealta adoptoidulta, että on hyvin yllättävää huomata biologisen lapsensa muistuttavan kovasti itseään ja puolisoaan, mikä on herättänyt halun löytää omat geneettiset vanhemmat.
- Ammatillisen identiteetin muodostaminen on myös eräs elämän taitekohta. Joillakin adoptoiduilla on ollut ongelmia löytää omia lahjakkuuksiaan ja ammatillista identiteettiään. Omat taipumukset eivät välttämättä lainkaan ole saman tyyppisiä kuin adoptiovanhemmilla. Opiskeluissa ja työelämässä on saatettu kokea pettymyksiä tai tyytymättömyyttä. Etenkin adoptoituja poikia tuntuu kiinnostavan se, mitä biologinen isä tekee työkseen, harrastaa ja missä hän on hyvä.
- Joskus adoptoidun henkilön elämässä tulee, esimerkiksi varhaisaikuisuudessa, massiivinen identiteettityhjyys ja juurettomuuden tuntu. Tällöin saattaa olla, että hän ajautuu etsimään biologisia vanhempiaan esimerkiksi psykoterapiassa tai ystäviensä kanssa asiaa pohdittuaan. Biologisten vanhempien etsimistä voidaan siis pitää myös välttämättömänä asiana, jotta voidaan jatkaa elämää.
- Monet ovat myös erityisen kiinnostuneita siitä, onko heillä biologisia sisaruksia. Etenkin ainoina lapsina kasvaneet tuntuvat olevan kiinnostuneita mahdollisuudesta saada aikuisena itselleen sisaruksia.
Tuossa oli muutamia asioita, joihin olen itse törmännyt useammin kuin kerran. Täytyy muistaa, että yhteydenotto biologisiin vanhempiin on monille hyvin monimutkainen asia. Siihen ei ole tarjolla oikein tukea, neuvoja eikä kertouksia muiden kokemuksistakaan. Minusta on tuntunut, että asia on kaikkien adoptoitujen mielessä. Käsitykseni mukaan monet välttelevät asiaa, kun elämässä menee hyvin ja elämässä on paljon sisältöä. Kun elämässä tulee joku ongelma, niin saattaa olla enemmän aikaa pohtia tätä vaikeaa asiaa. Toisaalta toiset haluavat ottaa biologisiin vanhempiin yhteyttä juuri silloin, kun elämä on ihanaa (esimerkiksi lapsi syntynyt) ja haluavat jakaa tämän elämäntilanteen biologisen vanhemman kanssa. Asia on hankala ja siihen liittyy valtavasti erilaisia tunteita. Useimmat adoptoidut pohtivat asiaa hyvinkin pitkään ja lopulta varsinainen toiminta voi tapahtua nopeastikin - sitten kun adoptoitu on siihen itse valmis. Se, että biologinen vanhempi on antanut kuulua itsestään, voi toki vaikuttaa adoptoituun myönteisesti. Luulisin, että se pitää yhteydenottoasian enemmän mielessä. Toisaalta jollekin voi muodostua asiasta turvallinen olo, että "bioäiti on olemassa", eikä hän tarvitse varsinaista tapaamista. Ja joku voi tietenkin jopa raivostua tapaamispyynnöstä ja kieltäytyä siitä jyrkästi. Ihmiset reagoivat eri tavoin ja jokaisen elämä kuljettaa eri tahtiin ja eri tavoin. Sitä meidän kuolevaisten on kunnioitettava.
Sosiaalityöntekijöiden koulutus ja työ tähtää sosiaalisten ongelmien ratkaisuun ja adoptiossa lastensuojeluun. Kotimaista adoptiota pääosin hoitavan Pelastakaa Lapset ry:n nimikin viittaa lastensuojelutehtävään. Lapsia suojellaan myös sillä, että heidän kasvattajiaan (esim. adoptiovanhemmat) koulutetaan ja tuetaan tärkeään tehtävään. Suojeltavien lasten biologisten vanhempien tukemista ja auttamista ei olla nähty lastensuojelun osana. Itse ajattelen tästä toisin, sillä olen kokenut, kuunnellut ja nähnyt lastensuojelulasten hätää ja pelkoa biologisten vanhempiensa voinnista. Pidän biologisten vanhempien auttamista ja tukemista muiden tahojen, esimerkiksi aikuispsykiatrian, aikuissosiaalityön ja kuntoutuksen tehtävänä. Ajattelen kuitenkin, että lastensuojelutahoilla tulisi olla taito ja tiedot biologisten vanhempien ohjaamiseen oikeisiin paikkoihin. Tämä osa lastensuojelusta ei mielestäni valitettavasti tällä hetkellä toimi. Toivotaan, että tulevaisuudessa tähän saadaan parannusta.
Tapaamisasioita koskevien ohjeiden antaminen on hyvin vaikeaa, sillä jokainen tapaus ja jokainen ihminen on erilainen arvokas yksilö. Ulkomailla monet adoptoidut ovat kirjoittaneet artikkeleita nettiin sekä lehtiin ja kirjoittaneet jopa kirjoja biologisten juuriensa etsimisestä ja löytämisestä. Näitä ei taida olla oikein yhtään käännetty suomen kielelle, mutta jos osaa ruotsia tai englantia, niin niistä voi olla hyötyä. Biovanhempien tapaamiseen liittyy uteliaisuutta, pelkoa, jännitystä, surua, vihaa, rakkautta, iloa ja montaa muuta tunnetta. Tiedän joitakin, jotka ovat pettyneet tai järkyttyneet biovanhempiensa kohtaamisesta, mutta valtaosa on ollut tyytyväinen. Jotkut ovat kokeneet saaneensa selityksiä suuriin kysymyksiin ja löytäneensä itseään lisää. Osalle riittää yksi tai useampi tapaaminen, mutta he eivät halua muodostaa läheisempiä suhteita biologisiin sukulaisiinsa. Tiedän myös useita, jotka ovat saaneet biologisesta suvustaan uusia rakkaita ja läheisiä ihmisiä elämäänsä. Juurien etsimiseen liittyy siis mahdollisuuksia moneen. Sen ehkä laittaisin ohjeeksi, että kannattaa miettiä asiaa tarkkaan ja miettiä myös sitä, mitä odottaa jatkossa näiltä ihmisiltä. Jotkut haaveilevat biologisten sukulaisten olevan rikkaita ja kuuluisia, mikä ei yleensä pidä paikkaansa ja voi aiheuttaa suuria pettymyksiä. Jos asia pelottaa ja jännittää kovasti, voi miettiä, lähtisikö joku läheinen ystävä tukemaan asiassa. Jos päätyy siihen, ettei halua tavata biologisia vanhempiaan, sekin voi olla oikea ratkaisu eikä itseään kannata pakottaa tapaamiseen. Tämmöisiä mietteitä minulla nyt on mielessäni, mutta kuten mainitsin, asia on hyvin monimutkainen.Tosiaankin, kiitos paljon viesteistäsi, monelle aukesi varmaan oman mielen solmuja kun luki kirjoitustasi. En voi mitään, mutta aina kun luin näitä sun tekstejä, niin mieleen nousi aina yksi tuntemani ihminen...tuli sellainen tunne että ihan kuin olisin joskus käynyt kanssasi keskusteluja kyseisestä asiasta...kummallista...no, ehkä kuvittelin...Kiitos kuitenkin!
- Kysymys...
Oletko itse mielenterveyspotilas jolta on "viekkaudella ja vääryydellä" hiilostettu lapsi adoptioon?
Kovin katkeran tuntuista on tuo sinun tekstisi nimittäin... - Tyttö
Minut sijoitettiin sijaisperheeseen pysyvästi puolen vuoden vanhana lastenkodista.Adoptiosta ruvettiin puhumaan vasta kun oli 12 vuotias.Minulta kysyttiin haluanko adoptiota,vastasin että en.Adoptio ei olisi mitenkään muuttanut meidän elämää suuntaan tai toiseen,koska sijaisvanhempani olivat tehneet mm.testamentin jossa heidän biologinen poikansa ,minä ja pikkusiskoni(myös vain sijoitettu pysyvästi)olimme aivan tasa-arvoisessa asemassa.Ei adoptiota aina tarvita.
- Elmeriina
Testamentin turvin olette kaikki samassa asemassa perinnön suhteen, mutta miten käy perintöveron? Te sisaresi kanssa ette ole rintaperillinen ja joudutte maksamaan korkeamman perintöveron kuin veljenne. Vai olenko ihan väärässä? Tätä olemme paljon miettineet meille sijoitettujen lasten kanssa ja tarkoitus on, että lapset adoptoidaan sitten kun he täyttävät 18 vuotta.
- - -
Elmeriina kirjoitti:
Testamentin turvin olette kaikki samassa asemassa perinnön suhteen, mutta miten käy perintöveron? Te sisaresi kanssa ette ole rintaperillinen ja joudutte maksamaan korkeamman perintöveron kuin veljenne. Vai olenko ihan väärässä? Tätä olemme paljon miettineet meille sijoitettujen lasten kanssa ja tarkoitus on, että lapset adoptoidaan sitten kun he täyttävät 18 vuotta.
Perintöverotus on todellakin epäoikeudenmukainen. Asiaa on esitetty korjattavaksi, mutta kenpä tietää, menevätkö esitykset läpi koskaan tai elinaikanamme.
Täysi-ikäisten lasten adoptio on ajatuksena mukava ja hauskakin. Pitäisiköhän adoptioneuvontaa silloin antaa lapsille itselleen ;)
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä lapsenne ovat adoptiosta ja kenen sukunimi heillä on? Lyhyesti haluaisin myös kuulla, kuinka teillä on sujunut sijaisperheenä.
Hyvää jatkoa ja toivottavasti perintöasiakin järjestyy! - Elmeriina
- - kirjoitti:
Perintöverotus on todellakin epäoikeudenmukainen. Asiaa on esitetty korjattavaksi, mutta kenpä tietää, menevätkö esitykset läpi koskaan tai elinaikanamme.
Täysi-ikäisten lasten adoptio on ajatuksena mukava ja hauskakin. Pitäisiköhän adoptioneuvontaa silloin antaa lapsille itselleen ;)
Olisi mukava kuulla, mitä mieltä lapsenne ovat adoptiosta ja kenen sukunimi heillä on? Lyhyesti haluaisin myös kuulla, kuinka teillä on sujunut sijaisperheenä.
Hyvää jatkoa ja toivottavasti perintöasiakin järjestyy!Lapset ovat sijoitettu meille melkein vastasyntyneenä; toinen vastaanottokodista 5 viikon ikäisenä ja toinen suoraan sairaalan teho-osastolta muutaman kuukauden ikäisenä. Toinen lapsista on nyt kouluikäinen ja toinen eskari-ikäinen. Lapset ovat koko sijoituksen ajan tavanneet vanhempiaan säännöllisesti ja heillä ei ole mitään epäselvyyttä siitä, kuka heidät on synnyttänyt ja kuka on biosukua ja kuka muuten tärkeä ihminen.
Molemmilla lapsilla on biovanhempien sukunimi. KOuluikäinen haluaisi vaihtaa sukunimensä meidän sukunimeen, mutta äiti ei anna siihen lupaa. Nuoremmalle on vielä ihan sama mikä nimi hänellä on. Adoptiosta emme ole vielä kovin paljon puhuneet, koska lapset eivät vielä ymmärrä asian juridisia puolia. Mutta isompi on monesti sanonut että haluaisi olla meidän "oma" lapsi. Tuo adoptioajatus on syntynyt juuri tuon perintöveron takia. Ja uskon kyllä, että lapset suostuvat täysi-ikäisenä adoptioon. Eihän se muuta mitään. Saavat säilyttää oman nimensä ja oman bioperheensä sekä meidän perheen.
Kaiken kaikkiaan elämä on sujunut hyvin. Välillä on ollut kaikenlaisia yhteenottoja biovanhempien kanssa, mutta senkin ymmärtää kun on tekemisissä monista ongelmista kärsivien ihmisten kanssa. On ollut oikeuskäsittelyjä ja on edelleen, koska vanhempien on vaikea hyväksyä sitä, että lapsen etu saattaa olla jotain muuta kuin heidän etunsa. Sijaisvanhemmuus on ollut meille tapa muodostaa perhe ja hyvä tapa se on ollutkin. Nyt meidän perhe odottaa pientä tukilasta, joka tulee ensi viikolla meihin tutustumaan. Ja toiveissa on että perhe kasvaisi vielä yhdellä tai kahdella sijaislapselle. - - -
Elmeriina kirjoitti:
Lapset ovat sijoitettu meille melkein vastasyntyneenä; toinen vastaanottokodista 5 viikon ikäisenä ja toinen suoraan sairaalan teho-osastolta muutaman kuukauden ikäisenä. Toinen lapsista on nyt kouluikäinen ja toinen eskari-ikäinen. Lapset ovat koko sijoituksen ajan tavanneet vanhempiaan säännöllisesti ja heillä ei ole mitään epäselvyyttä siitä, kuka heidät on synnyttänyt ja kuka on biosukua ja kuka muuten tärkeä ihminen.
Molemmilla lapsilla on biovanhempien sukunimi. KOuluikäinen haluaisi vaihtaa sukunimensä meidän sukunimeen, mutta äiti ei anna siihen lupaa. Nuoremmalle on vielä ihan sama mikä nimi hänellä on. Adoptiosta emme ole vielä kovin paljon puhuneet, koska lapset eivät vielä ymmärrä asian juridisia puolia. Mutta isompi on monesti sanonut että haluaisi olla meidän "oma" lapsi. Tuo adoptioajatus on syntynyt juuri tuon perintöveron takia. Ja uskon kyllä, että lapset suostuvat täysi-ikäisenä adoptioon. Eihän se muuta mitään. Saavat säilyttää oman nimensä ja oman bioperheensä sekä meidän perheen.
Kaiken kaikkiaan elämä on sujunut hyvin. Välillä on ollut kaikenlaisia yhteenottoja biovanhempien kanssa, mutta senkin ymmärtää kun on tekemisissä monista ongelmista kärsivien ihmisten kanssa. On ollut oikeuskäsittelyjä ja on edelleen, koska vanhempien on vaikea hyväksyä sitä, että lapsen etu saattaa olla jotain muuta kuin heidän etunsa. Sijaisvanhemmuus on ollut meille tapa muodostaa perhe ja hyvä tapa se on ollutkin. Nyt meidän perhe odottaa pientä tukilasta, joka tulee ensi viikolla meihin tutustumaan. Ja toiveissa on että perhe kasvaisi vielä yhdellä tai kahdella sijaislapselle.Kiitos perheenne kuvauksesta. Olette saaneet lapset pieninä eikä liene epäilystä siitä, missä heidän kotinsa on.
Olen tavannut paljon tätä, että lapsi haluaa olla "oma" lapsi. Se on tyypillistä adoptiolapsillekin, kun he pohtivat itseään ja sitä mihin kuuluvat. Toisaalta biolapsilla on usein ainakin jossain iässä vaihe, jolloin he haluaisivat vaihtaa vanhempiaan ja sisaruksiaan :)
Teillä on aikaa odotella, jos perintöveroon saataisiin muutos sijoitettujen lasten kohdalta. Toivon tosissani, että semmoinen muutos asiaan tulee.
Enpä tiedä lohduttaako tämä yhtään: Ajattelen tilanteestanne tai etenkin lasten tilanteesta hyvää, sillä he saavat kasvaa tietoisina kaksista vanhemmistaan ja tilanteestaan. Joskus ongelmat ja tilanne varmasti rasittavat, mutta uskon, että tämmöisillä lapsilla voi olla aikuistuminen helpompi. Omaan taustaan ei liity epäselvyyksiä ja mysteereitä, joita tarvitsisi pelätä ja pohtia. Lastenne elämään varmaan kuuluu kipuilua, jota ilman biologisissa perheissä kasvavat lapset saaavat kasvaa. Toisaalta lastenne ei tarvitse törmätä näihin kipuiluihin yhtäkkisesti murrosiässä tai aikuisuudessa, kun kipuilu on ns. jaksottunut tasaisesti koko elämän ajalle.
Onnea perheenne kasvamiseen ja elämäänne muutenkin!
- utelias_
...jos, bio-vanhemmat ovat kieltäytyneet tapaamisesta? onko tullut selville syy, että miks näin?? Miten adoptiolapset on tästä selvinneet? Vahvassa adoptiossa bio-vanhemmat eivät saa tietää lapsen olinpaikasta siis mitään, mutta onko käynyt koskaan niin että bio-vanhemmat ovat saaneet sattumalta/etsien tietää lapsen olinpaikan, miten on niissä tapauksissa käynyt?
- - -
En tunne Suomesta yhtään tapausta, jossa biovanhempi olisi kieltäytynyt tapaamisesta. Tiedän tapauksia, joissa bioäiti on ollut vastahakoinen tapaamiseen ja syyksi hän on selittänyt nykyisen perheensä tai puolisonsa, joka ei ole tietoinen adoptiosta. Näissä tapauksissa on tavattu bioäidin perheeltä salaa tai bioäiti on paljastanut asian perheelleen. Joskus bioäiti on paljastanut asian esimerkiksi uudelle miehelleen, muttei lapsilleen, jotka ovat saattaneet olla esimerkiksi murrosiässä. Nämä asiat koskevat tietysti bioisiäkin, mutta niistä minulla ei ole niin paljoa henkilökohtaista kokemusta.
Joskus tapaaminen on jäänyt tekemättä on tyydytty kirjeisiin ja puheluihin. Tämä on voinut johtua esimerkiksi siitä, että jompikumpi henkilöistä asuu ulkomailla pitkän ja kalliin matkan takana.
Olen kuullut ulkomailta tapauksia, joissa adoptoitu on ottanut bioäitiin yhteyttä ja muutamia kirjeitä on vaihdettu. Tämän jälkeen bioäiti on katkaissut kaiken yhteydenpidon, eikä adoptoidulla ole ollut tarpeeksi tietoja löytääkseen bioäitinsä. Nämä tapaukset ovat olleet todella ikäviä adoptoiduille, jotka ovat usein kokeneet, että bioäiti on selvittänyt kysymyksensä (että lapsella menee nykyään hyvin ja hän on kunnossa), mutta adoptoidun suuret kysymykset ovat jääneet vaille vastauksia ja bioäidin näkeminen on vain haave. Tällaisia tapauksia en kuitenkaan Suomesta tiedä, vaikka kaipa niitäkin voi olla olemassa. Olen kuullut erään adoptoidun naisen (USA) tarinan tästä ja hän vaikutti hyvin surulliselta ja loukatulta. Hän myös kärsi masennuksesta ja joistain muista mielenterveysongelmista. Suomessa on säilytetty tietoja hyvin ja pienessä kansassa ihmisten löytäminen on helpohkoa. Voisin kuvitella, että aikoinaan tehdyissä omatoimisissa adoptioissa voisi olla tällaista ongelmaa etenkin, jos adoptiovanhemmat eivät halua tukea lastaan biovanhempien etsimisessä.
Kyllä varmasti biovanhemmat ovat joskus selvittäneet tai sattumalta kuulleet lapsensa olinpaikan. Muistaakseni laki vahvasta adoptiosta tuli voimaan vuonna 1980 eli sillä lailla adoptoiduista suurin osa on ala-ikäisiä. Kotimainen adoptio myös väheni merkittävästi 70-luvun jälkeen, minkä takia todennäköisesti minäkin olen joutunut vähemmän tekemisiin vahvasti adoptoitujen kanssa. On niitäkin toki ollut ja tulevaisuudessa tulee olemaan. Näistä minulla ei kuitenkaan ole juuri kokemusta.
Olen kohdannut joitakin ennen vuotta 1980 tehtyjä adoptioita, joissa biologinen vanhempi on löytänyt lapsensa. Joskus vanhempi on kävellyt esittäytymään jossain muutenkin tunteellisessa tilanteessa, esimerkiksi konfirmaatiotilaisuudessa tai valmistumisjuhlassa. Näitä tapoja neuvoisin välttämään, sillä yllätyksellinen tapaaminen on tuskin lapsen tai nuoren etu. Muistan ainakin yhden tapauksen, jossa biologisen äidin sukulainen törmäsi adoptoituun lapseen ja kun asia tuli ilmi niin se hoideltiin käsittääkseni hyvin adoptiovanhempien kanssa yhteisymmärryksessä. Ennen vanhaan lapsia adoptoitiin hyvinkin lähelle, esimerkiksi samaan kaupunkiin. Tällöin biologinen äiti ja adoptiovanhemmat saattoivat tuntea toisensa ainakin näöltä ja ainoa tilanteesta tietämätön saattoi olla adoptiolapsi. Käsittääkseni tämmöiset adoptiolapset ovat pitäneet tilannetta myöhemmin varsin ikävänä, kun "kaikki muut" ovat tienneet heidän elämälleen merkityksellisen asian.
Jos biovanhemmat tai -sukulaiset saavat jostain syystä tietää adoptoidun lapsen olinpaikan, se ei tietenkään tarkoita, että pitää ryhtyä minkäänlaiseen toimintaan. Pelastakaa Lapset ry:n kautta voisin neuvoa kysymään apua tähän tilanteeseen, mutta heillä ei taida oikein olla neuvoja, joissa otetaan huomioon biologisten vanhempien mutkikas tilanne. Paljon riippuu myös siitä, mitä adoption yhteydessä on sovittu. Esimerkiksi avoimessa adoptiossa biovanhemmat voivat pitää yhteyttä lapseensa, mutta vahvassa ja suljetussa adoptiossa biovanhempien oikeudet ovat aika olemattomat. Kun biologinen vanhempi tai biologiset vanhemmat ovat kirjallisesti luopuneet lapsesta, heitä kohdellaan lähinnä vieraina ihmisinä. Jos vaikka tietää lapsen koulun tai harrastuspaikan ja käy siellä "vakoilemassa" lastaan, niin kiinni jäädessä voidaan biovanhemmalle määrätä vaikkapa lähestymiskielto. Biovanhempi voi sen sijaan jättää esimerkiksi kirjeitä ja kuvia lapselle annettavaksi vaikka kuinka paljon, mutta tällöin täytyy varautua siihen, että ne päätyvät lapselle vasta silloin, kun hän alkaa kiinnostua juuristaan ja ottaa PeLaan yhteyttä. Aika karua, mutta täytyy muistaa, että lapsi voi pelätä biovanhempiaan, olla psyykkisesti epätietoinen adoptiostaan jne. Yksi mahdollisuus on tietenkin ottaa yhteyttä adoptiovanhempiin, sillä he ovat lapsen huoltajia ja päätösvaltaisia tässä asiassa. He voivat suostua yhteistyöhön tai kieltäytyä siitä. Jos tämmöinen tilanne on henkilökohtainen, niin saattaisi olla hyvä keskustella asiasta vaikka useamman puolueettoman ihmisen kanssa.
- ..kukaan
..ei tee väitöskirjaa asiasta? saisi aihe kuuluisuutta ja asioihin ehkä puututtaisiin? Jos joku kyseistä väitöskirjaa suunnittelee , annan mielelläni lausunnon asiasta! huom: asianomaisena, koska ymmärrän että pelkkä gradu aiheesta ei saa niin suurta huomiota!
- adoptiolapsi vm-51
en ole ollut koskaan yhdenvertainen ns. sukuun kuuluvien kanssa,ilmainen piika ,tuleva huora jne...[olen aviottoman nuoren äidin lapsi ,joka on luopunut lapsestaan ei niinkään häpeän vaan köyhien olojen vuoksi]
Adoptiovanhemmat tekivät jo lapsena minulle selväksi etten ole yhdenvertainen ns. normaali perheiden lasten kanssa enkä myöskään aikuisten. Ja helvetti on jatkunut läpi elemän tavalla ja toisella......- äiti vm-67
Toivottavasti olet jo jättänyt moiset adoptiovanhemmat oman onnensa nojaan ajat sitten. He eivät olisi ansainneet sinua koskaan. Edestään löytävät vielä kerran sen, minkä ovat sinulle "jättäneet".
Ymmärrän täysin, millaista tuohon aikaan oli, kun sinut on adoptoitu. Oli jäykät asenteet, lastenlinnat sun muut. Noita tunteita on vielä olemassa, vaikkei niistä ääneen puhuta ja ne pidetään visusti sisällä, jotta ne eivät enää välittyisi pidemmälle sukupolvien ketjussa.
Niin muuttuu maailma, hitaasti mutta varmasti. Sinun ei tarvitse enää koskaan murehtia taustaasi. Äitisi on sinua kaivannut kuten kuka tahansa äiti, se on varmaa.
Minun tätini adoptoitiin sota-aikana, eikä hän elänyt niin pitkään, että minä olisin ennättänyt ottaa häneen yhteyttä. Ajattelen aina, että hän kuoli yksinkertaisesti suruun ennen aikojaan. Isäni ei nähnyt häntä koskaan, koska syntyi sotien jälkeen eri isälle. Isäni ei ymmärtänyt, että tyttärelleen sellainen kaukainen henkilö olisi hyvin tärkeä. Siksi, että löysin vanhan kirjeen, jossa tämä nainen halusi tietää, millaisesta suvusta hän tuli, mutta mitä hän ei koskaan saanut tietää. Isäni ei vastannut kirjeeseen koskaan, se oli suurten sattumien summa jotka osuivat kaikki samalle ajankohdalle ja niin kirje unohtui pöytälaatikkoon kymmeniksi vuosiksi ennen kuin se osui käsiini, liian myöhään.
Minä nimen omaisesti tiedän, millaisista tunteista on kyse, kun ei tunne juuriaan, kun kukaan ei vastaa, kun jättää pullopostia meren ulapalle etsien omaa heimoaan ja emonsa muita poikasia toiselta puolen Suomea.. se on äärettömän surullista se.
- piikapuu22
Hei!
Te vanhemmat, jotka olette antaneet lapsen adoptioon,niin minkälaista tukea tai neuvontaa olisitte kaivanneet hoitohenkilökunnalta sairaalassa, neuvolassa tai synnytyksessä. Teemme opinnäytetyötä tästä aiheesta ja toivoisin, että voisitte laittaa kokemuksia tänne.
Kiitos. - .
Keitä te olette ja mihin te teette opinnäytetyötä?
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Miehille kysymys
Onko näin, että jos miestä kiinnostaa tarpeeksi niin hän kyllä ottaa vaikka riskin pakeista ja osoittaa sen kiinnostukse1394299- 892069
Olen tosi outo....
Päättelen palstajuttujen perusteella mitä mieltä minun kaipauksen kohde minusta on. Joskus kuvittelen tänne selkeitä tap152051Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornosta
https://www.kymensanomat.fi/paikalliset/8081054 Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornon hallussapi651769Haluaisin jo
Myöntää nämä tunteet sinulle face to face. En uskalla vain nolata itseäni enää. Enkä pysty elämäänkin näiden kanssa jos541492Ylen uutiset Haapaveden yt:stä.
Olipas kamalaa luettavaa kaupungin irtisanomisista. Työttömiä lisää 10 tai enempikin( Mieluskylän opettajat). Muuttavat1391485VENÄJÄ muuttanut tänään ydinasetroktiinia
Venäjän presidentti Vladimir Putin hyväksyi tiistaina päivitetyn ydinasedoktriinin, kertoo uutistoimisto Reuters. Sen mu1031369- 741266
- 981211
Hommaatko kinkkua jouluksi?
Itse tein pakastimeen n. 3Kg:n murekkeen sienillä ja juustokuorrutuksella. Voihan se olla, että jonkun pienen, valmiin k1181090