Narsisti kuoli, tai oikeastaan kuolema korjasi useammankin narsistin lyhyellä aikavälillä. Kaikki sukulaisia. En tunne surua, vaan jonkinlaista ilonsekaista tyytyväisyyttä asiasta. Huojentuneisuutta. He olivat hyvin painostavia ihmisiä jotka hyökkäsivät heti jos tunsit yhtään iloa omassa elämässä. Heistä ei ollut koskaan avuksi vaan he yrittivät tuhota toisen. He ovat minusta nyt kaikki sillä missä heidän kuuluukin olla, mullan alla. Narsisteista ei näköjään pääse kuin kuoleman kautta eroon...
Narsisti kuoli, ei sureta..
Anonyymi
721753
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 72
Vanhimmat
niin ovat tehneet.
Sukuvika se on.
Vielä on monia samaa
sukua.
" kuolema korjasi useammankin narsistin lyhyellä aikavälillä. Kaikki sukulaisia."
Ehkä tunnemme.
Onpa harmi että olet joutunut narsistin tallomaksi. Onneksi nyt olet saanut rauhan! Kaikkea hyvää tulevaan.
Kiiiitos!
Narsistinen henkilö, joka oli myös biologinen äitini, kuoli pari kuukautta sitten. Ilo, helpotus, huojennus. Riemukin. Samalla haikeutta. Nyt minä, syntipukki ja "kultalapsi"-sisarukseni olemme vihdoinkin vapaita hänestä. Hän ehti kuitenkin jo teini-iässä erottaa meidät. Löydämmekö toisemme uudelleen, nyt keski-iässä? Epäilen.
Haikeutta ja surua olen tuntenut ilon ja helpotuksen ohella, mutta surun tunteet eivät liity edesmenneeseen sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, vaan niihin muistoihin ja mielikuviin, jotka minulla oli pienenä lapsena hänestä. Lapsena, jonka oli pakko rakastaa äitinään pitämäänsä henkilöä, jotta säilyisi hengissä. Jonkin verran surua koen aidostikin niistä harvoista hyvistä hetkistä, vilpittömän hyväntahdon sirpaleista, joita tämä henkilö kuitenkin joskus kykeni tuntemaan minua, lastaan kohtaan. Ne olivat ajalta, jolloin olin vielä pieni ja avuton, enkä kyennyt haastamaan häntä mitenkään. En ollut vielä uhka hänen itsetunnolleen - tai jos joskus hiukan olinkin, olin niin pieni että hän kykeni vielä tehokkaasti vaientamaan minut. Hän käytti paljon "silent treatmentia" , psyykkis-fyysistä selänkääntämistä, ja siis hylkäämisellä uhkailua. Elin lapsena jatkuvassa äidin menettämisen pelossa, enkä tunnistanut sitä silloin osittain tarkoitukselliseksi manipuloinniksi hänen taholtaan.
Enpäs usko että löydätte toisenne, koska asenteessasi että siskosi oli kultalapsi--sinä syntipukki on jotain sellaista että siinä kytee selvästi jokin syvä ja katkera kauna. Pysykää erossa.
Todellakin ero narsistista on mukava asia, vaikka kuolema itsessään mielletään pahaksi asiaksi antaa se noin mahdollisuuden uhreille päästä eroon vainoojastaan. Se on silloin ilo.
Kannattaa kuitenkin yrittää ystävystyä.
Narsistilla on aina noita suosikkeja ja epähenkilöitä.
Kuitenkin molemmilla on yhteisiä kokemuksia
narsistista ja ne saattavat olla hyvin samankaltaisia..
Yhditäviä tekijöitä voi olla yllättäen paljonkin.
En kyllä tuota oikein usko että yhteistä löytyisi tuollaisilta "kultalapsilta ja syntipukeilta" jos löytyykin se on niin se on taas hyvä riidanaihe. Parempi vaan teidän elää täysin omat elämänne tietämättä mitä toinen tekee. Ja sitäpaitsi se on jännä että "syntipukki" vain huomaa epäkohdat, en usko että asiat ovat noin mustavalkoisia. Säästytte monelta harmilta/riidalta kun ette ole missään tekemisisissä toistenne kanssa. Kannattaa vain elää omaa elämäänsä.
Tuollaiset äidit ovat inhottavimpia kaikista, he ovat keksineet käyttää lapsen rakkautta äitiä kohtaan omaksi hyväkseen. He ovat itse todennäköisesti mitäänsaamattomia luusereita koska keinotkin ovat noin alhaiset.
Seurasin kuinka saman perheen kultalapsi ja "se toinen"
lopulta suhtautuivat kun vanhempi kuoli.
lapsikulta oli lopulta enempi pahoillaan kohtelusta.
kuin "se toinen".
Sinä 5.7. klo 12:21
Tiedän kokemuksesta, miten narsistinen vanhempi eristää perheensä myös ydin perheen ihmissuhteilta. Niin, että sisaruksilla ei ole välejä. Se on järkyttävää. Tuo mitä kirjoitat, kuulostaa tutulta. Lähetän sinulle valoa ja iloa elämääsi. Minä ammennan iloa luonnosta.
Oma äitini on kuollut myös vuosi sitten, tunsin hyvin pientä surua kuolemasta, mutta sekään ei kestänyt kauaa. Minullekin tuli mukava vapauden tunne että nyt rasisti meni sinne mistä se ei enää yletä meitä halventamaan. Rasismi jossa ihonvärin tilalla on että olemme hänen omia lapsiaan ja hän on isäntä, me olemme orjia. Hän omistaa meidät. Se rasismi juontaa juurensa siihen että hän itse on tuntenut itsensä halvaksi ja hänen itsetuntonsa on olematon, niinpä hän olemalla julma ja armoton henkisen väkivallantekijä omille lapsilleen tuntee itsensä vahvaksi. Varmaan samanlainen vapauden tunne tulisi orjille jos heidät omistava huono isäntä kuolisi ja he pääsisivät vapaiksi. He olisivat sen jälkeen ihmisiä.
Minäkin tunsin itseni vanhempieni suhteen "orjaksi". Tai omistettavaksi esineeksi. Sitten kun en toteuttanut tätä heidän vaatimustaan, minulle kostettiin.
Siitä, että sisarukseni oli "kultalapsi", ja minä syntipukki. Tämä oli äitini rakennelma, ei kummankaan meistä. Olen aina ollut tietoinen, että kultalapsisisarukseni on kärsinyt vähintään yhtä paljon asetelmasta kuin minä, vain vähän toisella tavalla. Hänkään ei ole saanut ilmaista mitään todellista itsestään. Hän on saanut/joutunut palvelemaan äitiäni kaikessa, aina. Minä riistäydyin pois jo varhain, osittain siksi, että minut työnnettiin pois. Mutta se oli kuitenkin minulle parempi kohtalo.
Vaikea näitä on vertailla. Kultalapsella on meidän perheessä ollut kultalusikka suussa koko ajan, vielä aikuisenakin, äitimme kuolemaan saakka. Ihan aineellisestikin. Hän sai ison perinnön, ja äiti junaili hänelle myös isovanhempiemme perinnön. Isovanhempani halusivat aina jakaa kaiken tasan, mutta äitini meni toisen heistä kuolinvuoteelle ja sai siinä viimein allekirjoituksen testamenttiin, jossa minä jäin ilman heidän perintöään. Kyseisellä isovanhemmalla oli silloin vakavia aivoverenkiertohäiriöitä ja hän oli pitkään ollut morfiinihuuruissa, niin että oli minullekin sanonut, ettei tajua enää mitään... Näin meni tunnarvoltaan suuri ja rahallisestikin arvokas isovanhempien perintö äidin ohi suoraan sisarukselleni. Lahjana siis. Kyseinen kiinteistöomaisuus oli äidin käytössä, hallintaoikeudella, ja sitten kun äidistä aika jätti hän sai vähennettyä omaa varallisuuttaan tämän järjestelyn avulla siten, että hänen ei tarvinnut jättää minulle yhtä suurta lakiosaa kuin olisi, jos isovanhempieni perintö olisi mennyt normaalin tavan mukaan hänelle.
En kuitenkaan osaa olla katkera sisarukselleni. Vaikka oikeastaan olisi syytä. Pikemminkin minulla on jonkinlainen tukholmansyndrooma. Säälin häntä vaan, ja pidän itseäni jotenkin onnekkaana. Vaikka olen ollut koko aikuisikäni köyhä ja taloudellisissa vaikeuksissa, osittain siksi, että lapsuudekodista peräisin oleva ahdistuneisuus on vaivannut minua ja haitannut työssä toimimistanikin. Sisaruksenikin on varmasti ollut ahdistunut. Hänellä on ollut tukenaan narsistinen vanhempi, joka paapoo ja samalla alistaa. Kumpi meistä on onnekkaampi, vaikea sanoa. Minä olen ainakin itsenäisempi.
Sisarukseni oli yhdessä vaiheessa myös väkivaltainen minua kohtaan, kun asuimme vielä kotona. Fyysisesti uhkaileva, pelkäsin häntä tosissani, olen kirjoittanut silloin päiväkirjaanikin että "x. voi hakata mut koska vaan." - Nyt kun olen lueskellut niitä päiväkirjoja, olen aika järkyttynyt.
Äidille kun valitin tästä, että sisarukseni uhkailee minua, hän vain kohautteli olkapäitään. Joskus hän selvästi vaikutti yllyttävänkin tätä. He olivat "kimpassa", puhuivatkin heistä kahdesta aina sanalla "me" ja kun minä olen niin "inhottava ihminen."
Olen todella iloinen, että äitini on viimein kuollut, sillä tämä sama meiniki jatkui loppuun saakka hänen taholtaan. Sisarustani olen vältellyt. Luulen, että molemmilla on liian syvät ja varhain tulleet haavat, jotta voisimme saavuttaa yhteyttä. Lisäksi yksinkertaisesti pelkään, että menen samaan puolustusreaktioon kun aina nuorena, kun ei ollut muuta vaihtoehtoa: mielistelen väkivaltaista ihmistä. Sääli häntä kohtaan tässä tilanteessa ei ole pelkkää tosiasioiden ymmärtämistä, vaan puolustusmekanismi, vähän kuten ns. tukholmansyndrooma.
Aion kyllä pysyä ainakin toistaiseksi erossa hänestä. On vaan suuri suru, että olemme todellakin menettäneet toisemme pysyvästi, vanhempien vaikutuksesta. (Isämme oli vielä pahempi narsisti kuin äiti, onneksi olivat eronneet eikä isä asunut kanssamme.) Nyt kun äiti on kuollut, tarvitsisimme toisiamme. Lapsena aina leikimme yhdessä ja lohdutimme toisiamme. Äidille sekin oli liikaa, hänen oli erotettava meidät siinä vaiheessa kun huomasi , että saattaisimme itsenäistyä hänestä.
Joten, oman terapiaprosessini edistymiseksi toivoisin oikeastaan, että minulle kehittyisi sisarustani kohtaan jonkinlainen terve vihaisuus ja halu puolustaa itseäni, jos hän kohtelee minua samalla tavoin väkivaltaisesti (solvauksia ja fyysistä uhkaamista) kuin ennen. Minun ei tarvitsisi enää nähdä häntä pienenä lapsena, jonka kärsimystä seurasin vierestä ja yritin pari vuotta vanhempana, yhtä lailla kärsivänä lapsena auttaa. Enkä voinut auttaa.
anonyymi 08.07.2020 12:31
Lisäys vielä edelliseen, että äitinihän oli kaikkien ulkopuolisten silmissä aina niin ihana ihminen... Hellempää ja vastuullisempaa ja uhrautuvampaa äitiä oli varmaan vaikea kuvitella...
anonyymi 08.07.2020 12:31
Näin se on, mutta yhtä juttua jäin miettimään, miten sinun sisaruksesi on kultalapsi jos hän on kärsinyt vähintään yhtä paljon kuin sinä? Onko mitään kultalasta silloin olemassakaan. Millä mittarilla mittaat sen että joku on kulta ja toinen on synti?
Tarkoitin, että hän on ollut äidin suosikki aina, mutta että suosikin osa ei ole niin helppo kuin näyttää. Hän on saanut aina kaiken, häntä on aina kehuttu, ei koskaan moitittu mistään. Äidin silmissä hän ei voi tehdä mitään väärin. Hän sai aineellisestikin enemmän. Sellainen rooli on vaikea, koska ihmisen pitäisi saada rehellistä palautetta. Ei voi elää jonkun kanssa aina siinä illuusiossa, että kumpikin on täydellinen ja samaa mieltä kaikesta. Se on jatkoa varhaislapsuuden symbioosille, ajalta ennen uhmaikää jolloin lapsi alkoi ilmaista omaa mielipidettään.
Minä taas olin äidin mielestä aina syypää kaikkeen. Minua moitittiin, minä olin aina vastuussa. (Äiti itsehän ei voinut ottaa mistään mitään vastuuta.) Olin syypää lopulta koko perheen ongelmiin. Tätä tarkoitan kultalapsella ja syntipukilla. Minuun projisoitiin se kaikki huono ja ikävä mitä perheessä oli.
Mutta vaikka kullanmurun elämä onkin näennäisesti helpompaa kuin syntipukin, niin sisäisesti hänkin kärsii. Häntä ei rakasteta aidosti. Hän tuntee pohjimmiltaan samaa turvattomuutta kuin minäkin, jolle hylkääminen on ollut avointa.
Suosikki joutuu koko ajan vastaamaan narsistisen vanhemman huomiontarpeisiin. Muistan kuinka raskasta se oli siltä ajalta kun olin vielä esimurrosikäisenä paremmissa väleissä äidin kanssa. Hän yritti kaiken aikaa tehdä meistä lapsistaan itselleen kaveria, terapeuttia, jopa vanhemmantapaista itselleen. Emme saaneet olla lapsia. Meillä ei saanut olla lapsen tarpeita. Äiti esim. lähti usein iltaisin ulos miesystävänsä kanssa kun olimme vasta 8 ja 10-vuotiaita, jolloin jäimme yksin kotiin koko yöksi. Pelkäsin silloin aina, että hän oli joutunut onnettomuuteen ja kuollut, kun hän ei tullut kotiin siihen aikaan kun lupasi, eikä ilmoittanut mitään. Hän ei tajunnut, miksi olin huolissani ja itkin, kun hän vihdoin joskus kahden aikaan yöllä tuli. Hän oli vain vihainen, kun olin niin "takertuva." - Siinäkin mielessä olin äidin mielestä hankala, sisarukseni ei ilmaissut mitään. Se oli kai alkua syntipukinroolilleni.
Äiti oli tyytyväinen suosikkilapseensa aikuisenakin, koska hän ei koskaan jättänyt äitiä. Hän roikkui äidin helmoissa. Ei koskaan päässyt itsenäistymään. Näennäisesti vaikuttaa siltä, että he tulevat erittäin hyvin toimeen. Minut on haukuttu tietysti koko suvulle ja kaikille äidin ystäville. Sisarukseni ei kuitenkaan koskaan ole saanut olla oma itsensä, vaikka hän onkin saanut äidiltä kaiken mahdollisen aineellisen mitä äiti voi lapselleen antaa (ja äiti tosiaan järjesti hänelle myös omien vanhempiensa perinnön). Ei käy kateeksi häntä kuitenkaan.
-edellinen
Tuollaisia asioita todella tapahtuu ja niistä on kokemusta.
Isämme kuollessa äitimme järjesti asioita niinkuin
meitä, isoa sisarussarjaa ei olisi ollenkaan.
Joillekin riitti jakamista oikein paljon ja toiset
saivat pienen osan perinnnöstään.
Turha oli puhua asioista, kukaan ei uskonut
äitikullasta sellaista.
Nyt ovat toisetkin havahtuneet, että pitäisi jo jakaa.
Valitettavasti suurin osa on kerennyt mennä.
Jollakin on tullut taloudellinen ahdinko nyt,
mutta enää ei ole mistä ottaa.
Olikos tämä kultainen äityli Avainten Markiisitar porin kuudennesta kaupunginosasta?
Kun ne kuolee, niistä eroon pääsee. Minullakin OLI äiti. Ei enää :)
Minä suren jokaisen narsistin kuolemaa kuin omaani. Ja on todella ilostuttavaa nähdä "psykopaattini" elossa.
pooiyttrrrftyyyu
Vaikka mun äiti olis psykopaatti mä luulen että äidin kanssa aikanaan tavataan hyvissä merkeissä tuonpuoleisessa.
poouytrrttt
En kyl osaa kuvitella mitään niin äklöttävää kuin nauttiminen kenenkään kuolemasta.
poiuytttttyt
Jos olisin ikinä semmosta tunnetta tuntenut, en kyllä nauttis elämästäni päivääkään...
poouiuytttt
Lapsellista...jos mun äiti olis psykopaatti...pläpplää...taitaa ollakin koska on noin kovan Tukholma syndrooman sinussa aikaan saanut...
Minä olen todella iloinen etten ole koskaan sanonut yhdestäkään "vihollisestani" mitään sellaista kuin "sitten kun kuolee pääsee siitä", enkä koskaan semmosta ole toivonut yhdellekään viholliselleni, joten heitä saattaa jopa kääntyä ystävikseni,
pooiuyytytt
Äidillä oli hyvin psykopaattimaista käytöstä. Sen syy ei ole selvillä kuin eräältä osin. Hän ei liene kuitenkaan tyypillinen psykopaatti. Olen alannut mitää hänestä ja meille on tullut sopu. Äiti n myöntänyt että minä olen tullut kohdelluksi kuten minua ei olisi olemassa. Tuo ei johdu vanhempieni pahuudesta vaan sille on muita selityksiä. Äiti on myöntänyt valitettavasti vahinkoa aiheutuneen minulle. Äitini ansaitsee kuitenkin hyvän kohtelun ja minun tykkäämiseni. minulla on erityispiirteenä eteerinen olemus ja olen tänään tajunnut että itseasiassa se lienee tullut äidiltä. Kysyin äidiltä onkohan se geeneissä ja hänelle tuli mieleen yksi lisää eteerinen sukulaisnainen. Tämän koin hyvin yhdistäväksi tekijäksi vaikka äiti kertoi etteivät isän kanssa ymmärtäneet minua koska olin niin toisenlainen henkilö.
pooiuuyyttttt
Itse arvelen että toisenlaisuuteni pääosin johtuu hyvin hengellisistä kiinnostuksistani joita vanhemmillani ei niinkään ole.,
He möllötti minua melkein kauhistuneena kun 16 vuotuiaana aloin yhtäkkiä puhua miltei koko aika Jumalasta
poiuiyggggggg
Se oli vähän erikoinen juttu siksi ettei minulla ollut uskovaisia ystäviäkään mutta mulle iski vimmattu Jumala kiinnostus niin että mikään muu ei kiinnostanut
ppoioiuuuyyyy
Harrastin koko aika kaikkea Jumala-aiheista.
Nuorena kun mä menin yöllä ravintolaan ja nöäytin siellä eksyneelle, mies tuli kysymään mitä etsit. Vastasin miehelle: "Jumalaa". Hän huvittui ja sanoi: "Et löydä ainakan täältä".
Myöhemmin yöllä kaverinsa tuli esittäytymään sanoen "Hyvää päivää olen Jumala"
poouytttyty
Mulla oli aika hauskoja sattumuksia silloin nuorena kun kuljin raviontoloissa puhumassa JUmalasta :)
Tyypit tuli sanomaan: "Sä muistutat jotain henkilöä Raamatusta",.
pooiiuuytyttt
Jotkut tyypit voi mut nyt tunnistaa tuosta kylläkin
poouuyyttt
Jos joku ei usko näitä juttuja vanhempani varmuudella tietävät asian olevan näin
poouyytttt
Tutustuin niillä retkilläni tietämättäni suomalaiseen säveltäjääkin, hän saattoi minut junalle ja antoi käyntikortin. En koskaan ottanut yhteyttä., Äiti oli ottanut kortin talteen ja tuli yksi päivä Hesarin kanssa että sä olet tavannut tämän säveltäjän,
poiouyytttrtrrt
Ajatelkaa ja mä olin luullut että mies huijaa minua kun häntä kiinnosti kaikki sama kuin minua .
Sanoin minä olen tanssija, hän vastasi minä olen säveltäjä, sitten minä sanoin harrastan joogaa ja hän kertoi yhteyksistään Intiaan jne. Luulin että hän hassuttelee, mutta se olikin kaikki totta.
vähän harmnikin kun niin luulin olisikin voinut olla kiva tutustua.
poouiyttgfffgfgfgfgfg
no mutta ne oli nuoruuden muistoja.
Ketjun aiheeseen. En minä ainakaan halua psykopaattien kuolevan.
poiiuytttyyyy
Toinen aihe, että ei kaikki liian hyvää ollakseen totta ole valetta.
Esim säveltäjä ravintolassa juttuineen kuulosti liian hyvältä mutta oli täysin totta kaikki puheet . se selvisi minulle ja äidillekin lehdistä.
poiuytytttt
Minä myös olen ollut hyvä eräälle ihmiselle joka ryhtyi erikoisiin syytöksiin. Minulle ei ole koskaan selvinnyt luuleeko hän ettei se ole totta.,
pooiuuyyyy
Mutta että siis luin joskus jonkun neuvon, että älä vihaa ketään liikaa tai älä pidä kenestäkään liikaa, koska jonain päivänä ystäväsi voi olla vihollisesi ja vihollisesi ystäväsi,
pooiiuyuyytyy
Ja siksi mä en toivo myöskään kelleen koskaan kuolemaa koska ihmisen arvio voi aina olla virheellinen ja noin vakavasa asiassa ei voi ottaa virheen riskiä lainkaan. Joten ei ole ihmisen tehtävä toivoa sellaista.
pooiuuyyyy
Pidän auttavien puhelinten ajatusta vääränä ettei ketään saisi epäillä psykopaatiksi, koska voi olla hyvä huomata jos joku on, mutta että ei sitä henkilö pidä alata vihaamaan vaikka oliskin. Ja on virhearvion riski kuten minulla äitini kanssa. Äiti todella puhui semmoiusia juttuja mitä on tyypillisiä psykopaateille, mutta ei hän silti välttämättä ole psykopatti. Ja ei kaikki psykopaatit kai ole kovin kauheita. En minä sitä professori Sam Vakniniakaan pelkäisi.
poouyytyyt
Tunnustan että mulla on myös älyllinen kiinnostus kuinka suhteen psykopatin kanssa saisi toimimaan jollakin omaperäisellä mielikuvituksellisella tavalla
poiouyyyyyyy
esim. äidin kanssa olen nyt hyväsynyt suhteen yksisuuntaisuuden. En katso sitä ongelm,ajksi että puhun siitä kuinka tykkään toisesta vaikka hän ei sanoisikaan tykkäävänsä minusta
minulla on moniin ihmisiin sellainen "suhde"
pooiuyyyyy
Mä oon niiiiiin tottunut siihen että mua kohdellaan kuten en olisi olemassa, että se ei varsinaisesti enää satu
pooiuuyyytttt
Ja kun se ei mua satu oon omalla tavallani vahva siinä
pooiuuuyu
tykkään siitä että mulla on tommen kyky kestää mulle puhumattomuutta ja kaikkea vaikka kuinka paljon, se on voimavara, vahvuus
poouyyyy
Kivaa että ihmisrt saa lyödä luuria ja mököttää hiljaa ja mitätöidä mua auttavassa puhelimessa ja ei hyväksyä mua auttavassa puhelimessa jne jne ja mä en ole millänsäkään
pooiuytttt
laitan musiikkia soimaan ja tanssin hassusti...kyllä se siitä
ppiiuuyuyt
Hyvinkin minulla voi olla useita päällekkäisiä Tukhoman syndroomia, kun olen joutunut selviämään monien toisilleen vastakkaisten tahojen kanssa, jotka ovat kaikki huomattavasti minua voimakkaampia ylivoimaisesti, joten voin vedota vain hyväntahtoisuuteensa,
poiuiyyttytt
Tai toivoa että he pelastavat minut toinen toisiltaan säälien pientä idioottineroa, joka on joutunut heidän sulkapalloksi.
pooiuuyyyyyyy
Mun ja äidin välille on tullut hyvä tunne. Mitään apuja asiassa ei enää tarvita, Tämä tapahtuu valitettavan myöhään. Mutta emmepä mene tuonpuoleiseen ristiriidoissa,
poiuytttyy
Minulle ei kelpaisi kukaan muu äiti kuin tämä joka päätyi kohtelemaan minua vuosikymmeniä kuin minua ei olisi oikeasti olemassa.
Yhteenkään äitiin en vaihtaisi.
poiiuytytrrrt
Tämä äiti joka tunnusti johtaneensa minuun kohdistettua kiusaamista miltei koko elämäni ajan on minulle maailman paras äiti. tänään näin hänessä ihmisen jota en ole ennen nähnyt.
pooiuytyttt
Ei onnistunut se auttava puhelinlinja tuhoamaan mun ja äidin välillä olevaa näkymätöntä hyvää.
pooouyyttt
Ihmisen mitta ei ole joku kaavamainen ominaisuusrykelmä.
popiuiuuuii
pitäkööt se auttava puhelinlinja ihanneihmistyyppinsä prototyypin ja hoitakoon sitä ku in lempirobottiaan jolla ei ole tunteita.
poiiytttyty
Eniten heitä kiinnostaa onko soittaja oikeaa prototyyppiä, ei se niin väliä ketä siinä kuolla kupshtelee kunham prototyyppiä vaalitaan
poouytyttrttt
Minä uskon vanhankin ihmisen sielu voi yhtäkkiä jalostua "valaistua" vaikka näkyviä muutoksia ei niin olisikaan.
pooiuyyyyyy
Sitä ei voi tapahtua että joku vielä vanhana yhtäkkiä muuttuisi prototyypiksi, Sitä he kai tarkoittaa auttavissa puhelimissa hokiessaan: "Ei vanha ihminen muutu". niin hänestä ei voi enää muokata prototyyppiä, mäkin olen liian vanha siihen tarkoitukseen , mutta kyl mä muulla tavoin muuttuvainen olen.
poiuuyyyuyuu
Olen elämäni aikana havainnut, että toisia narsistiksi kutsuvat ovat sitä nimenomaan itse. Varsinkin naiset kutsuvat jostakin syystä inhoamiaan miehiä narsisteiksi vaikka eivät edes ymmärrä, mitä se sana tarkoittaa.
Mulla on joka tapauksessa tullut äitini kanssa sopu.
Äitini kanssa pohdimme isän olevan pääosin Asperger vaikka vaikuttaa narsistille,
Alkoi naurattaa kun isäni lähettelee äidilleni aivan samantyylisiä viestejä joilla minä kritisoin auttavaa puhelinta, on isällä kaavaa ja analyysiä kuinka asiat kuuluisi kunnolla hoitaa, hänellä tosin hullunkurisista aiheista ne analyysit välillä.
poiouytyyyu
Oikeastaan en kutsuisi vanhempiani enää narsistisiksi vaan aiemmin narsistisen käyttäytytymismallin valtaan jostain syystä ajautuneiksi,
Koin heidät narsistisiksi, koska he käyttätyivät vuosikymmeniä kuten minua ei olisi oikeasti lainkaan olemassa. Äiti on myöntänyt noin varmasti tapahtuneen. Eli siinä mielessä olen totta puhunut. Mutta vanhemmilleni ei ole aiheellista asettaa pysyvää "narsistin" tai "psykopaatin" diagnoosia, He vaikuttivat minuun kuten narsisti tai psykopaatti käyttäytyessään kuten eivät tajuaisi minua olevan olemassa, Mutta mä en käytä noita sanoja koskaan haukkumasanoina.
pooiuuyttt
Minä itse jouduin vakavasti manipuloiduksi hermostovaurioiduttuani joten osa analyyseistani tuolta ajanjaksolta eivät ole yhtä tarkasti oikein kuin muut analyysini.
poiiuuyyy
Onhan mun vanhemmilla hankala käytös, mutta nyt kun hermostoni taas kutakuinkin toimii olen päättänyt sopeutua siihen ja ylläpitää suhdetta heihin ominaisuuksiensa ehdoilla. Kun olen vahvempi se onnistuu kuten onnistui ennen hermostovauriotanikin. hyvin heikkona kanssaan ei pärjää
poooiiuuuy
Aloitin kivan projektin, jonka päämäränä on pidentää äitini elinikää ja tapailen häntä niissä merkeissä. On ollut mukavaa. :)
pooiuyyttt
Tämä on suorastaan neronleimaus.
Olen nyt saanut itsekin mitä olen aina halunnut:
äiti puhuu minulle ystävällisellä äänellä :)
popoiuyttyu
Itseasiassa minä ja mun äiti ollaan aika kilttejä ihmisiä. Meitä ei kumpaakaan ilahduta kenenkään kuolema.
pooiuyyy
Eli he ovat muokanneet sinusta haluamansa.
Narsistin kanssa asioita ei voi selvittää, eikä häneen voi luottaa. Niin kauan kuin narsisti muistaa vihaamansa ihmisen, hän voi vahingoittaa uhrinsa mainetta ja elämää vaikka matkan päästä. Ainoastaan narsistin kuolema tuo uhrille varmuuden, että uusia perseilyitä ei enää tarvitse pelätä. Tätä ennen narsisti tosin on siirtänyt henkisen perintönsä seuraajilleen, joista osa vaalii narsistin muistoa toimimalla samoin kuin opettajansa.
Käyn tuolloin tällöin työpaikkanarsistin haudalla kuin varmistamassa, että hän todellakin on kuollut. Aikoinaan oli hyvin vaikea uskoa tuon ihmisen edes sairastuneen, puhumattakaan menehtymisestä. Se tuntui epätodelliselta. Olin salaa helpottunut. Monet kollegat surivat ja muistelivat kauniilla sanoilla tyyppiä, jota itse olin joutunut pelkäämään vuosikaudet.
On helpottavaa lukea tällaista ketjua, missä ei pelätä sanoa, että toivoo jonkun kuolemaa. Omat kokemukseni vanhempieni minuun kohdistamasta väkivallasta ovat olleet sellainen tabu, ettei juuri kukaan ystäväpiiristäni ole suostunut niitä kuulemaan. Pelko on fyysisellä tasolla (niin kuin pelko yleensäkin on) eikä siis ole tahdonalaista, eikä sitä saa kuriin millään itsensä psyykkaamisella. Tietenkään en ole enää tekemisissä näiden henkilöiden kanssa, he ovat minulle enää vain etäisiä biologisia sukulaisia. Surut vanhempien "kuolemasta" olen surrut jo kauan sitten lapsena ja nuoruudessa, kun petyin kerran toisensa jälkeen siihen lapsen kuvitelmaan että omat vanhemmat rakastaisivat ja suojelisivat minua. Enää ei siis ole odotettavissa muuta kuin helpotusta, kun joskus saan lopullisen tiedon.
Narsistiset vanhemmat eivät halua päästää irti lapsestaan. He ovat siinä mielessä pahempia kuin pelkästään välinpitämättömät vanhemmat. Pelkoni juontaa tästäkin. Taistelin kovasti nuorena että saisin heihin etäisyyttä ja pääsisin hyväksikäytöstä ja väkivallasta. Joskus aikuisena tuli tilanteita jolloin "no contact" - päätökseni petti ja sitä kaduin aina kovasti. Siksikin odotan sitä, kun minun ei enää tarvitse pelätä että törmäisin heihin syystä tai toisesta.
Aloittajalle Anonyymille: Kuinka oikeassa oletkaan! Itsekin vapauduin narsistis-psykopaattisen naapurini piinasta vain sen kautta, että hän kuoli vanhuuttaan. Tunnen suurta huojentuneisuutta ja tämä vapauden tunne on suorastaan huumaava! Vuosikymmenten piinan traumoja tämä ei silti paranna...
Olet niin oikeassa kuin olla voi! Minäkin vapauduin vuosikymmeniä kestäneestä narsistisen-psykopaatin piinasta vain sillä, että tämä ko. paskiainen kuoli.
Tunnen suurta huojenusta ja iloa siitä, että on olemassa narsistipaskiaisia taatusti suurempi voima.. ..kuolema!