Jaksatteko aina käsitellä rakentavasti kaiken nuoren kanssa?

Meillä on 16- ja 18-vuotiaat pojat edelleen vuoroviikoin meidän vanhempien luona, koska olemme eronneet. Olen pääosin hoitanut kaikki lapsiin liittyvät käytännön asiat koko heidän elämänsä ajan niin ydinperheenä eläessämme kuin eronkin jälkeen.

Vanhempi poika on nyt lukion viimeisellä luokalla ja täytettyään 18 Wilma-oikeuteni päättyivät. Luokanvalvojani toiveena oli, että kaikki antaisivat vanhemmilleen luvan nähdä Wilman tiedot täysi-Ikäisyydestä huolimatta. Poika kehui asian hoitaneensa jo viime keväänä. Nyt en kuitenkaan Wilmaan pääse ja poika on aikonut hoitaa asian heti koulun alettua. Kahden viikon jälkeenkään asia ei ole hoitunut, viime keväänä kuitenkin jo kertoi luvat antaneensa. Ei siinä muuten mitään, mutta syksyllä alkaa kirjoitukset ja taas siirrytään poikkeusjärjestelyihin. Nyt en saa mitään tietoa näistä asioista, lukiokaverin äiti minua tiedotti näistä.

Tänään sanoin asiasta ja myönnän ettei niin kovin rakentavasti. Kun niin kyllästyttää, ettei asiat hoidu. Kovasti ollaan muuten täysi-ikäisiä, tyyli on muutenkin ikävä kyllä sellainen, että luvataan kyllä, mutta mitään ei tapahdu. En yleisesti huuda enkä turhaan ”nalkuta”, mutta raja se tulee itselläkin vastaan. En edelleen huutanut tai edes korottanut ääntä, mutta kommentoija tyyliin ”turhaa on kaataa sitte mun päälle, jos asioita menee ohi tai en voi huolehtia, kun en ole tiennyt”. Nuorempi poika vaivaantui tilanteessa ja sai syyn lähteä isän luo. Kommentoi, että hänestä on surullista, että vaikka on oltu vanhemman pojan kanssa jo 18 vuotta yhdessä niin vieläkään ei osata kommunikoida rakentavasti. Ja että sen vuoksi lähti isälleen, kun on ikävä olla huonossa ilmapiirissä täällä luonani.

En siis todella huutanut tai muuten ”riehunut”, koko tilanne kesti max. 5 minuuttia. Koen tilanteen ikävänä, mutta olen sitä mieltä, että pitää ja saa sanoa, jos luvattuja asioita ei hoideta. Tietenkin aina kannattaa miettiä, miten asiat esittää. Siitäpä pääsenkin kysymykseen, että jaksatteko aina olla rakentavia ja keskustella nuorienne kanssa tilanteessa kuin tilanteessa rakentavasti?

Koen usein, että jos minä sanon jostain niin se menee pojilla huomattavasti enemmän tunteisiin kuin isänsä sanomiset vaikka hän on paljon tulisempi ja räjähtelee milloin mistäkin. Häntä vastaan eivät käänny koskaan, muutenkin ovat lojaaleja hänelle ja lähtevät isän luo, jos luonani ei joku miellytä. Mitä mieltä olette ja miten pitäisi toimia?