Kriisistä selviäminen

Ajatusmallia muuttamalla, ehkä asennettakin. Ongelmia on joka parisuhteessa ja aikoja, jolloin toisen olemus ärsyttää. Ongelmat määrittelemme me itse: se mikä toiselle on ongelma, ei toinen sitä huomaakaan, jotkut pitävät esim. toisen menoja/harrastuksia ongelmana, toisille se taas on helpotus jne.jne eli ne ongelmat ja onnentunteet syntyvät meidän omissa ajatuksissamme ja itse annamme niille merkityksen.

Keskity siihen, mikä miehessäsi on hyvää. En ymmärrä, miksi ajattelet negatiivisesti jopa siitä, että miehesi kehuu sinusta, ajattelet sen olevan mielistelyä - miksi ihmeessä puolisoa ei saisi kehua tai miellyttää?! Suosittelen sitä sinullekin eli voisitko sinäkin antaa positiivista palautetta miehellesi?

Eroaminen on tänä päivänä helppoa, pitkän parisuhteen ylläpitäminen ei ole helppoa vaan se vaatii parisuhdetaitoja ja ymmärrystä siitä, mitä toisesta välittäminen on, toisaalta pitää sietää sitä,e ttei aina kaikki ole hyvin.

Vähän samat fiilikset täällä.

Vuosia sitten kovin yritin ja mies ei niinkää. Nyt ilmeisesti mies on ymmärtänyt että olen tosissani ja pelkää että lähden. Nyt hän sitten yrittää ja itte en vaan enää jaksa. Miehen yrittäminen tuntuu just tuommoiselta yliyrittämiseltä.

Eihän aihe toimi jos jompikumpi ei sen puolesta töitä tee. Mutta miten sitä saa ittensä ” pakotettua ” yrittämään, halailemaan, pussailemaan ja lepertelemään, jos se ei tunnu hyvältä enää ? Jotenki tuntuu että on vaan väsähtänyt tähän kaikkeen , mutta silti ei pysty päätöstä lopettamisestakaan tekemään, kun toinen haluaa tosissaan niin yrittää.

Mene johki muualle asumaan hetkellisesti niin silloin huomaa paljon asijoita ja se voi muuttaa molempia sitten..

Miksi ihmeessä sinun pitäisi saada tunteet palaamaan häntä kohtaan kun ne ei luonnostaan tule?

Arki vesittää tunteet. Aikoinaan kuitenkin rakastuit häneen ja hänessä oli asioita mitä arvostit. Ne asiat ei välttämättä ole kadonneet hänessä vaan et enää itse jaksa keskittyä niihin. Jos teillä on hyvä pohja suhteen jatkamiselle (ei väkivaltaa, alistamista, kontrollointia) niin kannattaa kokeilla, voisiko hyvät tunteet palata. Neuvo: tehkää yhdessä sellaista mikä oikeasti on teistä molemmista kivaa, mikä saa teidät nauramaan. Älä ole niin ankara ja vaativa itseäsi kohtaan, ei rakastumisen tunteita voi pakottaa. Sellaisen vaatiminen itseltä on kuin viimeinen naula arkkuun suhteelle. Joten älä pakota tunteita mutta pakota itsesi ja puolisosi tekemään kivoja asioita kahdestaan. Luo puitteet sille että ympäristö tukee teidän mukavaa yhdessäoloa. Silloin saatat huomata että kumppanuus on vahva kaikesta huolimatta ja koet luonnostaan positiivisia tunteita puolisoasi kohtaan. Tutki myös omaa hyvinvointiasi, mieti onko sinulla katkeruuden tai itsesi hylkäämisen kokemuksia, oletko laittanut muiden tarpeet edellesi? Mitä etsit näillä pohdinnoilla? Ratkaisua onnellisuuteen? Suojaa itsellesi? Mikä on se mitä tarvitset? Ja vaikka päätyisit siihen, että ero on ainoa oikea ratkaisu, käykää kuitenkin pariterapiassa sitä ennen. Aurinkoa kevääseen!

Tarkoitit varmaan kukaan, eikä siis ketään!

Sama tilanne täällä.
Vuosikaudet yrittänyt ja yrittänyt, mutta mies ei reagoinut mitenkään.
Nyt sitten kun ilmoitin lähteväni, tekee kaikkensa pelastaakseen suhteen,
Tunteeni ovat kuolleet vuosien saatossa.
Tässä sitten roikun, kun en muuta osaa.

Et ehkä saakaan tunteita palaamaan,ihmiset muuttuu iän myötä ,ja sille ei mitään voi,siinä ei auta kuin lähteä hakemaan uutta kumppania ja saada aviopuolisokin ymmärtämään se.
Se että joskus rakastaa jota kuta,ei merkitse että häntä haluaa rakastaa ainiaan vaan mielet muuttuu mikä toisaalta on hyvä asia että kehitys maailmassa menee eteenpäin.
Uskontokunnat yrittää pitää pariskuntia yhdessä vaikka väkisin mutta ovat väärässä asian suhteen,maailmaan tulee vain enemmän ja enemmän onnettomia ihmisiä ja kaikilla on lopussa paha olla. Ei hyvä,tee niin kuin haluat ja muut tehkööt myös.

Jätä se sika.

Onko se muka ukkosi vika jos sinä et tiedä mitä haluat vielä loppuelämältäsi?

Omakohtainen kipeä kokemus: Minäkin kyllästyin 15 vuodessa aviomieheeni. Arki oli raskasta, kun oli kummallakin vaativa työ, pitkä työmatka eikä ketään auttamassa lastenhoidossa. Puhuttiin oikeastaan enää lasten asioista. Olin pyöritellyt ajatusta erosta jo pari vuotta.

Päätin lopulta erota, vaikka se sattui ihan hirveästi. Tuntuu edelleen pahalta, että rikoin lasteni kodin. Pieni ihastus auttoi asiaa, että otin eron, vaikkei siitä ihastuksesta oikein mitään syntynytkään. Mietin, että jos uskallan ajatella niin, että eroan, vaikka olisinkin loppuikäni yksin ja siitä sain voimaa, kun ajattelin, että parempi olla loppuikä yksin kuin huonossa suhteessa, sillä kaikki mitä mies teki, oli väärin.

Avioerosta on nyt yli 15 vuotta. Arki on raskasta yksin. Pelkästään taloudelliselta kannalta on raskasta, kun pärjään kyllä ilman toimeentulotukia tms, mutta harvoin pääsen matkustelemaan tai ostamaan yhtä huolettomasti asioita kuten ennen. Myös aika on tuonut perspektiiviä. Huomaan, että niin vaan ystävienikin parisuhteissa on kriisejä ja ihan samanlaisia ihmisiä ollaan ennen ja jälkeen kriisien.

Ensimmäisten 5 vuoden aikana ajattelin, että ero on oikea päätös ihan ehdottomasti. Mutta kun aika kuluu enkä ole löytänyt lähellekään samantasoista miestä kuin exä, niin huomaan, että joudun katsomaan peiliin. Se olin minä, joka kyllästyi ja se olin minä, joka olisi tarvinnut ajatustavan muutosta. Miksi en hakeutunut parisuhdeterapiaan? Miksi en osannut arvostaa niitä asioita tarpeeksi, missä mies oli/on hyvä? Kukaanhan meistä ei ole täydellinen. Exälle olisin kelvannut puutteineni kaikkineni.

15-v sitten erosin ja 15-v päästä jään eläkkeelle. Ajatus siitä, että elän mahdollisesti vielä 30-v yksin tuntuu ihan kauhealta. Lapset eivät asu ihan lähellä enkä heihinkään voi koko ajan tukeutua. En ole kaunis ja kurvikas, joka vetäisi miehiä puoleensa. Exälle kelpasin hyvin, vaikka oli säärikarvoja tai vaikka kuorsasin. Luulen, että 15-v sitten olin vielä simpsakka ja nätti, mutta vuosi vuodelta huomaan uusia ryppyjä ja hiusten väri harmaantuu enemmän ja enemmän.

Miehesi haluaa muuttua. Hän ehkä tekee epätoivoisena sen virheen, että hän on jopa liiallisen ahdistava, kun hän haluaa osoittaa, että välittää ja rakastaa edelleen. Sinun pitäisi ottaa aikalisä ja olla tekemättä mitään hätiköityjä päätöksiä. Se rakkaus on sieltä kaivettavissa, mutta jos olet kuukausia/vuosia kokenut miehesi epämiellyttäväksi, niin se mielipiteen kääntö ei tapahdu viikoissa eikä parissa kuukaudessa.

Voisitko pitää kiitollisuuspäiväkirjaa? Mitä oikeasti itse haluat? Miehesi tehtävä ei ole viihdyttää sinua, vaan kyllä sinun pitäisi itse löytää elämänilo itsestäsi. Se ei ole helppoa ja on vaikea tunnustaa itselle, että minussa itsessä on vikaa, kun olen tyytymätön.

Minä kärsin ja yritin keskustella asioiden parantamiseksi välillämme. Ei auttanut. V-käyrät vaan nousi vuosien saatossa. Kunnes rakastuin toiseen mieheen!
Silloin olinkin arvossa arvaamattomassa!
Mutta liian myöhään, juna oli jo mennyt.
Tästä on 29 vuotta ja edelleen onnellisena uuden mieheni kanssa. Kannatti uskaltaa.

Nää kasvettiin erilleen jutut on minusta paljon kiinni ihmisten persoonallisuudesta.

Seurustelin naisen kanssa joka kasvaa aina erilleen joka suhteesta.. Noh. kasvettiin sitten erilleen siinä suhteessa, joka oli taas minulle aivan uusi kokemus.

Kokeilisin ensiksi parisuhdeterapiaa yksinäni.

Arvelen myös, että sorrutte/miehesi sortuu ehkä yleisimpään virheeseen, johon miehet kyllästyneiden vaimojensa kohdalla sortuvat.

Monesti syynä on, että liitto on tylsä ja nainen on suhteen ohjelmatoimisto ja mies unohtaa olla mies. Vaimon uhatessa erolla mies muuttuu entistä kiltimmäksi ja entistä tylsemmäksi yrittäessään kaikkensa ja uskoessaan naista aiinä, että parisuhde on vaarassa, koska mies ei esim huomioi naista tarpeeksi.

Ei ymmärretä mistä jännite kahden ihmisen välille tulee.

Jokasella tulee kriisi vaihe avioliitossa. Ja aina se rakkauden tunne ei pysykkään tai tunnu pitää päättää rakastaa sitä toista ihmistä ja eikä vaan sillon ku tuntuu siltä. Jos mies vielä on hyvä ei petä/oo väkivaltanen.

Mä sanoisin ap, että kantsii erota. Tuo on ihan tyypillistä, että toinen lupaa ja lupaa muuttua, mutta sitä muutosta ei oikeesti kyllä koskaan tapahdu kuin hetkellisesti. Monet asiantuntijatkin ovat sitä mieltä, että monet ihmiset muuttuvat vain tarpeeksi rankan paikan kuten avioeron myötä. Itsellä liitossa ollut ihan sama homma toinen lupaa ja lupaa muuttua. Mutta monesti niissä on takana jotain häiriötoimintaa ja käyttäytymistä, joka ainakin miesten on vaikea ellei jopa mahdotonta muuttaa. Meillä asioita on yritetty ratkoa ja oon ite joustanut, mutta toisella on tosi vahvana syyllisten etsiminen ja yleensä minä tai lapset. Nyt kun lapset ovat teini-iässä niin tilanne on mennyt haadtavaksi, kun haluaa aina selkeästi lapsille osoittaa miten minä olen minkäkin ilkeän asian saanut aikaan ja samaa syyllistämistä lapsille. Kestän kyllä jotakuinkin lasten kiukuttelut, kun tiedän sen kuuluvan asiaa, mutta toisesta en ymmärrä, enkä tätä vastakkainasettelua ymmärrä. Sääli, lähtenyt en vielä ole, mutta rakkautta kaipaan elämään, mutta jotenkin sen löytämisenkin tässä iässä koen haastavaksi. Kyllä itseäni harmittaa menneet vuodet ihan älyttömästi. Lapsista ilen ylpeä ja toivon, että jonkinmoiset eväät maailmalle saavat, kun vähittelen omilleen maailmaan astuvat.

Ukko täs.

Oon tässä vaimon kans ollu naimisissa yli 10 vuotta, muksuja jne. ja välillä on ollut sellasia kausia et on tympässy olla yhessä ja välillä on taas ollu sellasia melkeen uuteen suhteeseen verrattaviakin jaksoja. Nyt on tullut viimesen vuoden aikana laiminlyötyä parisuhteen hoitoa ja merkit alkaa olemaan kohtuu vakavat, sille että puolisoni on tullut välinpitämättömäksi ja kai on jo lähtökuopissa.

Vuos sitten aloin 3-vuorotyön ja vaimollakin on epäsäännöllinen työaika, toitä viikonloppuisin jne. Yhteinen aika jäi melkolailla olemattomiin ja itselläni on taipumus masentua maailman tilasta.

Mieltäni painaa niin luonnon tila kuin lasteni tulevaisuus tällä pallolla. Sellaista "onnellista" loppuelämää en kykene hahmottamaan lapsilleni, vaan näen pelkkää kärsimystä ja kurjuutta heidän tulevaisuudessaan. Varsinkin talvikaamoksella on elämäni melko synkistelyä ja apaattista olemista. Asioden hoito jää, ja kaikki mitä ei ole pakko tehdä, jää hoitamatta. Pientenkin asioiden tekeminen tuntuu lähes ylitsepääsemättömän vaivalloiselle, esim lumityöt tai kahvinkeitto.

Huono omatunto tulee kun ei ole ollut sellainen aviomies, joka huomioi ja välittää. En ole pystynyt puolisoani "tekemään" onnelliseksi, koska itselläni on ollut niin paska olo, ihan häneen liittymättömistä syistä.

En ole halunnut vaimoani rasittaa tällä masennus paskalla ja kokemuksesta tiedän että keväällä se helpottaa hieman. Harhautan itseni ajattelemasta tuota kaikkea, joko katsomalla elokuvia, pelaamalla tai kuuntelemalla musiikkia todella suurella volyymillä (ajaessa autolla). Nyt kun keväällä alkaa vähän saamaan voimia takas ja kykenee jo pikkasen touhuamaan, niin pelottaa huomata että emäntä on aika kypsä jo tähän mun meininkiin. Se muutti sohvalle nukkuun joskus tossa marraskuussa ja kerran on ollut jotain känniseksiä sinä aikana.

Olen nyt yrittänyt päästä puhumaan puolisolleni tässä pari viikkoa näistä asioista mutta edes hänen saaminen samaan sänkyyn nukkumaan on mahdotonta. Kuorsaan kuulemma kovasti. Yritin ängetä sohvalle viereen nukkumaan, mutta vaimo siirtyi niin reunalle sohvalla, että tipahti nukahtaessaan pois. Siirryin omaan sänkyyn että saa rauhassa nukkua. Kerran viikolla vapaalla ollessaan, hän oli humalassa nukahtanut huonoon asentoon sohvalle. Kannoin hänet sänkyyni ja peittelin. Vaimo heräsi kohta ja alkoi tivaamaan puhelintaan. Olin laittanut sen yöpöydälle laturiin siihen viereen. No puhelin matkaan ja sohvalle nukkuun.

Kaiken lisäksi vähän luulen että hänellä voi olla jokin muu suhde, joka on ihan ymmärrettävää johtuen tuosta minun saamattomuudesta oman avioliiton hoidossa, en vaan ole jaksanut panostaa vähääkään. Toivon tietysti ettei se olisi seksisuhde ja hän vain hakisi jotain läheisyyttä yksinäisyyteensä, mutta pyykkinarulle on ilmestynyt jossain vaiheessa sellaisia "sexy lingerie" pitsialusasuja joille on vähän vaikea keksiä käyttöä arjessa. Puhelin on hiivatin tärkeä pitää kädessä ja kortsu oli ilmaantunut laukkuun. En kolunnut käsilaukkua vaan se putkahti sieltä vaimoni penkoessa sitä.

Hirveän mustasukkainen en tässä tilanteessa ole ja toivon että hän olisi kanssani onnellinen taas. Yritän tässä parhaaani tehdä, mutta saattaa olla että juna meni jo. Jos hän on päättänyt jo minun olevan toivoton tapaus ja että hän on onnellinen jonkun toisen kanssa, niin toivoisin että hän ei roikkuisi avioliitossa turhaa. Mikäli hän haluaa erota ja käytännön syystä on helpompi bunkata olohuoneen sohvalla, niin sanoisi asian miten se on. Rakastan häntä ja voisin tukea häntä myös erotessa, en halua hänelle mitään pahaa mutta itselleni toivoisin jonkinlaista vapautusta, etten turhaa pyristelisi avioliiton puolesta jos päätös on jo tehty.

Paljon puhetta keskenänne ja pian, millaiseksi koette toisenne ja suhteenne, mitä toivotte elämältänne ja suhteeltanne, millainen arvomaailma kummallakin on nykyisin.

Puhetta siitä mitkä asiat suhteessa ja toisessa ärsyttävät, mutta rakentavasti, ei syytellen. Samalla tutkitte tuntemuksianne ja sitä miksi ärsyynnytte tietyistä asioista, joiltain muutoksiin voi olla tarvetta mutta muutoksen pitäisi lähteä omasta oivalluksesta, ei vaatimuksesta tai eron uhasta, se ei vaan tomi niin.

Tutustukaa uudelleen, puhumalla ja yhdessä erilaisia asioita tekemällä, ihmiset muuttuvat jonkin verran elämän aikana. Voi olla että olette ihan oikeasti "kasvaneet" erillenne, mutta aivan yhtä hyvin voi olla että olette vain hukanneet itsenne ja keskinäisen yhteytenne ruuhkavuosina. Ne voi kyllä löytää uudelleen jos on halua, voimia ja aikaa käytettävissä.