Jumala auttaa hädässä

Jos­kus, kun seu­raam­me elä­mää Ju­ma­lan luo­ma­kun­nas­sa, saa­tam­me ha­vai­ta, et­tä lä­hes kaik­ki luon­to­kap­pa­leet elä­vät ai­van kuin jat­ku­van va­ruil­laan olon lei­maa­maa elä­mää. Vaa­ra­na on jou­tua tois­ten saa­liik­si ja ruo­ak­si. Eläin­ten tun­ne-elä­mäs­tä tie­däm­me vain vä­hän, mut­ta ih­mi­si­nä voi­sim­me ko­kea vas­taa­vas­sa ti­lan­tees­sa kuo­le­man­pel­koa.

Ih­mi­sil­le pel­ko, myös kuo­le­man­pel­ko, on tut­tu asia jo lap­suu­des­ta läh­tien. Pel­ko tuli ih­mis­ten elä­mään jo pa­ra­tii­sis­sa syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na. Jo­kai­nen ih­mi­nen koh­taa elin­kaa­ren­sa ai­ka­na hy­viä päi­viä, mut­ta jat­ku­vas­ti myös pet­ty­myk­siä ja vas­toin­käy­mi­siä. Useim­mat lap­set ovat jo en­nen kou­lui­kää tul­leet tie­toi­sik­si elä­män ra­jal­li­suu­des­ta ja ih­mi­sen hau­rau­des­ta.

Ih­mi­sen osaan kuu­luu myös ym­mär­rys sii­tä, et­tä jou­dum­me ajal­li­sen elä­mäm­me päät­ty­es­sä luo­pu­maan kai­kes­ta ajal­li­ses­ta: omai­suu­des­ta, ta­va­rois­ta, tie­dois­tam­me ja tai­dois­tam­me, yh­teis­kun­nal­li­ses­ta ase­mas­tam­me, per­hees­täm­me ja lä­hei­sis­täm­me. Raa­mat­tu to­te­aa ih­mi­sen osas­ta Paa­va­lin sa­noin: ”Em­me ole tuo­neet mi­tään mu­ka­nam­me maa­il­maan em­me­kä voi vie­dä mi­tään tääl­tä pois” (1. Tim. 6:7).

Us­kon­puh­dis­ta­ja Mart­ti Lut­her se­lit­tää en­sim­mäi­sen Moo­sek­sen kir­jan se­li­tyk­ses­sään syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­sia. Hä­nen mu­kaan­sa ih­mis­ten osa­na on kuor­mien kan­ta­mi­nen, nai­sil­la las­ten syn­nyt­tä­mi­sen vai­va ja mie­hil­lä toi­meen­tu­lon hank­ki­mi­sen kuor­ma. Näi­den edes­sä kaik­ki su­ku­pol­vet ovat kamp­pail­leet.

Ju­ma­lan aset­ta­ma elä­män­jär­jes­tys ei ole muut­tu­nut mei­dän­kään ai­ka­nam­me. Sa­mat vai­vat ovat myös mei­dän osa­nam­me. Ha­lu­ai­sim­me kyl­lä elää huo­le­ton­ta elä­mää, mut­ta usein olem­me ah­taal­la ja jopa hä­tään­nym­me.

Mart­ti Lut­he­rin kä­si­tys per­he-elä­män to­del­li­suu­des­ta oli ai­kam­me ihan­tei­den vas­tai­nen. Hä­nen mu­kaan­sa sii­hen, ja muu­hun­kin elä­mään, kuu­luu olen­nai­se­na osa­na vai­va ja kär­si­mys. Hän loh­dut­taa, et­tä Ju­ma­lan mää­räys­ten ja sää­dös­ten jäl­keen niin tu­lee­kin ol­la.

Ju­ma­la ei syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen­kään ole jät­tä­nyt ih­mi­siä oman on­nen­sa va­raan. ”Ju­ma­la, Her­ra Ju­ma­la, on pu­hu­nut ja kut­su­nut kool­le koko maan­pii­rin, idän ää­ril­tä, kau­kai­seen län­teen saak­ka. Sii­o­nis­ta, täy­del­li­sen kau­niis­ta, Ju­ma­la il­mes­tyy kirk­kau­des­saan.” (Ps. 50:1–2.)

Ad­ven­tin ai­kaan saam­me ko­hot­taa kat­seem­me elä­män an­ta­jaan ja yl­lä­pi­tä­jään, mei­dän Ju­ma­laam­me, olim­me­pa sit­ten ah­taal­la tai iloi­sel­la mie­lel­lä. Ju­ma­la on aut­ta­jam­me.

Psal­min kir­joit­ta­ja ke­hot­taa tur­vau­tu­maan kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan apuun: ”Huu­da mi­nua avuk­si hä­dän päi­vä­nä! Minä pe­las­tan si­nut ja sinä kun­ni­oi­tat mi­nua.” (Ps. 50:15.)

Ju­ma­lan poi­ka, Jee­sus Kris­tus, on Ju­ma­lan kirk­kaus. Sitä kirk­kaut­ta kat­se­lem­me avoi­min sy­dä­min Kris­tuk­sen kas­vois­sa. (2. Kor. 4:6.)

Evan­ke­liu­mi on Ju­ma­lan voi­ma. Jee­sus ke­hot­ti: ”Tul­kaa mi­nun luok­se­ni kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von.” (Matt. 11:28.)

Ta­pa­ni Kop­sa