Yleteeman Marja pieni elokuva

Katselin tänään sattumalta kotimaisen Eija-Elina Bergholmin esikoiselokuvan vuodelta 1972. Pääosaa pankkivirkailijaa näyttelee Liisamaija Laaksonen.
Liisamaija Laaksonen. Hän on yksi parhaita suomalaisia naisnäyttelijöitä.
Tämänkin roolin hän näytteli tosi hyvin.
Tuohon aikaan vuonna 1972 olin teini-ikäinen tyttö ja siksikin tämä elokuva kiinnosti jo nostalgia mielessä.
Mutta se oli lisäyllätys, että elokuva oli filmattu minun kotikaupungissani Hämeenlinnassa! Joten tuttuja paikkojahan siinä heti vilahteli.
Linnaniemeä ja Hätilän yhteiskoulukin, sekä ravintola Hälläpyörä.
Jossa taitaa vieläkin olla samanlaiset valaisimet katossa, kuin elokuvan aikaan.
Eikä Hällä ole paljon muutenkaan sisustukseltaan muuttunut. Siksi paikan tunnistikin heti. Tämä on minullekin tuttu kellariravintola. Nykyään tosin vain ruokaravintola. Ennen se oli lähinnä enemmänkin tanssi ja biletyspaikka.

Jos vanhemmissa suomifilmeissä 40-50-60 luvulla olikin, naurunremakkaa ja huumoria ja niissä oli useimiten onnellinen loppu. Mutta sitten tyyli muuttui.
Tämäkin elokuva oli juuri tyypillinen 60-70 luvulla tehty kotimainen ankeutta uhkuva elokuva. Elokuvista ja näytelmistä haluttiin tehdä enemmän realistisempia. Joten, alettiin tuomaan esille suomalaiskansallista melankolisutta ja raadollisempaa menoa. Ei ne olleet enää mitään onnelaa ja höttöromantiikkaa ja laulujen rallatusta.
Tämäkin elokuva kertoi, epäonnistumisesta ja pettymyksistä ja sen seurauksista.
Päähenkilö, sievä, nuori nainen, joka lähtee kokeilemaan siipiään pääkaupunkiin.
Uskoen siellä tulevansa onnelliseksi rouvasihmiseksi ja kenties perustavansa perheenkin. Marja ripustautui siellä kiihkeästikomeaan poikaystäväänsä ja rakensi liikaa tulevaisuuttaan ja elämänsä perustaa hänen varaan.

Loppukaan ei ollut mikään onnellinen, kuten ei monissa muissakaan sen ajan elokuvissa ja näytelmissä. Voisi sanoa, että siihen aikaan elokuvien ja näytelmien päähenkilöillä, jos alussa menikin hyvin. Niin lopulta, kaikki meni aina päin mäntyä.
Niissä kuvattiin aina niitäkin, joilla meni elämässä onnetonta päähenkilöä paremmin. Varakkuus oli aina se mittari, jolla kuvattiin sitä ihmisten menestystä.
Marjallakin olisi voinut mennä Helsingissä konttoristina paremmin, mutta eipä vaan mennytkään. Parisuhteen mentyä pieleen rikkaan suvun pojan kanssa, kaikki lähtikin alamäkeen. Marja palasi pettyneenä kotikonnuilleen, etsimään uutta suuntaa elämälleen ja epäonnistui siinäkin. Kotiin palattuaan Marjalle paljastui asioita myös hänen taustastaan. Sekin, ettei hänen äidilläänkään ei ollut mennyt, elämä, kuten hän olisi toivonut.
Äiti tunnusti Marjalle itkien, että oli kovin pettynyt elämäänsä 3 lapsen äitinä ja sekatavarakauppiaan vaimona.

Lopulta, pettyi jo sitten elokuvan katsojakin. Sillä elokuva loppui hassusti.
Jotenkin kuin seinään. Voisi sanoa, toivottomuuteen. Kuten niin monet muutkin sen ajan suomalaiset elokuvat ja näytelmät. Jätti aika synkät fiilikset.
Katsojana sitä vaan, odotti ja toivoi loppuun asti, että Marja olisi edes, jotenkin päässyt jaloilleen.
Mutta (sen aikaisen) Hattelmalan mielisairaalan potilas hänestä taisi tulla.
Marjasta tuli sulkeutunut, käsilaukkuaan kainalossaan puristava, pälyilevä epävarma nainen. Näin hän kai eli loppuelämänsä, vailla sen valoisampaa tulevaisuutta. Voisi kuvitella hänen nyt jo lepäävän mullan alla, jossakin Ahveniston hautausmaalla, unohdetussa haudassaan.