Diagnoosin mukaan minulla on 1-tyypin bipolaaritauti. Sairastuin parikymmpisenä ja päädyin työkyvyttömyyseläkkeelle nelikymppisenä tekniseltä alalta insinöörin työstä. Söin koko sortimentin lääkkeitä läpi yli 20 vuoden aikana. Masennuslääkkeitä, neuroleptejä, mielialantasaajia, unilääkkeitä... you name it. Parisen vuotta sitten aloin törmäämään virallisesta tietämyksestä poikkeavaan tietoon. Ihan oikeisiin tieteellisiin tutkimuksiin ja runsaaseen määrään kansainvälistä kokemuspohjaista tietoa. Alkoi ajatukset ja katsantokanta muuttumaan pikkuhiljaa. Ei ehkä olekaan järkevää syödä lopun ikää neuroleptejä, vaikka ammattilaiset niin suosittelevat. Lopulta päätin yrittää vierottumista. Ei se helppoa ollutkaan. Koko prosessi kesti noin puolitoista vuotta. Kerran jouduin palaamaan vähäksiaikaa lääkitykseen unettomuuden vuoksi, mutta opin siitä mitä tein ensin väärin. Loppuvaihe pitää tehdä erityisen hitaasti annosta pienentäen ja lopetetaan yksi lääke kerrallaan. Riippuvuus on sekä fyysinen että psyykkinen. Ammattilaiselta ei apua saa, kun toimitaan käypähoitosuosituksen vastaisesti.
Olin kuitenkin päättäväinen ja tiesin mitä olin tekemässä, koska tunnen itseni niin hyvin. Ammattilaisilta en kysynyt enää mitään. Muodon vuoksi kävin polilla juttelemassa mukavia. Kävin myös vieroitustarkoitukseen perustetussa vertaisryhmässä.
Lopputulos oli onnistunut. Olen ollut ilman neuroleptin murustakaan puolisen vuotta. En tarvitse mitään lääkkeitä. Elämäntapani on rauhallinen ja vietän paljon aikaa luonnossa. En polta enkä käytä mitään päihteitä. Varmuuden vuoksi kaapissa on paketti nukahtamislääkettä, mutta aikomus on elää niin ettei siihen tarvitse koskea. Itsevarmuus on niin hyvä, että ammattilaiset eivät enää omaa tahtoani murra, eivät lääkkeillä eivätkä puhumalla. Olen tyytyväisempi elämääni, kuin koskaan aikaisemmin. Nyt kun olen vapaa elämäni pahimmasta koukusta ja siinä samalla monesta muustakin pahasta, niin aion myös puhua siitä. Toivotan onnea, voimaa ja rohkeutta kaikille mielen ongelmista kärsiville. Minullakaan ei jossainvaiheessa ollut mitään toivoa ja joskus minua pidettiin erittäin vaikeahoitoisena potilaana. Ihmettä ei tarvitse odotella. Sen voi järjestää itsekin. Aikaa, työtä ja kärsimystä se kyllä vaatii, mutta palkinto onnistumisesta on mahtava. Se lähtee siitä että ottaa vastuun toipumisesta omiin käsiin.
Olin kuitenkin päättäväinen ja tiesin mitä olin tekemässä, koska tunnen itseni niin hyvin. Ammattilaisilta en kysynyt enää mitään. Muodon vuoksi kävin polilla juttelemassa mukavia. Kävin myös vieroitustarkoitukseen perustetussa vertaisryhmässä.
Lopputulos oli onnistunut. Olen ollut ilman neuroleptin murustakaan puolisen vuotta. En tarvitse mitään lääkkeitä. Elämäntapani on rauhallinen ja vietän paljon aikaa luonnossa. En polta enkä käytä mitään päihteitä. Varmuuden vuoksi kaapissa on paketti nukahtamislääkettä, mutta aikomus on elää niin ettei siihen tarvitse koskea. Itsevarmuus on niin hyvä, että ammattilaiset eivät enää omaa tahtoani murra, eivät lääkkeillä eivätkä puhumalla. Olen tyytyväisempi elämääni, kuin koskaan aikaisemmin. Nyt kun olen vapaa elämäni pahimmasta koukusta ja siinä samalla monesta muustakin pahasta, niin aion myös puhua siitä. Toivotan onnea, voimaa ja rohkeutta kaikille mielen ongelmista kärsiville. Minullakaan ei jossainvaiheessa ollut mitään toivoa ja joskus minua pidettiin erittäin vaikeahoitoisena potilaana. Ihmettä ei tarvitse odotella. Sen voi järjestää itsekin. Aikaa, työtä ja kärsimystä se kyllä vaatii, mutta palkinto onnistumisesta on mahtava. Se lähtee siitä että ottaa vastuun toipumisesta omiin käsiin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onneksi olkoon. On paljon keinoja pärjätä mielenterveyden oireiden kanssa, muutakin kuin mitä valtavirtapsykiatria antaa ohjeeksi. Yleensä aika vaihtoehdottomat ohjeet, pilleriä poskeen ja sitä rataa. Ja jättää potilaan monesti vailla ajatusta että hän pystyisi itse vaikuttamaan asioihin. Toki lääkkeettömyys vaatii kykyä kriittiseen ajatteluun, kykyä tarkastella itseään, ja omaa toimintaansa ja käytöstä, havaita asioita mitkä on riskiksi omalle mielenterveydelle ja hyvinvoinnille, triggereitä ja oppia strategioita pärjätä oireiden kanssa mitkä voi olla kuormittavia. Osan diagnoosi oikeasti onkin vain traumaa, reaktioita raskaisiin elämäntilanteisiin jne ja on tulkittu väärin ja laitettu pitkäaikaislääkityksille. Täytyy olla melkoisen sitkeä sissi päästäkseen lääkkeistä eroon, koska mielenterveyspuolella usein tehdään kaikki että potilas tajuaisi parhaansa ja söisi pillereitä tietyillä diagnooseilla, ja jos niin ei tee niin ei sovi psykiatrian muottiin. Lääkkeiden vieroitusongelmat ja haitat voidaan nähdä mt ongelmina, ja potilas on takaisin lääkkeillä alta aikayksikön. Vaatii kyseenalaistamista ja kriittisyyttä pysyä kannassaan olla lääkkeetön, kun jokainen potilaan kokema kärsimys nähdään heti että puuttuu oikea lääke.
Tarinastasi tulee mieleen vähän hänen tarinansa:
https://www.newyorker.com/magazine/2019/04/08/the-challenge-of-going-off-psychiatric-drugs
Jos pitäisi miettiä keinoja pärjätä mielialanvaihteluiden kanssa, tulisi mieleen lukuisia. Neuroleptit ratkaisuna voi pitemmän päälle ollakin aivoille, terveydelle ja hyvinvoinnille haitallisia.
Tuo lääkkeiden hidas ja järkevä lopetus on tärkeää. Valitettavasti ohjeet lääkäreiltä ovat usein aivan liian nopeita, ja pudotukset liian isoja ja voivat viedä potilaan huonoon kuntoon, jos uni lähtee tms liian nopealla alasajolla.
Joo+nämä+psykiatriheput+pitäisi+tuomita+kansanmurhasta+jokainen.