Sarastus

Seuraava kirjoitus on fiktiivinen kuvaelma oikeiden (tosin nettinickillä esiintyvien) ihmisten keväisestä aamutuokiosta.
------------------------------------------------

Jossain päin Suomea, koivukujien ja Englannin maaseudusta muistuttavien nummien keskellä sijaitsee kerrostalo. Talo ei näytä lainkaan hassummalta 70-lukulaisine lasiovineen ja maisemaan sointuvine väreineen, mutta melko tavanomainen näky se on silti. Ainakin kun ottaa huomioon, kuinka ainutlaatuinen tuo talo todellisuudessa on. Juuri tuossa suomalaisessa kerrostalossa nimittäin asuu tarinamme sankari.
   Kolmannen kerroksen tilava yksiöasunto uinuu vielä kun aamuauringon ensi säteet kurkistelevat sälekaihdinten välistä. Tarkka kuulija huomaa vain jääkaapin surinan ja olohuoneen vuodesohvalta, merensinisten lakanoiden välistä kantautuvan vaimean, säännöllisen tuhinan. Tutun olutpanimon logoa kantava seinäkello ei tikitä tänään – se on pysähtynyt sankarimme nukkuessa. Vilkaisu huoneiston asukkiin kertoo, että meillä on tovi aikaa katsella rauhassa ympärillemme.
   Asunnon eteisestä tulijalle avautuu näkymä olohuoneeseen, ja hän tuntee itsensä heti tervetulleeksi. Ohuet, tummanvihreät ikkunaverhot luovat yhdessä auringon kanssa huoneeseen harmonisen valaistuksen. Korkeat, vakavan arvokkaat kirjahyllyt ovat mustaa puuta ja täynnä videokasetteja tai cd-levyjä, joten asukkaan mittavan uskonnollis-filosofisen kirjakokoelman on tyydyttävä paikkaansa ikkunalaudalla. Lattian tyylikäs persialaismatto on omiaan pehmentämään ikkunan kylmien ja huonekalujen terävien värisävyjen kontrastia. Vieras voi tulla vain yhteen johtopäätökseen – huoneiston sisustajalla täytyy olla ehdottoman hienostunut maku.
   Yhtäkkiä vuodesohvan tuhina katkeaa ja vaihtuu parin maiskahduksen myötä antaumuksellisen haukottelun ääniin. Peitto liikahtaa ja paljastaa osan karvaista, lihaksikasta miehensäärtä. Sääri vetäytyy hetken harkittuaan takaisin peiton alle ja ylempänä näkyviin tupsahtaa suuri, pitkäsorminen koura. Se kiskaisee äkkiarvaamatta koko peiton sivuun ja tyynyjen välistä kohoaa uskomattoman leveiden hartioiden välistä pörröinen, uninen, mutta kerrassaan kadehdittavan muotopuhdas pää. Ruumiinosat kuuluvat huoneistossa asuvalle nuorelle miehelle, joka on viettänyt edellisyön suurimmaksi osaksi keskustellen internetissä ystävänsä S. Hawkingin kanssa niistä Ajan lyhyen historian sisältämistä asiavirheistä, jotka on ensivilkaisulla äkkiseltään huomannut. Lyhyeksi jääneiden unien jäljiltä sankarimme on vielä hiukan tokkurassa, kun hän kömpii nälkäisenä kohti keittiötä.
   Tovin kuluttua kahvi porisee pannussa ja nuori mies palaa olohuoneeseen aamujumppaa varten. Hän laskeutuu maahan ja punnertaa ongelmitta lukemattomia kertoja. Tämän jälkeen mies istahtaa vuodesohvan reunalle ja kierittää sen alta useiden kymmenien kilojen painot, joita hetken päästä nostelee vasemmalla kädellä valtava hauis pullistellen jokusen minuutin, kunnes muistaa kahvin ja käy siirtämässä sen pois levyltä. Hän nostelee painoja vielä oikealla kädellä, treenaa tehokkaasti ja pitkään kiinteän vartalonsa jokaista lihasryhmää ja käy sitten aamiaiselle.
   Ravitsevan, vitamiini- ja hivenainepitoisen aamiaisen jälkeen mies istuu keittiön pöydän ääressä epäilemättä yleviin ajatuksiin vaipuneena, kun puhelin yhtäkkiä soi.
   Soittaja on Teleute, miehen tyttöystävä. Mies kuuntelee hymyillen väräjävää naisääntä, jolla soittaja lukee miehelle kirjoittamansa oodin.

”´You are great and fantastic, I want to be with thee,
from now for all eternity, so please do not leave me.´

Mitä pidit? Mulla meni siihen koko yö. Toi on varmaan, ainakin mun mielestä mun paras työ tähän mennessä,” sopertaa nainen puhelimessa hermostuneesti, mutta silti ylpeästi.
   Sankarimme joutuu puremaan huulta pariinkin otteeseen ennen kuin kykenee kommentoimaan kuulemaansa. Hän kirjoittaa itsekin runoja, jotka, toisin kuin tyttöystävän tuotokset, liikuttavat lukijansa poikkeuksetta kyyneliin silkalla nerokkuudellaan. Hyväsydämisenä herrasmiehenä hän hetken päästä kuitenkin vastaa hyvinkin uskottavasti: ”Voi, sulla tosiaan on lahjoja. Kiitos, tuo teksti on todella kaunis.” Miehen katse osuu ikkunalaudalla komeilevaan valokuvaan mustahiuksisesta, pulleasta tytöstä, jonka suhteettoman suuret, reilusti ulkonevat etuhampaat välitön hymy paljastaa. (Naisilla on, kuten arvata saattaa, tapana parveilla sankarimme ympärillä, mutta tämä on vankasti yhden naisen mies, ja pitää Teleutea tämän ilmeisistä vajavuuksista välittämättä vähintään hiomattomana timanttina.) ”Kuten sinäkin,” hän lisää, mikä onkin oikein kiltisti tehty, ja saa keskustelukumppaninsa kikattamaan hengästyneesti.
   Puhelu lopetetaan lämpimissä tunnelmissa, jonka jälkeen sankarimme käy tietokoneensa ääreen ja tuntee yhtäkkisen inspiraation poreilevan sisällään.
Vastustamattomat, viisaat sinivihreät silmät loistaen hän antaa näppäimistölle kyytiä, kunnes on saanut jokaisen asiaanliittyvän nerokkaan oivalluksensa taidokkain, kekseliäin sanakääntein ylös.
Hänen edessään on – toden totta! - aukottomat, täysin järkeenkäyvät vastaukset jokikiseen ihmismieltä koskaan askarruttaneeseen uskonnolliseen kysymykseen! Mies silmäilee teostaan tuokion verran ankaran kriittisesti. Se kelpaa, mutta vain juuri ja juuri. Hän päättää lähettää taidonnäytteensä saman tien Suomi24.fi:n Uskonto-palstalle.
   Mies napsauttaa stereoitten kaukosäädintä ja huoneen äänimaailman valloittaa The Doors. Suomi24.fi:ssä kysytään miehen kirjautumisnimeä ja salasanaa, jotka hän kirjoittaa näppärillä sormillaan.
   ”Tervetuloa,” näyttö kohta toivottaa,
” - sol_niger.”

---------------
=)