Mitä eniten kaipaat?

Lääkkeet.

Suonet kalkkeentuuuuu

t. Ätmi

Onko siinä välissä sitten tuntunut niin... merkityksemättömältä? - cu-

Anonyymi kirjoitti:

Onko siinä välissä sitten tuntunut niin... merkityksemättömältä? - cu-

Ei. Olen vaan kyllästynyt Haluun himaan.

Mulla on kans ollut sama tunne jo pitkään, ett olisin jo valmis lähtemään kotiin tuonne toiselle puolelle. Tämä elämä on jo niin nähty ja koettu, ei tullut mitään hyvää kohdalle, aina ollut tiellä, haittana muille, aina väärään aikaan väärässä paikassa. Ei tullut ketään ikinä kohdalle, ei edes ystäviä ollut. Toisella puolella luulisin mullekin löytyvän tilaa, paikka johon sopisin ja kelpaisin tälläisenä kuin olen ja täällä ei ole ketään, joka välittäisi muista. Oon vaan niin nössö ett roikun siinä elämänlangassa kiinni vaikka mitään syytä ei siihen ole.

Anonyymi kirjoitti:

Mulla on kans ollut sama tunne jo pitkään, ett olisin jo valmis lähtemään kotiin tuonne toiselle puolelle. Tämä elämä on jo niin nähty ja koettu, ei tullut mitään hyvää kohdalle, aina ollut tiellä, haittana muille, aina väärään aikaan väärässä paikassa. Ei tullut ketään ikinä kohdalle, ei edes ystäviä ollut. Toisella puolella luulisin mullekin löytyvän tilaa, paikka johon sopisin ja kelpaisin tälläisenä kuin olen ja täällä ei ole ketään, joka välittäisi muista. Oon vaan niin nössö ett roikun siinä elämänlangassa kiinni vaikka mitään syytä ei siihen ole.

Lue lisää

Mulla ei ole syyt siihen ihan samat. Ikinä ei ole ollut ongelmia seuran saannissa, sosiaalinen elämäni on aina ollut kohtuullisen vilkasta jne.

Suurin syy on yllä mainituista huolimatta se ulkopuolisuus. Toisaalta olen tässä iässä ja muutenkin jo pitempään aikaan ollut hyvin sinut ulkopuolisuuteni kanssa. Ehkä joskus teininä siitä olikin jonkinlaista haittaa, muttei ei enää sen jälkeen. Minun "pelastukseni" on aina ollut se, että viihdyn mainiosti yksinkin itseni kanssa. En jaksa muita ihmisiä hirveän isoina annoksina, kohtuullisina menettelee. Jos muita ihmisiä saa kerrallaan liian isoina annoksina ilman riittäviä taukoja niistä, se käy raskaaksi. Raskaaksi käy se muiden ymmärtäminen kun ne muut eivät edes yritä ymmärtää itseään... :)

Mä tarkoitin tässä lähinnä sitä, että toivottavasti tällä kertaa se kierto katkeaa ja saan jäädä sinne mistä tulinkin, enkä joudu takaisin tänne ymmärtäjän rooliin. :)

"Luovuttaessaan he ovat vahvasti kokeneet, että sisäiselle vainoojalle voidaan tehdä jotakin."

Anonyymi kirjoitti:

Mulla ei ole syyt siihen ihan samat. Ikinä ei ole ollut ongelmia seuran saannissa, sosiaalinen elämäni on aina ollut kohtuullisen vilkasta jne.

Suurin syy on yllä mainituista huolimatta se ulkopuolisuus. Toisaalta olen tässä iässä ja muutenkin jo pitempään aikaan ollut hyvin sinut ulkopuolisuuteni kanssa. Ehkä joskus teininä siitä olikin jonkinlaista haittaa, muttei ei enää sen jälkeen. Minun "pelastukseni" on aina ollut se, että viihdyn mainiosti yksinkin itseni kanssa. En jaksa muita ihmisiä hirveän isoina annoksina, kohtuullisina menettelee. Jos muita ihmisiä saa kerrallaan liian isoina annoksina ilman riittäviä taukoja niistä, se käy raskaaksi. Raskaaksi käy se muiden ymmärtäminen kun ne muut eivät edes yritä ymmärtää itseään... :)

Mä tarkoitin tässä lähinnä sitä, että toivottavasti tällä kertaa se kierto katkeaa ja saan jäädä sinne mistä tulinkin, enkä joudu takaisin tänne ymmärtäjän rooliin. :)

Lue lisää

Kah,sukulaissielu👍

Anonyymi kirjoitti:

Kah,sukulaissielu👍

"Olet sitä mitä kirjoja luet, elokuvia katsot, musiikkia kuuntelet, ihmiset joiden seurassa viihdyt, keskustelut mihin lähdet mukaan. Valitse viisaasti millä mieltäsi ruokit."

-tuntematon-

No se on helppo ratkaista, kun laitat käsivarret ja reidet yhteen, niin on iho ihoa vasten.

t. Ätmi

Kyllä voi maksaa kassallakin ja käteinen käy.

Partakaweri kirjoitti:

Kyllä voi maksaa kassallakin ja käteinen käy.

Minä en usko, tiskillä ei näkynyt ketään, eikä kassakoneita näkynyt tiskillä, meni boikottiin koko MacDonalds, pahoitin mieleni käytävän suuriin tilaus masiinoihin, joiden ohi ei meinanut mahtua liikkumaan.
Ostin Lidlistä suklaajuustokakun, kun en hampurilaista saanut, perskules.
Oli vielä jäinen suklaakakku, mutta piti yrittää syödä, kun oli kova nälkä.

t. Ätmi

Hauska kirjoitus. Tuommoseen harvemmin pettyy. Paitsi no joo, kerran oli liian rasvainen ja tahmea joulutorttu, joka sotki suupieletkin ja kaakao oli liian makeaa.

En vinkua aio, mutta voisin silti vaihtaa paikkaa, koska itselläni kyvyttömyys vammat ei ole tarpeeksi ulospäin ilmeneviä tai kuvattavissa mitenkään niin en saa mistään sopivaa tukea. Kaikista mahdollisista tulee aina vain hylkäys, kyllä sitä töitä haluasin tehdä, mutta työkyvyttömyyseläke olisi itselleni ainakin jokin edistyminen jonnekin.
Kuten jossain sanoin aiemmin.. Haluasin mahdollisuuden elää, turvallisessa paikassa ja vain, että saa maksettua sen mitä pakko tarvita, eikä aina vain selviytyä.

Pystyisitkö mitenkään puhumaan nätimmin, ettei taas sinulle tule sanoistasi ongelmia? Vai eikö onnistu silloin kun on jo korkin avannut? Kun et aina ole tuollainen.

Anonyymi kirjoitti:

En vinkua aio, mutta voisin silti vaihtaa paikkaa, koska itselläni kyvyttömyys vammat ei ole tarpeeksi ulospäin ilmeneviä tai kuvattavissa mitenkään niin en saa mistään sopivaa tukea. Kaikista mahdollisista tulee aina vain hylkäys, kyllä sitä töitä haluasin tehdä, mutta työkyvyttömyyseläke olisi itselleni ainakin jokin edistyminen jonnekin.
Kuten jossain sanoin aiemmin.. Haluasin mahdollisuuden elää, turvallisessa paikassa ja vain, että saa maksettua sen mitä pakko tarvita, eikä aina vain selviytyä.

Pystyisitkö mitenkään puhumaan nätimmin, ettei taas sinulle tule sanoistasi ongelmia? Vai eikö onnistu silloin kun on jo korkin avannut? Kun et aina ole tuollainen.

Lue lisää

Anteeksi ja huomenta. Tosiaan eläkeyhtiöt ovat aika tarkkoja nykyisin. Itselläni löytyi ihan fyysisiä todisteita ja lähes vuoden sairaalakeikka onnettomuuden jälkeen.

Ei tosin kyllä mennytkään kuin alle viikko hakemuksen jälkeen, niin olin eläkkeellä.

Vaikeammin havaittavat vammat ovatkin sitten kivoja eläkeyhtiöille. Aina voi kiistää ja nauraa sairaalle ihmiselle.

>Simiti<

Anonyymi kirjoitti:

Anteeksi ja huomenta. Tosiaan eläkeyhtiöt ovat aika tarkkoja nykyisin. Itselläni löytyi ihan fyysisiä todisteita ja lähes vuoden sairaalakeikka onnettomuuden jälkeen.

Ei tosin kyllä mennytkään kuin alle viikko hakemuksen jälkeen, niin olin eläkkeellä.

Vaikeammin havaittavat vammat ovatkin sitten kivoja eläkeyhtiöille. Aina voi kiistää ja nauraa sairaalle ihmiselle.

>Simiti<

Lue lisää

Monta kertaa ollut tuossa rumbassa, että yrittää hakea niitä apuja mitä pitäisi olla olemassa minulle. Ei ole tarpeeksi näkyviä ongelmia, että hyväksytään, vaikka koko aika minut joudutaan uudestaan lähettämään johonkin määräaikaiseen hoitoon kun taas en pärjännyt ilman apua. Joka kerta vakavempi asia, että ensi kerralla varmaan olen kuollut.
Kaikki sanoo, että ei saa valittaa kun on vielä näinkin terve ja minä vain toivon jotain onnettomuutta, että vihdoin olisi tarpeeksi todistettavat vammat.
Ei ole mitään keskitietä, pakko pärjätä muun elämän tasolla, vaikka ei ole mitään mahdollisuuksia siihen tai sitten täytyy olla tarpeeksi vammautunut, että se hyväksytään. Lääkäritkin aina vain ihmetteli sille kun tuli hylyt kaikkiin apuhakemuksiin ja ne oli ihan mykkänä siitä, että miten voin aina olla jossain välissä, että ei saa mitään.. Yleensä lääkärit on aina tietävinään jotain, mistä usein valitetaan kun eivät sano suoraan, että eivät tiedä jotain; Minun kohdalla sanoivat ja menivät hiljasiksi, koska eivät osanneet sanoa mitä asialle voisi enää tehdä.
Siihen se sitten aikalailla jäi ja koko aika vähennetään niitä paikkoja missä minusta voidaan ottaa edes hetkellisesti koppi, kun olen taas loppun ajettu normaalissa maailmassa. Ei niilläkään kuntouttavia tai tulevaisuuden apuja ole, joten sen hetken aina joskus saa jotain apua.

On tuttu joka pärjää työelämässä paremmin kuin minä, on jopa lasten kanssa töissä, ja koska hänen vammansa ovat fyysisempiä niin hänkin sai heittämällä osa-aika eläkkeen ja on pari kertaa ihmetellyt sitä, että minä pärjään huonommin aj silti en saa mitään apua. Hänelle tarjotaan liikaakin välillä kaikkea mahdollista apua, mistä on kieltäytynyt jos ei oikeasti tarvitse. En sano, etteikö hänen kuuluisi saada näitä tukia ja helpotuksia koska monta rajoittavaa tekijää on, mutta jos hänkin ihmettelee tilanteeni tuntien kuin minä en ole saanut... On jotain mätää systeemissä.

Tietenkin minä vain kuvittelen kaikki ongelmani ja pystyn uskomalla parantamaan aivoni. Niin kuin varmaan sinäkin pystyt uskomalla parantamaan vammasi? Et vain usko tarpeeksi, meidän tohtori Dissen mukaan.
Samaan ihmeparannuksiin ja uskomuksiin Suomen valtiokin uskoo, että luulisi olevan jokin uskonnollinen lahko kun noin hyvin ihmisten aivopesu toimii. Uskolla parannetaan kaikki ja tyhjän päälle jätetyt vammautuneet tai muuten sairaat ihmiset vain valehtelee eikä usko tarpeeksi.

Anonyymi kirjoitti:

Monta kertaa ollut tuossa rumbassa, että yrittää hakea niitä apuja mitä pitäisi olla olemassa minulle. Ei ole tarpeeksi näkyviä ongelmia, että hyväksytään, vaikka koko aika minut joudutaan uudestaan lähettämään johonkin määräaikaiseen hoitoon kun taas en pärjännyt ilman apua. Joka kerta vakavempi asia, että ensi kerralla varmaan olen kuollut.
Kaikki sanoo, että ei saa valittaa kun on vielä näinkin terve ja minä vain toivon jotain onnettomuutta, että vihdoin olisi tarpeeksi todistettavat vammat.
Ei ole mitään keskitietä, pakko pärjätä muun elämän tasolla, vaikka ei ole mitään mahdollisuuksia siihen tai sitten täytyy olla tarpeeksi vammautunut, että se hyväksytään. Lääkäritkin aina vain ihmetteli sille kun tuli hylyt kaikkiin apuhakemuksiin ja ne oli ihan mykkänä siitä, että miten voin aina olla jossain välissä, että ei saa mitään.. Yleensä lääkärit on aina tietävinään jotain, mistä usein valitetaan kun eivät sano suoraan, että eivät tiedä jotain; Minun kohdalla sanoivat ja menivät hiljasiksi, koska eivät osanneet sanoa mitä asialle voisi enää tehdä.
Siihen se sitten aikalailla jäi ja koko aika vähennetään niitä paikkoja missä minusta voidaan ottaa edes hetkellisesti koppi, kun olen taas loppun ajettu normaalissa maailmassa. Ei niilläkään kuntouttavia tai tulevaisuuden apuja ole, joten sen hetken aina joskus saa jotain apua.

On tuttu joka pärjää työelämässä paremmin kuin minä, on jopa lasten kanssa töissä, ja koska hänen vammansa ovat fyysisempiä niin hänkin sai heittämällä osa-aika eläkkeen ja on pari kertaa ihmetellyt sitä, että minä pärjään huonommin aj silti en saa mitään apua. Hänelle tarjotaan liikaakin välillä kaikkea mahdollista apua, mistä on kieltäytynyt jos ei oikeasti tarvitse. En sano, etteikö hänen kuuluisi saada näitä tukia ja helpotuksia koska monta rajoittavaa tekijää on, mutta jos hänkin ihmettelee tilanteeni tuntien kuin minä en ole saanut... On jotain mätää systeemissä.

Tietenkin minä vain kuvittelen kaikki ongelmani ja pystyn uskomalla parantamaan aivoni. Niin kuin varmaan sinäkin pystyt uskomalla parantamaan vammasi? Et vain usko tarpeeksi, meidän tohtori Dissen mukaan.
Samaan ihmeparannuksiin ja uskomuksiin Suomen valtiokin uskoo, että luulisi olevan jokin uskonnollinen lahko kun noin hyvin ihmisten aivopesu toimii. Uskolla parannetaan kaikki ja tyhjän päälle jätetyt vammautuneet tai muuten sairaat ihmiset vain valehtelee eikä usko tarpeeksi.

Lue lisää

Täällä kipukroonikko, jonka vakavien murtumien jälkiseurauksena terveys meni, vaikka murtumat on hyvin luutuneet. Siitä huolimatta en saa eläkettä, vaikka monta kertaa hakenut kunnollisilla papereilla. Helmikuussa kuntoutukseen hakemaan taas uusia lausuntoja, et jos vaikka neljännen kerran tai viidennen kerran kun hakee, niin vihdoin saisi, niin ei tarvitsisi stressata toimeentulosta.

Sen olen 16 vuoden aikana mitä olen yhtämittaisesti sairastanut, että niin kauan kun susta on hyötyä veronmaksajana, saat kaikki mitä tarvit ilman toista kehoitusta, mutta kun terveys menee, niin olet tämän maan alinta kastia, eikä mitään saa ilman että itse tappelet kuvaannollisesti verissä päin että saat ne oikeudet mitä sinulle kuuluu, jos saat sittenkään.

Ihan_sivusta kirjoitti:

Täällä kipukroonikko, jonka vakavien murtumien jälkiseurauksena terveys meni, vaikka murtumat on hyvin luutuneet. Siitä huolimatta en saa eläkettä, vaikka monta kertaa hakenut kunnollisilla papereilla. Helmikuussa kuntoutukseen hakemaan taas uusia lausuntoja, et jos vaikka neljännen kerran tai viidennen kerran kun hakee, niin vihdoin saisi, niin ei tarvitsisi stressata toimeentulosta.

Sen olen 16 vuoden aikana mitä olen yhtämittaisesti sairastanut, että niin kauan kun susta on hyötyä veronmaksajana, saat kaikki mitä tarvit ilman toista kehoitusta, mutta kun terveys menee, niin olet tämän maan alinta kastia, eikä mitään saa ilman että itse tappelet kuvaannollisesti verissä päin että saat ne oikeudet mitä sinulle kuuluu, jos saat sittenkään.

Lue lisää

Mutta sinähän vain valitat ja keskityt omaan sairauteesi! Ei se ole järjestelmän tai yhteiskunnan vika kun et muutu tarpeeksi sopivaksi itse. Sinä vain ryvet sairaudessasi ihan omatoimisesti silloinkin kun systeemit koko aika muistuttaa sinua, että et saa tätä/voi tehdä sitä tai tuota, koska et ole normaalin tasolla.
Ihan sama vaikka olet yrittänyt hakea ja käydä kaikki mahdolliset reitit lävitse monta kertaa ja joustaa joskus jopa rikkoutumiseen asti, silloinkin saamatta (riittävästi) sitä apua mitä tarvitsee; Se olet sinä joka joka vain valitat ja ryvet siinä sairaudessa, etkä yritä elää.

Sinun pitää uskoa itseesi niin paranet takaisin muun yhteiskunnan tasolle! Jos sinua ei ole byrokraattisesti laissa tai muissa olemassa ja apuja ei heti anneta, se tarkoittaa, että pystyt uskomalla ihmeparantamaan itsesi. Et vain usko tarpeeksi itseesi, että parantuisit ja siksi et pärjää vaaditulla tasolla.

Tämä on mitä meidän palstan kaikkitietävä tohtori D täällä kertoi, että on ainoa totuus. Hän on kerran tavannut yhden sairaan ihmisen, eli kaikki on samanlaisia sekä samassa tilanteessa - varsinkin kaikki aivoihin liittyvät sairaudet ja vauriot.
Hän on myös kuullut kuinka kaikki aivohalvauspotilaat palautuu normaalille tasolle vain uskomalla itseensä. :D

Miksi siis et usko tarpeeksi itseesi ja parannu? Jos se toimii niin hyvin kaikkiin aivoihin liittyviin sairauksiinkin, niin varmasti toimii sinullekin.

Anonyymi kirjoitti:

Mutta sinähän vain valitat ja keskityt omaan sairauteesi! Ei se ole järjestelmän tai yhteiskunnan vika kun et muutu tarpeeksi sopivaksi itse. Sinä vain ryvet sairaudessasi ihan omatoimisesti silloinkin kun systeemit koko aika muistuttaa sinua, että et saa tätä/voi tehdä sitä tai tuota, koska et ole normaalin tasolla.
Ihan sama vaikka olet yrittänyt hakea ja käydä kaikki mahdolliset reitit lävitse monta kertaa ja joustaa joskus jopa rikkoutumiseen asti, silloinkin saamatta (riittävästi) sitä apua mitä tarvitsee; Se olet sinä joka joka vain valitat ja ryvet siinä sairaudessa, etkä yritä elää.

Sinun pitää uskoa itseesi niin paranet takaisin muun yhteiskunnan tasolle! Jos sinua ei ole byrokraattisesti laissa tai muissa olemassa ja apuja ei heti anneta, se tarkoittaa, että pystyt uskomalla ihmeparantamaan itsesi. Et vain usko tarpeeksi itseesi, että parantuisit ja siksi et pärjää vaaditulla tasolla.

Tämä on mitä meidän palstan kaikkitietävä tohtori D täällä kertoi, että on ainoa totuus. Hän on kerran tavannut yhden sairaan ihmisen, eli kaikki on samanlaisia sekä samassa tilanteessa - varsinkin kaikki aivoihin liittyvät sairaudet ja vauriot.
Hän on myös kuullut kuinka kaikki aivohalvauspotilaat palautuu normaalille tasolle vain uskomalla itseensä. :D

Miksi siis et usko tarpeeksi itseesi ja parannu? Jos se toimii niin hyvin kaikkiin aivoihin liittyviin sairauksiinkin, niin varmasti toimii sinullekin.

Lue lisää

Ilmeisesti vain palstalääkäri diagnosoi kaikki maailman sairaudet. Mikä on mielipiteensä koronasta? Hän voisi hakea ne omat lääkkeensä, ja pitää suunsa kiinni sellaisista asioista mistä ei tiedä pätkääkään.

Jos minun pitää olla valittamatta yhteiskunnan tekemistä vääryyksistä, niin silloin pitää myös niiden surkimusten, jotka täällä valittavat etteivät löydä naista, lopettaa se valitus, ottaa itseään niskasta kiinni, ja ryhdistäytyä sekä jumanvita tehdä asialle jotain eikä valittaa kun mitään ei tapahdu jne... Suoraan sanottuna, kukaan nainen ei tule haluamaan nirppanokkaa itsekeskeistä äijänkuvatusta, joka ei edes pääse omasta luolastaan ulos tapaamaan oikeita ihmisiä. Kaikki palstalla olevat miehet eivät ole edellä kuvatun kaltaisia, mutta poikkeus vahvistaa säännön.

Tälle arvon palstatohtorille haluaisin sanoa seuraavaa: etsi lähin kerrostalo -ellet itse sellaisessa asu- missä on kolme asuinkerrosta ja alimmaisena varastot tai kivijalkakauppa. Kiipeää ylimmän kerroksen parvekkeelle ihailemaan maisemia. Kun saat tarpeeksi maisemista, tule alas, mutta portaat ka hissi on pois laskuista. Ainoa vaihtoehto on hypätä alas. Tee näin, ja mikäli selvisit hengissä, tule kertomaan 10 vuoden päästä, oletko vielä työkykyinen, ja säilyikö se kunto pelkällä itseensä uskomisella.

Niin, kuka tekee perässä? 27.11.2020 tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun tuon matkan putosin. Olen hengissä, enkä halvaantunut. Valitettavasti yksi nuoruuden typerä päätös, jota ei voi enää muuttaa, tulee pysymään taakkanani koko lopun elämääni. Olin tuolloin 16 vuotta sitten 24-vuotias, joka vammautumisestaan ja monista isoista leikkauksista (tähän mennessä niitä on tehty yhteensä 33) ja amputaatioriskistä huolimatta kuntoutin itseni, ja palasin koulun penkille. Viimeisestä lukuvuodesta ennen valmistumista ehdin käydä seitsemän päivää, kun hermokivut alkoivat.

364 päivää vuodessa seuraavat neljä vuotta itkin tuskasta, päästämättä kuitenkaan ääntä huuliltani. Tästä huolimatta palasin vielä toistamiseen kouluun, ja kahta vuotta myöhemmin valmistuin, vaikka olin silloin ollut jo pitkään sairaslomalla, tietäen olevani kykemätön menemään töihin, sillä en pystynyt lähtemään ulko-ovestani juuri mihinkään. Viikon kohokohta oli se, kun pääsin käymään joko kirjastossa tai ruokakaupassa. Lisäksi vierotin itseni vahvoista opiaateista, kuten fentanylista. Siitä asti yksikään lääke ei ole vienyt kipua pois.

Muutama viime vuosina oli hieman parempi, kunnes kivut palasivat keväällä pahimpana kuin koskaan. Olen oman kotini vanki, koska en pysty lähtemään kotoaan juuri mihinkään, ja jos kaupassa lähden käymään, joudun käyttämään rollaattoria, ettei jalat lähde alta, tai pahimmassa tapauksessa taju. Vielä kun lisätään joukkoon sepsis eli verenmyrkytys, aivoinfarkti, keuhkokuume, uniapnea, ja tieto siitä että toinen jalkateräni tullaan hyvin todennäköisesti amputoimaan tulevaisuudessa epäonnistuneen leikkauksen myötä.

Kaikesta yllä mainitusta olen selvinyt järjissäni,ja helvetin hyvällä tuurilla. Katson tulevaisuuteen, ja haaveilen kuin kuka tahansa. Kenestä teistä on tekemään ja kestämään sama, selviytyen kirkkain mielin syyttämättä itseään kaikesta siitä, mitä nuorena teki. Tietäen, että yhden sairaassa mielessä tehdyn päätöksen seuraamukset tulee olemaan kumppanina kuolemaan asti.

Ihan_sivusta kirjoitti:

Ilmeisesti vain palstalääkäri diagnosoi kaikki maailman sairaudet. Mikä on mielipiteensä koronasta? Hän voisi hakea ne omat lääkkeensä, ja pitää suunsa kiinni sellaisista asioista mistä ei tiedä pätkääkään.

Jos minun pitää olla valittamatta yhteiskunnan tekemistä vääryyksistä, niin silloin pitää myös niiden surkimusten, jotka täällä valittavat etteivät löydä naista, lopettaa se valitus, ottaa itseään niskasta kiinni, ja ryhdistäytyä sekä jumanvita tehdä asialle jotain eikä valittaa kun mitään ei tapahdu jne... Suoraan sanottuna, kukaan nainen ei tule haluamaan nirppanokkaa itsekeskeistä äijänkuvatusta, joka ei edes pääse omasta luolastaan ulos tapaamaan oikeita ihmisiä. Kaikki palstalla olevat miehet eivät ole edellä kuvatun kaltaisia, mutta poikkeus vahvistaa säännön.

Tälle arvon palstatohtorille haluaisin sanoa seuraavaa: etsi lähin kerrostalo -ellet itse sellaisessa asu- missä on kolme asuinkerrosta ja alimmaisena varastot tai kivijalkakauppa. Kiipeää ylimmän kerroksen parvekkeelle ihailemaan maisemia. Kun saat tarpeeksi maisemista, tule alas, mutta portaat ka hissi on pois laskuista. Ainoa vaihtoehto on hypätä alas. Tee näin, ja mikäli selvisit hengissä, tule kertomaan 10 vuoden päästä, oletko vielä työkykyinen, ja säilyikö se kunto pelkällä itseensä uskomisella.

Niin, kuka tekee perässä? 27.11.2020 tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun tuon matkan putosin. Olen hengissä, enkä halvaantunut. Valitettavasti yksi nuoruuden typerä päätös, jota ei voi enää muuttaa, tulee pysymään taakkanani koko lopun elämääni. Olin tuolloin 16 vuotta sitten 24-vuotias, joka vammautumisestaan ja monista isoista leikkauksista (tähän mennessä niitä on tehty yhteensä 33) ja amputaatioriskistä huolimatta kuntoutin itseni, ja palasin koulun penkille. Viimeisestä lukuvuodesta ennen valmistumista ehdin käydä seitsemän päivää, kun hermokivut alkoivat.

364 päivää vuodessa seuraavat neljä vuotta itkin tuskasta, päästämättä kuitenkaan ääntä huuliltani. Tästä huolimatta palasin vielä toistamiseen kouluun, ja kahta vuotta myöhemmin valmistuin, vaikka olin silloin ollut jo pitkään sairaslomalla, tietäen olevani kykemätön menemään töihin, sillä en pystynyt lähtemään ulko-ovestani juuri mihinkään. Viikon kohokohta oli se, kun pääsin käymään joko kirjastossa tai ruokakaupassa. Lisäksi vierotin itseni vahvoista opiaateista, kuten fentanylista. Siitä asti yksikään lääke ei ole vienyt kipua pois.

Muutama viime vuosina oli hieman parempi, kunnes kivut palasivat keväällä pahimpana kuin koskaan. Olen oman kotini vanki, koska en pysty lähtemään kotoaan juuri mihinkään, ja jos kaupassa lähden käymään, joudun käyttämään rollaattoria, ettei jalat lähde alta, tai pahimmassa tapauksessa taju. Vielä kun lisätään joukkoon sepsis eli verenmyrkytys, aivoinfarkti, keuhkokuume, uniapnea, ja tieto siitä että toinen jalkateräni tullaan hyvin todennäköisesti amputoimaan tulevaisuudessa epäonnistuneen leikkauksen myötä.

Kaikesta yllä mainitusta olen selvinyt järjissäni,ja helvetin hyvällä tuurilla. Katson tulevaisuuteen, ja haaveilen kuin kuka tahansa. Kenestä teistä on tekemään ja kestämään sama, selviytyen kirkkain mielin syyttämättä itseään kaikesta siitä, mitä nuorena teki. Tietäen, että yhden sairaassa mielessä tehdyn päätöksen seuraamukset tulee olemaan kumppanina kuolemaan asti.

Lue lisää

Kerro tämä tohtori Disselle. Ai niin. Ei se edes lue vaan sanoo vain, ettet usko tarpeeksi kun sille yrittää antaa esimerkkejä, että se uskominen ei ehkä ihan toimi.
Sekin, että ihmisten pitää parantaa itsensä samalla tasolle kuin hän on se ainoa oikea tapa olla osa yhteiskuntaa. Pitää uskoa itsensä terveeksi, eikä ennen kuin on "normaali" terve niin voi olla osana yhteiskuntaa.

Sinun kohdalla sairaus onkin se varmasti mistä haluasit kokonaan eroon ja käsitän tuon hyvin. Osa omistanikin sairauksista voi olla hyvin kivuliaita, mutta sentään kivut saa loppumaan ja asialle pystyy tekemään itse tai lääkkeiden avulla jotain. Siitä huolimatta toivoisin ihan samaa niiden kohdalla, että jos jotenkin pääsisi eroon ennen taas uutta huonoa aikaa.

Omalla kohdalla en halua, että aivoni "paranevat". Ne ovat lapsesta asti kasvaneet erilaiseksi ja sen mukaan aikuisena olen oppinut toimimaan. Menettäisin itseni, persoonani, kokemukseni, elämäni, ajatukseni, moraalini... Olen keksinyt keinot ja tavat miten pärjään, missä on vahvuuteni ja heikkouteni, kuka olen. Kaikki polut olen yrittänyt, että pääsisin vahvuuksieni ja kykyjeni mukaisesti olemaan osana yhteiskuntaa, mutta nopeasti kävi ilmi, että ei käy. Minun on pakko olla joko noin tai näin. Sinä et kuulu tänne. Piste. Jos nyt tällä uskon voimalla saisin aivoni muokattua ehjäksi, poikkeavuuksieni ja sairauksien mukana katoaisi kaikki muutkin osat minusta.

Parhaani olen yrittänyt oman terveyden rajoissa, että olisin riittävän hyvä, riittävän samanlainen kuin muut ja tukea minulle ei ole siihen tarjottu, koska en ole niin sairas kun minun kuuluisi olla ennen kuin jotain apuja saa. Vaikka samaan aikaan hylkäys päätöksiä tulee sen takia, koska en ole riittävän terve ja kykeneväinen koulutuksiin, töihin tai muihin mahdollisuuksiin.

Typerintä tässä on se, että juuri itseensä uskominen on aiheuttanut sen, että olen sellaisessa välissä, etten kuulu minnekään. Itseäni en voi tämän enempää itseeni uskomalla parantaa muuta kuin tosiaan vaihtamalla aivoja jonkun kanssa, jolla on ne tarpeeksi normaalit aivot. Tai vammautumalla täysin työkyvyttömäksi.

Se täysi työkyvyttömyys (joka minun pitää jotenkin aiheuttaa, että olen tarpeeksi kyvytön) tai kuolema on ainoat polut mitä minulle koko aika annetaan vaihtoehdoiksi. Enkä saa olla edes vihainen asiasta, koska se meinaa heti, että vain valitan ja makaan omassa "sairaudessani" enkä ole parantanut itseäni. Se, että olen erilainen kuin muut on vika mikä pitää minun uskoa ensin pois ennen kuin olen minkään arvoinen ihmisenä.

Sinun kertomuksesi on muuten yksi isoimmista syistä miksi en ole yrittänyt tehdä itsaria tai vahingoittanut itseäni, koska niin usein se ei mene ihan niin helposti. Ironisesti uskoin pitkään, että minä olen riittävä ja pystyn olemaan yhtä kykeneväinen kuin muutkin ihmiset. Minulle on sanottu useasti, että et vain tule pystymään samalle tasolle, mutta kun pyydän itselleni sopivia vaihtoehtoja sen sijaan niin ei ole löytynyt mistään.
Motivaatiota pidetään yleensä muka hyvänä juttuna, mutta ainakin itseni kohdalla se on johtanut rahallisiin ja muihin ongelmiin, koska vain makaaminen jollain perustoimeentulotuella tekee oikeasti hulluksi.

Ymmärrän kyllä, että minulle ei ehkä se esim. työkyvyttömyyseläke enää tilanteeseeni sovi niin kuin aikaisemmin tai kun ajaudun stressin yms. takia todella huonoksi, mutta aika törkeetä, että sinäkään et voi sitä saada. Tuskin sinun kohdalla ne voi edelleen väittää, että tapahtuu jokin ihmeparannus.
Kuin sinun(kaan) kivut ja tuskat ei muka ole riittäviä, että saisit apuja ja tukia mitä tarvitset? Vaikka on paljon näkyvämmät kuin monilla muilla? Sitä kyllä tapahtuu jatkuvasti, että hoidot ja tuet vain keskeytetään eikä tarjota mitään tilalle... Minulle ei ole edes tarjolla minunlaisilleni sopivia kuntotuksia niin se vielä lisäsi sitä, että hoidot jäi kesken.
Sinulle on kumminkin kuntoutuksia olemassa ja silti et saa? Vai sanottiinko kuntoutuksessa, että olet liian sairas kuntoutettavaksi? Saatko edes työkyvyttömyyseläkettä vai oletko siihen liian terve?

Silti ihmiset uskoo, että yhteiskunnassa ja systeemissä ei ole mitään vikaa. Kun monesti pelkän yhden lähetteen saaminen tarvittavalle lääkärille voi kestää vuosia ja tämä on vasta monissa avuissa se ensimmäinen hyvin kaukainen askel terveelle tasolle.

Anonyymi kirjoitti:

Kerro tämä tohtori Disselle. Ai niin. Ei se edes lue vaan sanoo vain, ettet usko tarpeeksi kun sille yrittää antaa esimerkkejä, että se uskominen ei ehkä ihan toimi.
Sekin, että ihmisten pitää parantaa itsensä samalla tasolle kuin hän on se ainoa oikea tapa olla osa yhteiskuntaa. Pitää uskoa itsensä terveeksi, eikä ennen kuin on "normaali" terve niin voi olla osana yhteiskuntaa.

Sinun kohdalla sairaus onkin se varmasti mistä haluasit kokonaan eroon ja käsitän tuon hyvin. Osa omistanikin sairauksista voi olla hyvin kivuliaita, mutta sentään kivut saa loppumaan ja asialle pystyy tekemään itse tai lääkkeiden avulla jotain. Siitä huolimatta toivoisin ihan samaa niiden kohdalla, että jos jotenkin pääsisi eroon ennen taas uutta huonoa aikaa.

Omalla kohdalla en halua, että aivoni "paranevat". Ne ovat lapsesta asti kasvaneet erilaiseksi ja sen mukaan aikuisena olen oppinut toimimaan. Menettäisin itseni, persoonani, kokemukseni, elämäni, ajatukseni, moraalini... Olen keksinyt keinot ja tavat miten pärjään, missä on vahvuuteni ja heikkouteni, kuka olen. Kaikki polut olen yrittänyt, että pääsisin vahvuuksieni ja kykyjeni mukaisesti olemaan osana yhteiskuntaa, mutta nopeasti kävi ilmi, että ei käy. Minun on pakko olla joko noin tai näin. Sinä et kuulu tänne. Piste. Jos nyt tällä uskon voimalla saisin aivoni muokattua ehjäksi, poikkeavuuksieni ja sairauksien mukana katoaisi kaikki muutkin osat minusta.

Parhaani olen yrittänyt oman terveyden rajoissa, että olisin riittävän hyvä, riittävän samanlainen kuin muut ja tukea minulle ei ole siihen tarjottu, koska en ole niin sairas kun minun kuuluisi olla ennen kuin jotain apuja saa. Vaikka samaan aikaan hylkäys päätöksiä tulee sen takia, koska en ole riittävän terve ja kykeneväinen koulutuksiin, töihin tai muihin mahdollisuuksiin.

Typerintä tässä on se, että juuri itseensä uskominen on aiheuttanut sen, että olen sellaisessa välissä, etten kuulu minnekään. Itseäni en voi tämän enempää itseeni uskomalla parantaa muuta kuin tosiaan vaihtamalla aivoja jonkun kanssa, jolla on ne tarpeeksi normaalit aivot. Tai vammautumalla täysin työkyvyttömäksi.

Se täysi työkyvyttömyys (joka minun pitää jotenkin aiheuttaa, että olen tarpeeksi kyvytön) tai kuolema on ainoat polut mitä minulle koko aika annetaan vaihtoehdoiksi. Enkä saa olla edes vihainen asiasta, koska se meinaa heti, että vain valitan ja makaan omassa "sairaudessani" enkä ole parantanut itseäni. Se, että olen erilainen kuin muut on vika mikä pitää minun uskoa ensin pois ennen kuin olen minkään arvoinen ihmisenä.

Sinun kertomuksesi on muuten yksi isoimmista syistä miksi en ole yrittänyt tehdä itsaria tai vahingoittanut itseäni, koska niin usein se ei mene ihan niin helposti. Ironisesti uskoin pitkään, että minä olen riittävä ja pystyn olemaan yhtä kykeneväinen kuin muutkin ihmiset. Minulle on sanottu useasti, että et vain tule pystymään samalle tasolle, mutta kun pyydän itselleni sopivia vaihtoehtoja sen sijaan niin ei ole löytynyt mistään.
Motivaatiota pidetään yleensä muka hyvänä juttuna, mutta ainakin itseni kohdalla se on johtanut rahallisiin ja muihin ongelmiin, koska vain makaaminen jollain perustoimeentulotuella tekee oikeasti hulluksi.

Ymmärrän kyllä, että minulle ei ehkä se esim. työkyvyttömyyseläke enää tilanteeseeni sovi niin kuin aikaisemmin tai kun ajaudun stressin yms. takia todella huonoksi, mutta aika törkeetä, että sinäkään et voi sitä saada. Tuskin sinun kohdalla ne voi edelleen väittää, että tapahtuu jokin ihmeparannus.
Kuin sinun(kaan) kivut ja tuskat ei muka ole riittäviä, että saisit apuja ja tukia mitä tarvitset? Vaikka on paljon näkyvämmät kuin monilla muilla? Sitä kyllä tapahtuu jatkuvasti, että hoidot ja tuet vain keskeytetään eikä tarjota mitään tilalle... Minulle ei ole edes tarjolla minunlaisilleni sopivia kuntotuksia niin se vielä lisäsi sitä, että hoidot jäi kesken.
Sinulle on kumminkin kuntoutuksia olemassa ja silti et saa? Vai sanottiinko kuntoutuksessa, että olet liian sairas kuntoutettavaksi? Saatko edes työkyvyttömyyseläkettä vai oletko siihen liian terve?

Silti ihmiset uskoo, että yhteiskunnassa ja systeemissä ei ole mitään vikaa. Kun monesti pelkän yhden lähetteen saaminen tarvittavalle lääkärille voi kestää vuosia ja tämä on vasta monissa avuissa se ensimmäinen hyvin kaukainen askel terveelle tasolle.

Lue lisää

Kiitos sanoistasi, ja viimeksi eilen kun puhuin tuttavien kanssa tilanteestani, kerroin heille kertovani tarinaan niin anona kuin omalla naamalla ja nimellä yhä uudestaan ja uudestaan. En siksi että saisin pään silittäjiä, saati sääliä jota vihaan. Minulle riittää kiitokseksi se, että pystyn auttamaan sinun kaltaisiasi omien vaikeiden ja isojen ongelmiensa kanssa painiskelevia näyttämällä ja kertomalla, että isoistakin asioista voi selvitä, kunhan osaa pyytää apua. Joten todellakin kiitos sanoistasi.

Miksi sen koen niin tärkeäksi? Siksi että itse en saanut ajoissa tarvitsemaani apua. Asuin silloin 2004 Oulussa, ja olin saanut ajan opiskelijaterveydenhuoltoon psyk.polin lähetettä varten. Lääkärikäynnillä sain tietää kyseisen lääkärin vaativan kolme käyntiä vastaanotollaan ennen lähet teen kirjoittamista. Seuraava käynti sovittiin seuraavalle viikolle, ja tämä kysyi selviänkö sinne asti. Vastasin selviäväni, koska tunsin sillä hetkellä niin. Kun seuraava aika koitti, olin maannut jo muutaman päivän teholla. On turha alkaa jossittelemaan, sillä mennyt on mennyttä. Kyseessä ei ollut ensimmäinen yritys, mutta vakavin ja toistaiseksi viimeinen. Vuosia on kulunut, eikä kyseinen päivämäärä, tai pikemminkin edellinen ilta ole enää samalla tapaa ahdistava, mitä se vielä muutama vuosi sitten oli.

Pystyn hyvin yhtymään tunteeseesi joukkoon kuulumattomuudesta, sillä olen ollut lähes koko elämäni samassa tilanteessa. Vaikka olen usein puhelias, vilkas ja nautin toisten ihmisten seurasta, olen aina ollut se ulkopuolinen. Vasta viime aikoina olen tajunnut olevani introvertti, koska viihdyn yksin, ja mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän kaipaan omaa rauhaa. Eikä luonteeni ole mistään helpommasta päästä. Onneksi on kourallinen ystäviä, joista suurimman osan olen tuntenut lähes koko ikäni, joten he eivät ihmettele jos en pidä jatkuvasti yhteyttä tai ehdottele tapaamisia.

Yhden parhaimmista ystävistäni sain "väärää tietä" opiskelupaikan kautta, ja hänen silloinen poikakaverinsa oli luokkakaverina, ja myös tämän luokkakaverin sairastaessa masennusta, vietin paljon aikaa heidän molempien kanssa. Joskus saatoin baarista lähtiessä kysyä luokkalaiseltani voinko mennä heille yöksi, koska en uskaltanut mennä kotiin yksin, kun pelkäsin että tekisin itselleni jotakin. Sain luvan, vaikka ystäväni ei ollut samassa porukassa sillä kertaa mukana. Päädyin nukkumaan luokkakaverin viereen, ja aamulla kun heräsin, oli ystäväni kömpinyt nukkuessamme väliimme nukkumaan. Toinen olisi voinut kuvitella että minun ja luokkalaiseni välillä olisi ollut jotakin löytäessään meidät vierekkäin nukkumasta, mutta ystäväni tiesi ettei välillämme ollut ystävyyttä ja vertaistukea kummempaa. Sama ystävä matkusti Helsingistä Ouluun minua katsomaan sairaalaan, kun mä käsin siellä liikkumattomana. Vaikka hän on kiireinen ja emme näe kovinkaan usein, jatkuu juttumme aina siitä mihin se edellisellä kerralla jäi, kuin aikaa ei olisi ollenkaan kulunut edellisestä kerrasta. Valitettavan luokkalaiseni menehtyi itsemurhan takia toistakymmentä vuotta sitten, muutoin olisin pitänyt häneen edelleen yhteyttä vertaistuen muodossa.

Parikin asiaa tuli mieleeni lukiessani kertomustasi, joista yksi on se, että on hyvä että pysty ylipäätään puhumaan siitä mitä päässäsi pyörii, sen sijaan että pitäisit kaikki pahat ja mieltäpahoittavat jutut päässäsi purkamatta niitä ulos. Juuri tämä oli yksi syy siihen miksi tein sen mitä tein. En osannut puhua mieltäni vaivaavista asioista, vaan pyörittelin niitä mielessäni, jolloin ne saivat valtavat mittasuhteet, ja kun niitä oli kertynyt tarpeeksi iso määrä, ensimmäinen pienikin vastoinkäyminen sai kipon valumaan yli ja vahingoitin itseäni. Hypyn jälkeen opettelin puhumaan mieltä vaivaavista asioista, ja mulla onkin ollut vuosien ajan ulkopuolinen ammattilainen, pääosin psyk. sh, jolle pystyn vuodattamaan kaikki ne tunteet ja ahdistuksen aiheet kuormittamatta läheisiäni, joille myös ajatuksistani kerron. Toisen keinon mieleni
purkamista varten sain tädiltäni keväällä, kun hän ehdotti että kirjoittaisin ajatuksiani ylös, ainakin alkuun itseäni varten, mutta ehkä tulevaisuudessa jopa kirjaksi asti vertaistuen kannalta. Jonkin verran olenkin kirjoittanut, ja muistikirja on aina näkyvillä jos tulee tunne että nyt kirjoitan. Itse asiassa kirjoittaminen on ollut jo vuosikymmeniä se itselle aina helpoin ajatusten ilmaisun muoto, myös silloin, kun en osannut vielä ääneen sanoiksi pukea sitä mitä ajatuksissa pyöri. Kokeile itsekin jos saisit siitä tekemistä. Vaikka sitten päiväkirjan muodossa, koska tärkeintä on saada purettua mielessä pyöriviä asioita. Oman kokemukseni takia aina saarnaankin siitä, että puhukaa, puhukaa ja puhukaa, vaikka kuulija olisi sitten lemmikkieläin ihmisen sijaan, tai muste paperissa. Tärkeintä on saada purettua mieltä painavat asiat, eikä jättää niitä kummittelemaan sekä kasaantumaan pinoiksi, jolloin saattaa päätyä tekoon jota ei voi perua, oli teon kohde joko itse tai toinen ihminen.

Ihan_sivusta kirjoitti:

Kiitos sanoistasi, ja viimeksi eilen kun puhuin tuttavien kanssa tilanteestani, kerroin heille kertovani tarinaan niin anona kuin omalla naamalla ja nimellä yhä uudestaan ja uudestaan. En siksi että saisin pään silittäjiä, saati sääliä jota vihaan. Minulle riittää kiitokseksi se, että pystyn auttamaan sinun kaltaisiasi omien vaikeiden ja isojen ongelmiensa kanssa painiskelevia näyttämällä ja kertomalla, että isoistakin asioista voi selvitä, kunhan osaa pyytää apua. Joten todellakin kiitos sanoistasi.

Miksi sen koen niin tärkeäksi? Siksi että itse en saanut ajoissa tarvitsemaani apua. Asuin silloin 2004 Oulussa, ja olin saanut ajan opiskelijaterveydenhuoltoon psyk.polin lähetettä varten. Lääkärikäynnillä sain tietää kyseisen lääkärin vaativan kolme käyntiä vastaanotollaan ennen lähet teen kirjoittamista. Seuraava käynti sovittiin seuraavalle viikolle, ja tämä kysyi selviänkö sinne asti. Vastasin selviäväni, koska tunsin sillä hetkellä niin. Kun seuraava aika koitti, olin maannut jo muutaman päivän teholla. On turha alkaa jossittelemaan, sillä mennyt on mennyttä. Kyseessä ei ollut ensimmäinen yritys, mutta vakavin ja toistaiseksi viimeinen. Vuosia on kulunut, eikä kyseinen päivämäärä, tai pikemminkin edellinen ilta ole enää samalla tapaa ahdistava, mitä se vielä muutama vuosi sitten oli.

Pystyn hyvin yhtymään tunteeseesi joukkoon kuulumattomuudesta, sillä olen ollut lähes koko elämäni samassa tilanteessa. Vaikka olen usein puhelias, vilkas ja nautin toisten ihmisten seurasta, olen aina ollut se ulkopuolinen. Vasta viime aikoina olen tajunnut olevani introvertti, koska viihdyn yksin, ja mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän kaipaan omaa rauhaa. Eikä luonteeni ole mistään helpommasta päästä. Onneksi on kourallinen ystäviä, joista suurimman osan olen tuntenut lähes koko ikäni, joten he eivät ihmettele jos en pidä jatkuvasti yhteyttä tai ehdottele tapaamisia.

Yhden parhaimmista ystävistäni sain "väärää tietä" opiskelupaikan kautta, ja hänen silloinen poikakaverinsa oli luokkakaverina, ja myös tämän luokkakaverin sairastaessa masennusta, vietin paljon aikaa heidän molempien kanssa. Joskus saatoin baarista lähtiessä kysyä luokkalaiseltani voinko mennä heille yöksi, koska en uskaltanut mennä kotiin yksin, kun pelkäsin että tekisin itselleni jotakin. Sain luvan, vaikka ystäväni ei ollut samassa porukassa sillä kertaa mukana. Päädyin nukkumaan luokkakaverin viereen, ja aamulla kun heräsin, oli ystäväni kömpinyt nukkuessamme väliimme nukkumaan. Toinen olisi voinut kuvitella että minun ja luokkalaiseni välillä olisi ollut jotakin löytäessään meidät vierekkäin nukkumasta, mutta ystäväni tiesi ettei välillämme ollut ystävyyttä ja vertaistukea kummempaa. Sama ystävä matkusti Helsingistä Ouluun minua katsomaan sairaalaan, kun mä käsin siellä liikkumattomana. Vaikka hän on kiireinen ja emme näe kovinkaan usein, jatkuu juttumme aina siitä mihin se edellisellä kerralla jäi, kuin aikaa ei olisi ollenkaan kulunut edellisestä kerrasta. Valitettavan luokkalaiseni menehtyi itsemurhan takia toistakymmentä vuotta sitten, muutoin olisin pitänyt häneen edelleen yhteyttä vertaistuen muodossa.

Parikin asiaa tuli mieleeni lukiessani kertomustasi, joista yksi on se, että on hyvä että pysty ylipäätään puhumaan siitä mitä päässäsi pyörii, sen sijaan että pitäisit kaikki pahat ja mieltäpahoittavat jutut päässäsi purkamatta niitä ulos. Juuri tämä oli yksi syy siihen miksi tein sen mitä tein. En osannut puhua mieltäni vaivaavista asioista, vaan pyörittelin niitä mielessäni, jolloin ne saivat valtavat mittasuhteet, ja kun niitä oli kertynyt tarpeeksi iso määrä, ensimmäinen pienikin vastoinkäyminen sai kipon valumaan yli ja vahingoitin itseäni. Hypyn jälkeen opettelin puhumaan mieltä vaivaavista asioista, ja mulla onkin ollut vuosien ajan ulkopuolinen ammattilainen, pääosin psyk. sh, jolle pystyn vuodattamaan kaikki ne tunteet ja ahdistuksen aiheet kuormittamatta läheisiäni, joille myös ajatuksistani kerron. Toisen keinon mieleni
purkamista varten sain tädiltäni keväällä, kun hän ehdotti että kirjoittaisin ajatuksiani ylös, ainakin alkuun itseäni varten, mutta ehkä tulevaisuudessa jopa kirjaksi asti vertaistuen kannalta. Jonkin verran olenkin kirjoittanut, ja muistikirja on aina näkyvillä jos tulee tunne että nyt kirjoitan. Itse asiassa kirjoittaminen on ollut jo vuosikymmeniä se itselle aina helpoin ajatusten ilmaisun muoto, myös silloin, kun en osannut vielä ääneen sanoiksi pukea sitä mitä ajatuksissa pyöri. Kokeile itsekin jos saisit siitä tekemistä. Vaikka sitten päiväkirjan muodossa, koska tärkeintä on saada purettua mielessä pyöriviä asioita. Oman kokemukseni takia aina saarnaankin siitä, että puhukaa, puhukaa ja puhukaa, vaikka kuulija olisi sitten lemmikkieläin ihmisen sijaan, tai muste paperissa. Tärkeintä on saada purettua mieltä painavat asiat, eikä jättää niitä kummittelemaan sekä kasaantumaan pinoiksi, jolloin saattaa päätyä tekoon jota ei voi perua, oli teon kohde joko itse tai toinen ihminen.

Lue lisää

Nostan hattua. Lukemani perusteella kuulostaa siltä, että Hyvää työtä teet. Läheltä kun joku lähtee oman käden kautta, niin oman pienuutensa näissä asioissa tajuaa. Kokemusasiantuntemuksen levittämistä tämän aihepiirin osalta ei varmasti koskaan ole liikaa.

Hyvää Jatkoa.

Ihan_sivusta kirjoitti:

Kiitos sanoistasi, ja viimeksi eilen kun puhuin tuttavien kanssa tilanteestani, kerroin heille kertovani tarinaan niin anona kuin omalla naamalla ja nimellä yhä uudestaan ja uudestaan. En siksi että saisin pään silittäjiä, saati sääliä jota vihaan. Minulle riittää kiitokseksi se, että pystyn auttamaan sinun kaltaisiasi omien vaikeiden ja isojen ongelmiensa kanssa painiskelevia näyttämällä ja kertomalla, että isoistakin asioista voi selvitä, kunhan osaa pyytää apua. Joten todellakin kiitos sanoistasi.

Miksi sen koen niin tärkeäksi? Siksi että itse en saanut ajoissa tarvitsemaani apua. Asuin silloin 2004 Oulussa, ja olin saanut ajan opiskelijaterveydenhuoltoon psyk.polin lähetettä varten. Lääkärikäynnillä sain tietää kyseisen lääkärin vaativan kolme käyntiä vastaanotollaan ennen lähet teen kirjoittamista. Seuraava käynti sovittiin seuraavalle viikolle, ja tämä kysyi selviänkö sinne asti. Vastasin selviäväni, koska tunsin sillä hetkellä niin. Kun seuraava aika koitti, olin maannut jo muutaman päivän teholla. On turha alkaa jossittelemaan, sillä mennyt on mennyttä. Kyseessä ei ollut ensimmäinen yritys, mutta vakavin ja toistaiseksi viimeinen. Vuosia on kulunut, eikä kyseinen päivämäärä, tai pikemminkin edellinen ilta ole enää samalla tapaa ahdistava, mitä se vielä muutama vuosi sitten oli.

Pystyn hyvin yhtymään tunteeseesi joukkoon kuulumattomuudesta, sillä olen ollut lähes koko elämäni samassa tilanteessa. Vaikka olen usein puhelias, vilkas ja nautin toisten ihmisten seurasta, olen aina ollut se ulkopuolinen. Vasta viime aikoina olen tajunnut olevani introvertti, koska viihdyn yksin, ja mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän kaipaan omaa rauhaa. Eikä luonteeni ole mistään helpommasta päästä. Onneksi on kourallinen ystäviä, joista suurimman osan olen tuntenut lähes koko ikäni, joten he eivät ihmettele jos en pidä jatkuvasti yhteyttä tai ehdottele tapaamisia.

Yhden parhaimmista ystävistäni sain "väärää tietä" opiskelupaikan kautta, ja hänen silloinen poikakaverinsa oli luokkakaverina, ja myös tämän luokkakaverin sairastaessa masennusta, vietin paljon aikaa heidän molempien kanssa. Joskus saatoin baarista lähtiessä kysyä luokkalaiseltani voinko mennä heille yöksi, koska en uskaltanut mennä kotiin yksin, kun pelkäsin että tekisin itselleni jotakin. Sain luvan, vaikka ystäväni ei ollut samassa porukassa sillä kertaa mukana. Päädyin nukkumaan luokkakaverin viereen, ja aamulla kun heräsin, oli ystäväni kömpinyt nukkuessamme väliimme nukkumaan. Toinen olisi voinut kuvitella että minun ja luokkalaiseni välillä olisi ollut jotakin löytäessään meidät vierekkäin nukkumasta, mutta ystäväni tiesi ettei välillämme ollut ystävyyttä ja vertaistukea kummempaa. Sama ystävä matkusti Helsingistä Ouluun minua katsomaan sairaalaan, kun mä käsin siellä liikkumattomana. Vaikka hän on kiireinen ja emme näe kovinkaan usein, jatkuu juttumme aina siitä mihin se edellisellä kerralla jäi, kuin aikaa ei olisi ollenkaan kulunut edellisestä kerrasta. Valitettavan luokkalaiseni menehtyi itsemurhan takia toistakymmentä vuotta sitten, muutoin olisin pitänyt häneen edelleen yhteyttä vertaistuen muodossa.

Parikin asiaa tuli mieleeni lukiessani kertomustasi, joista yksi on se, että on hyvä että pysty ylipäätään puhumaan siitä mitä päässäsi pyörii, sen sijaan että pitäisit kaikki pahat ja mieltäpahoittavat jutut päässäsi purkamatta niitä ulos. Juuri tämä oli yksi syy siihen miksi tein sen mitä tein. En osannut puhua mieltäni vaivaavista asioista, vaan pyörittelin niitä mielessäni, jolloin ne saivat valtavat mittasuhteet, ja kun niitä oli kertynyt tarpeeksi iso määrä, ensimmäinen pienikin vastoinkäyminen sai kipon valumaan yli ja vahingoitin itseäni. Hypyn jälkeen opettelin puhumaan mieltä vaivaavista asioista, ja mulla onkin ollut vuosien ajan ulkopuolinen ammattilainen, pääosin psyk. sh, jolle pystyn vuodattamaan kaikki ne tunteet ja ahdistuksen aiheet kuormittamatta läheisiäni, joille myös ajatuksistani kerron. Toisen keinon mieleni
purkamista varten sain tädiltäni keväällä, kun hän ehdotti että kirjoittaisin ajatuksiani ylös, ainakin alkuun itseäni varten, mutta ehkä tulevaisuudessa jopa kirjaksi asti vertaistuen kannalta. Jonkin verran olenkin kirjoittanut, ja muistikirja on aina näkyvillä jos tulee tunne että nyt kirjoitan. Itse asiassa kirjoittaminen on ollut jo vuosikymmeniä se itselle aina helpoin ajatusten ilmaisun muoto, myös silloin, kun en osannut vielä ääneen sanoiksi pukea sitä mitä ajatuksissa pyöri. Kokeile itsekin jos saisit siitä tekemistä. Vaikka sitten päiväkirjan muodossa, koska tärkeintä on saada purettua mielessä pyöriviä asioita. Oman kokemukseni takia aina saarnaankin siitä, että puhukaa, puhukaa ja puhukaa, vaikka kuulija olisi sitten lemmikkieläin ihmisen sijaan, tai muste paperissa. Tärkeintä on saada purettua mieltä painavat asiat, eikä jättää niitä kummittelemaan sekä kasaantumaan pinoiksi, jolloin saattaa päätyä tekoon jota ei voi perua, oli teon kohde joko itse tai toinen ihminen.

Lue lisää

Äitini sairastui nivelreumaan minua odottaessaan, ja tauti oli pahimmillaan ollessani lapsi ja teini. Joutuessaan olemaan pitkiä aikoja sairaalassa lääkityksen aloittamisen tai vaihtamisen, sekä isojen leikkauksien takia, seurasin vierestä miten hän pärjäsi sekä sairauden että sen sairastamisen kanssa. Vaikka kaikkia vaiheita en lapsena ymmärtänyt, oli tärkein opetus itselle lapsesta lähtien se, että sairaudenkin kanssa voi elää, jos nyt ei täysin samanlaista elämää kuin terveet elää, mutta hyvää toiminnantäytteistä elämää niiden rajoituksien mukaan mitä pystyy tekemään. Äitini oli työelämässä mukana eläkkeelle jäämiseensä asti, ja siihen saavutukseen pääsemisessä oli tärkeimpänä apuna niin työpaikka kolleegoineen, kuin silloinen kunta johtaminen, jotka mahdollistivat kaiken sen mitä tarvittiin pitkien sairaslomien ylläpitämiseksi näin paremman sanan puutteessa.

Kun itse sitten menetin terveyteen ja aloin sairastamaan, ei tullut sitä oloa että ei mulla ole enää elämää, kun en mä voi enää mitään tehdä. Päin vastoin. Jotain asioita on mitä enää koskaan kykene tekemään, joista laskettelu on yksi, joka oikeastaan oli tullut tiensä päähän rikkonaisen polven takia jo ennen hyppyä. Se oli raskain asia mistä jouduin ensimmäisenä luopumaan, sillä olinhan lasketellut jo kahdeksan vanhasta lähtien ehkä 16 vuoden ajan. Enää ei tunnu pahalta katsoa kuinka toiset laskee laudalla tai suksilla, joista ensimmäistä en päässyt koskaan edes kokeilemaan, ja se harmittaa. Toinen mistä jouduin lähes täysin luopumaan oli soittaminen. Pianotunneilla kävin 8 vuotta ja yläkoulu- lukioaikoina soitin koskettimia ollen myös lukion vuosikurssini musikaalissa mukana ja se oli ainoa syy lukioon menoon. Vaikka selkäni ei enää paria biisiä enempää kerrallaan soittamista kestä, on musiikki kuitenkin pysynyt elämässäni aina mukana. Musiikki onkin yksi jaksamisen keinoista, ja se soi suurimman osan päivästä taustalla.

Sairastaminen ei pelkästään ole vienyt harrastuksia, vaan myös tuonut uusia vanhojen tilalle. Olen aina tykännyt tehdä käsilläni, ja nuoresta lähtien tuli neulottua aina kausiluontoisesti. Hypyn jälkeen yhdessä vaiheessa huonekaverina oli sellainen rouva, joka teki kanavatöitä. Olin teininä kokeillut tätä muotoa, joka oli kuitenkin jäänyt kesken innostuksen loputtua. Sairaalassa se tuli uudelleen kuvioihin mukaan, ja tällä kertaa innostuinkin niistä, sillä se oli homma mitä tekemään samalla kuin lepuutin jalkoja ja selkää pään ja käsien toimiessa. Kanavatyöt muuttuivat ristipistoiksi, ja myöhemmin vuosien saatossa käsityön muotoja tuli muita lisää, niiden yhteisen tekijän ollessa se, että niitä pystyi tekemään sohvalla istuen.

Tästä päästään kin seuraavaan vinkkiin, mistä voisi olla apua kotona kyhjöttämiseen -kenelle tahansa. Eli kannattaa yrittää keksiä mahdollisimman paljon sellaista tekemistä, jolla aikaa saa kulumaan, mutta mikä myös pistää aivosolut työhön. Eikä ole väliä mikä se juttu on, kunhan se ei tunnu pakkopullalta. Mulla ristipistot ja muut haastavammat käsityöt ovat vastaavaa toimintaa, mutta ei ainoita. Teen välillä 1000, 1500, 2000 palan palapelejä saadakseni aivonystyrät töihin, täyttelen sudokuja, ja uusimpana pelaaminen konsolilla. Pääasia on se, että saa mielekästä tekemistä aikansa kuluksi. Ja jos jokin asia ei sillä hetkellä inspaa, sitten tekee jotain muuta.

Kaksi asiaa mitkä itseäni harmittaa, oli pakollinen luopuminen päivätoiminnassa käymisestä, jossa aloitin viisi vuotta sitten käymään pari tuntia kerran viikossa. Tapasin toisia ihmisiä, ja mikä tärkeintä lähdin kotoa pois. Koska tämä p.toiminta sijaitsee 40 kilsan päässä kotoani ja kuljin sinne bussilla, en tässä kunnossa pysty sitä tekemään ilman sitä että nauttisin siitä. Toinen, missä kävin vuosi sitten syksyllä ja viime talvena, oli kuntouttava työtoiminta, jossa kävin kerran tai kahdesti viikossa 4-6 tuntia kerrallaan, oman vointini mukaan. Valitettavasti sinnekään en tälle hetkellä pysty menemään, siitä huolimatta että nautin käynneistä.

Kolmantena ja tärkeimpänä jaksamiselle koin tukihenkilö -toiminnan, jossa tapasin kerran viikossa ammattimaisen tukihenkilön joko aktiviteetissa, kaupungilla tai kotonani keskustelun merkeissä. Ajatus oli, että saisin edes yhdeksi tunniksi ajatukset pois kivusta, puhuessani kaikesta muusta kuin kivusta. Mulla kävi siinä mielessä hyvä tuuri, että niiden ihmisten kanssa synkkasi jotka kävivät luonani, mikä ei ole itsestäänselvyys. Jouduin alkusyksystä lopettamaan yhteistyön. En siksi etten olisi tarvinnut palvelua, vaan v*tun korkean takia. He saivat toiminta ohjeen, jossa keskustelun ollessa tukemisen muotona, pitäisi tapaamiset hoitaa joko puhelimitse tai ulkona turvavälit pitäen. Inhoan puhelimessa puhumista, johon sanoin heti etten suostu tähän. Toisekseen vointini ollessa huonompi mitä aiemmin, en myöskään pystyisi lähtemään lenkille, eikä pihassani ollut mahdollista keskustella kenenkään ulkopuolisen kuuntelematta. Ainoa vaihtoehto mikä olisi kohdallani onnistunut, oli tavata luonani...mutta.

Ihan_sivusta kirjoitti:

Äitini sairastui nivelreumaan minua odottaessaan, ja tauti oli pahimmillaan ollessani lapsi ja teini. Joutuessaan olemaan pitkiä aikoja sairaalassa lääkityksen aloittamisen tai vaihtamisen, sekä isojen leikkauksien takia, seurasin vierestä miten hän pärjäsi sekä sairauden että sen sairastamisen kanssa. Vaikka kaikkia vaiheita en lapsena ymmärtänyt, oli tärkein opetus itselle lapsesta lähtien se, että sairaudenkin kanssa voi elää, jos nyt ei täysin samanlaista elämää kuin terveet elää, mutta hyvää toiminnantäytteistä elämää niiden rajoituksien mukaan mitä pystyy tekemään. Äitini oli työelämässä mukana eläkkeelle jäämiseensä asti, ja siihen saavutukseen pääsemisessä oli tärkeimpänä apuna niin työpaikka kolleegoineen, kuin silloinen kunta johtaminen, jotka mahdollistivat kaiken sen mitä tarvittiin pitkien sairaslomien ylläpitämiseksi näin paremman sanan puutteessa.

Kun itse sitten menetin terveyteen ja aloin sairastamaan, ei tullut sitä oloa että ei mulla ole enää elämää, kun en mä voi enää mitään tehdä. Päin vastoin. Jotain asioita on mitä enää koskaan kykene tekemään, joista laskettelu on yksi, joka oikeastaan oli tullut tiensä päähän rikkonaisen polven takia jo ennen hyppyä. Se oli raskain asia mistä jouduin ensimmäisenä luopumaan, sillä olinhan lasketellut jo kahdeksan vanhasta lähtien ehkä 16 vuoden ajan. Enää ei tunnu pahalta katsoa kuinka toiset laskee laudalla tai suksilla, joista ensimmäistä en päässyt koskaan edes kokeilemaan, ja se harmittaa. Toinen mistä jouduin lähes täysin luopumaan oli soittaminen. Pianotunneilla kävin 8 vuotta ja yläkoulu- lukioaikoina soitin koskettimia ollen myös lukion vuosikurssini musikaalissa mukana ja se oli ainoa syy lukioon menoon. Vaikka selkäni ei enää paria biisiä enempää kerrallaan soittamista kestä, on musiikki kuitenkin pysynyt elämässäni aina mukana. Musiikki onkin yksi jaksamisen keinoista, ja se soi suurimman osan päivästä taustalla.

Sairastaminen ei pelkästään ole vienyt harrastuksia, vaan myös tuonut uusia vanhojen tilalle. Olen aina tykännyt tehdä käsilläni, ja nuoresta lähtien tuli neulottua aina kausiluontoisesti. Hypyn jälkeen yhdessä vaiheessa huonekaverina oli sellainen rouva, joka teki kanavatöitä. Olin teininä kokeillut tätä muotoa, joka oli kuitenkin jäänyt kesken innostuksen loputtua. Sairaalassa se tuli uudelleen kuvioihin mukaan, ja tällä kertaa innostuinkin niistä, sillä se oli homma mitä tekemään samalla kuin lepuutin jalkoja ja selkää pään ja käsien toimiessa. Kanavatyöt muuttuivat ristipistoiksi, ja myöhemmin vuosien saatossa käsityön muotoja tuli muita lisää, niiden yhteisen tekijän ollessa se, että niitä pystyi tekemään sohvalla istuen.

Tästä päästään kin seuraavaan vinkkiin, mistä voisi olla apua kotona kyhjöttämiseen -kenelle tahansa. Eli kannattaa yrittää keksiä mahdollisimman paljon sellaista tekemistä, jolla aikaa saa kulumaan, mutta mikä myös pistää aivosolut työhön. Eikä ole väliä mikä se juttu on, kunhan se ei tunnu pakkopullalta. Mulla ristipistot ja muut haastavammat käsityöt ovat vastaavaa toimintaa, mutta ei ainoita. Teen välillä 1000, 1500, 2000 palan palapelejä saadakseni aivonystyrät töihin, täyttelen sudokuja, ja uusimpana pelaaminen konsolilla. Pääasia on se, että saa mielekästä tekemistä aikansa kuluksi. Ja jos jokin asia ei sillä hetkellä inspaa, sitten tekee jotain muuta.

Kaksi asiaa mitkä itseäni harmittaa, oli pakollinen luopuminen päivätoiminnassa käymisestä, jossa aloitin viisi vuotta sitten käymään pari tuntia kerran viikossa. Tapasin toisia ihmisiä, ja mikä tärkeintä lähdin kotoa pois. Koska tämä p.toiminta sijaitsee 40 kilsan päässä kotoani ja kuljin sinne bussilla, en tässä kunnossa pysty sitä tekemään ilman sitä että nauttisin siitä. Toinen, missä kävin vuosi sitten syksyllä ja viime talvena, oli kuntouttava työtoiminta, jossa kävin kerran tai kahdesti viikossa 4-6 tuntia kerrallaan, oman vointini mukaan. Valitettavasti sinnekään en tälle hetkellä pysty menemään, siitä huolimatta että nautin käynneistä.

Kolmantena ja tärkeimpänä jaksamiselle koin tukihenkilö -toiminnan, jossa tapasin kerran viikossa ammattimaisen tukihenkilön joko aktiviteetissa, kaupungilla tai kotonani keskustelun merkeissä. Ajatus oli, että saisin edes yhdeksi tunniksi ajatukset pois kivusta, puhuessani kaikesta muusta kuin kivusta. Mulla kävi siinä mielessä hyvä tuuri, että niiden ihmisten kanssa synkkasi jotka kävivät luonani, mikä ei ole itsestäänselvyys. Jouduin alkusyksystä lopettamaan yhteistyön. En siksi etten olisi tarvinnut palvelua, vaan v*tun korkean takia. He saivat toiminta ohjeen, jossa keskustelun ollessa tukemisen muotona, pitäisi tapaamiset hoitaa joko puhelimitse tai ulkona turvavälit pitäen. Inhoan puhelimessa puhumista, johon sanoin heti etten suostu tähän. Toisekseen vointini ollessa huonompi mitä aiemmin, en myöskään pystyisi lähtemään lenkille, eikä pihassani ollut mahdollista keskustella kenenkään ulkopuolisen kuuntelematta. Ainoa vaihtoehto mikä olisi kohdallani onnistunut, oli tavata luonani...mutta.

Lue lisää

Paljon asiaa, mutta viimeisenä eikä suinkaan vähäisenä on vertaistuki. Hakeutuminen sellaisten ihmisten seuraan, netin kautta tai oikeissa tapaamisissa, joilla on samankaltainen tilanne kuin itselläsi, on parasta apua mitä jaksamiseen on olemassa. Nämä ihmiset tietävät mitä käyt läpi, ja tunnet kuuluvasi vertaistesi joukkoon ilman ulkopuolisuutta, tai tunnetta siitä ettei kukaan ymmärrä. Kun omat kipuni olivat alkaneet, pääsin puolta vuotta myöhemmin MT toimiston kautta vertaistuki ryhmään, jossa meitä oli kourallinen eri ikäisiä ihmisiä, joiden yhteisenä nimittäjänä oli kipu. Ryhmässä ei ollut mikään pakko kertoa jos ei halunnut kertoa, ja kaikilla ryhmäläisillä oli vaitiolovelvollisuus. Näin ei tarvinnut pelätä syvimpiä tunteiden ja ajatusten leviävän ympäriinsä kulovalkean tavoin. Ainakin mua se ryhmä auttoi todella paljon, kun sai puhua toisten kanssa, joidenka elämä meni päin peetä. Eikä kukaan ihmetellyt, jos tapaamisen aikana joku liikkui ympäri huonetta, tai makasi sohvalla mikäli ei pystynyt istumaan. Mutta mikä tärkeintä, mitään omia ajatuksia ja tunteita ei tarvinut hävetä.

Oon syöny masennuslääkkeitä yhtäjaksoisesti yli 15 vuotta, ja olen sanonut että voin niitä syödä vaikka koko loppu elämäni, kunhan itsetuhoisuus pysyy poissa. Koska tiedän tasan tarkkaan mitä tapahtuu tässä kunnossa missä nyt olen, jos itsetuhoisuus palaa takaisin. Tiedän myös tasan tarkkaan mitä tulee tapahtumaan, mikäli en saisi enää öisin nukuttua, joka on ainoa aika vuorokaudessa jolloin kroppani ja etenkin mieleni saa levätä. En tulisi olemaan kovin pitkää aikaa tässä maailmassa, vaan yrittäisin ja onnistuisin.

Onneksi olen vuosien saatossa oppinut tuntemaan jaksamisen rajani, ja pyytämään apua niiden lähestyessä. Se raja on ollut monta kertaa lähellä menneen vuoden aikana, mutta jokaisella kerralla olen puhunut asiasta ja pyytänyt apua ennen sen ylittymistä. Mutta päästäkseni tähän pisteeseen missä olen nyt, olen tehnyt vuosia tai pikemminkin toistakymmentä vuotta töitä yhtäjaksoisesti oppiakseni tuntemaan itseni ja voimavarani. Matka ei ole ollut helppo eikä ongelmaton. Romahtamisen päiviä on paljon, eivätkä ne koskaan lopu, mutta sen olen oppinut, että hyvinä päivinä kannattaa tehdä ja nauttia niistä mistä asioista pitää, sillä ei elämä ole pelkkää kärsimystä, vaikka siltä välillä tuntuukin.

Toivottavasti näistä omista kokemuksistani olisi tiellesi jotain apua, ja saisit ideoita päivässä olevien tuntien kuluttamiseen. Mulla on kaksi mottoa, jotka kummatkin kuvastaa hyvin ajatusmaailmaa.

"Kyllä mä tästäkin selviän, kun olen selvinnyt pahemmasta" ja "kärsitään sitten seuraavana päivänä", jos tekee mieleni mennä tai tehdä jotain mistä saatan tulla kipeäksi.

Ihan_sivusta kirjoitti:

Paljon asiaa, mutta viimeisenä eikä suinkaan vähäisenä on vertaistuki. Hakeutuminen sellaisten ihmisten seuraan, netin kautta tai oikeissa tapaamisissa, joilla on samankaltainen tilanne kuin itselläsi, on parasta apua mitä jaksamiseen on olemassa. Nämä ihmiset tietävät mitä käyt läpi, ja tunnet kuuluvasi vertaistesi joukkoon ilman ulkopuolisuutta, tai tunnetta siitä ettei kukaan ymmärrä. Kun omat kipuni olivat alkaneet, pääsin puolta vuotta myöhemmin MT toimiston kautta vertaistuki ryhmään, jossa meitä oli kourallinen eri ikäisiä ihmisiä, joiden yhteisenä nimittäjänä oli kipu. Ryhmässä ei ollut mikään pakko kertoa jos ei halunnut kertoa, ja kaikilla ryhmäläisillä oli vaitiolovelvollisuus. Näin ei tarvinnut pelätä syvimpiä tunteiden ja ajatusten leviävän ympäriinsä kulovalkean tavoin. Ainakin mua se ryhmä auttoi todella paljon, kun sai puhua toisten kanssa, joidenka elämä meni päin peetä. Eikä kukaan ihmetellyt, jos tapaamisen aikana joku liikkui ympäri huonetta, tai makasi sohvalla mikäli ei pystynyt istumaan. Mutta mikä tärkeintä, mitään omia ajatuksia ja tunteita ei tarvinut hävetä.

Oon syöny masennuslääkkeitä yhtäjaksoisesti yli 15 vuotta, ja olen sanonut että voin niitä syödä vaikka koko loppu elämäni, kunhan itsetuhoisuus pysyy poissa. Koska tiedän tasan tarkkaan mitä tapahtuu tässä kunnossa missä nyt olen, jos itsetuhoisuus palaa takaisin. Tiedän myös tasan tarkkaan mitä tulee tapahtumaan, mikäli en saisi enää öisin nukuttua, joka on ainoa aika vuorokaudessa jolloin kroppani ja etenkin mieleni saa levätä. En tulisi olemaan kovin pitkää aikaa tässä maailmassa, vaan yrittäisin ja onnistuisin.

Onneksi olen vuosien saatossa oppinut tuntemaan jaksamisen rajani, ja pyytämään apua niiden lähestyessä. Se raja on ollut monta kertaa lähellä menneen vuoden aikana, mutta jokaisella kerralla olen puhunut asiasta ja pyytänyt apua ennen sen ylittymistä. Mutta päästäkseni tähän pisteeseen missä olen nyt, olen tehnyt vuosia tai pikemminkin toistakymmentä vuotta töitä yhtäjaksoisesti oppiakseni tuntemaan itseni ja voimavarani. Matka ei ole ollut helppo eikä ongelmaton. Romahtamisen päiviä on paljon, eivätkä ne koskaan lopu, mutta sen olen oppinut, että hyvinä päivinä kannattaa tehdä ja nauttia niistä mistä asioista pitää, sillä ei elämä ole pelkkää kärsimystä, vaikka siltä välillä tuntuukin.

Toivottavasti näistä omista kokemuksistani olisi tiellesi jotain apua, ja saisit ideoita päivässä olevien tuntien kuluttamiseen. Mulla on kaksi mottoa, jotka kummatkin kuvastaa hyvin ajatusmaailmaa.

"Kyllä mä tästäkin selviän, kun olen selvinnyt pahemmasta" ja "kärsitään sitten seuraavana päivänä", jos tekee mieleni mennä tai tehdä jotain mistä saatan tulla kipeäksi.

Lue lisää

Kysymykseesi kuntoutuksesta, on vastaus se ettei minua ei saa enää työkykyiseksi, saati että ammatillisesta kuntoutuksesta olisi apua. Kuntoutus mihin helmikuussa menen, ei ole varsinaisesti kuntoutus, vaan ammatillinen kuntoutusselvitys, jossa kartoitetaan sen mitä pystyn tekemään ja mitä en. Eli saamaan näyttöä ettei minusta ole enää työelämään. Työkyvyttömyyseläkkeen saaminen ei varsinaisesti muuta elämässäni mitään, mutta talouteni olisi turvatumpi kuin se on tällä hetkellä työkyvyttömänä työttömänä työnhakijana. Siitä huolimatta että työkkärissä on menneet vajaat kuusi vuotta tiedetty etten ole työkykyinen, eikä sieltä olla tarjottu mitään kurssia tai määrätty työnhakuun tulojen saamiseksi, on jatkuvasti stressi päällä siitä, että mitä jos sieltä tuleekin määräys että nyt pitää oikesti tehdä jotain, tai muuten lähtee tulot.

En saa Kelasta edes sairaspäivärahaa, koska heidän mukaan pystyn istumaan 8 tuntia tietokoneen ääressä, vaikka alkukesästä kun hakemusta tein, jouduin tekemään sen kahtena päivänä kun en pystynyt istumaan koneen ääressä. 15 ortopedi sanoi äidilleni etten tule enää koskaan kykenemätön istua toimistossa edes sitä kuutta tuntia päivässä, ja koska nuori olin en sitä uskonut. Näin jälkikäteen katsottuna kyseinen ortopedi oli oikeassa arviossaan, jonka paikkansa pitävyys oli tullut pitkään työssään ollessa.

Matkani on vielä kesken, eikä kenenkään elämä ole helppoa. Valitettavasti massasta erilaisina poikkeavia kiusataan, ja vähätellään. Kiusaamista ja etenkin syrjintää löytyy myös minun taustaltani. Siitä huolimatta jokaisen elämä on merkityksellinen ja tärkeä.

Thymallus kirjoitti:

Nostan hattua. Lukemani perusteella kuulostaa siltä, että Hyvää työtä teet. Läheltä kun joku lähtee oman käden kautta, niin oman pienuutensa näissä asioissa tajuaa. Kokemusasiantuntemuksen levittämistä tämän aihepiirin osalta ei varmasti koskaan ole liikaa.

Hyvää Jatkoa.

Lue lisää

Kiitos. 😀

Sitä en tiedä mikä tilanne olisi, jos olisin saanut tarvittavaa apua silloin kun sitä tarvitsin, ja siksi yritän välittää viestiä siitä ettei mistään ole mahdoton päästä yli, sen lisäksi ettei itsemurha ole aina se ainoa vaihtoehto. Sairas mieli ei kuitenkaan osaa sillä hetkellä järkeillä ja ymmärtää että paljon muutakin on olemassa. Tämä ehkä kuvaa parhaiten sen tietyn illan ajatusmaailmaa: edellisenä iltana olin kaupungilla pyörimässä koska oli perjantai. Olin juonut, mutten niin paljoa että olisin ollut humalassa.

Kun olin tehnyt päätöksen hyppäämisestä, lähdin baarista kävelemään taksitolpalle. Kello oli ehkä puolen yön tietämillä, joten vielä oli aika paljon liikennettä eivätkä kadut olleet yhtä tyhjiä kuin neljä tuntia myöhemmin. Tolpalle päästäkseni mun oli ylitettävä katu, ja sen sijaan että olisin mennyt suojatien eteen odottamaan valojen vaihtumista, astuin sivuille katsomatta tielle ja ylitin sen, välittämättä yhtään siitä jäänyt auton alle vai en.

Asioiden kanssa oppii elämään, samoin kuin tekojen. Aina on vaihtoehtoja.

Ihan_sivusta kirjoitti:

Kysymykseesi kuntoutuksesta, on vastaus se ettei minua ei saa enää työkykyiseksi, saati että ammatillisesta kuntoutuksesta olisi apua. Kuntoutus mihin helmikuussa menen, ei ole varsinaisesti kuntoutus, vaan ammatillinen kuntoutusselvitys, jossa kartoitetaan sen mitä pystyn tekemään ja mitä en. Eli saamaan näyttöä ettei minusta ole enää työelämään. Työkyvyttömyyseläkkeen saaminen ei varsinaisesti muuta elämässäni mitään, mutta talouteni olisi turvatumpi kuin se on tällä hetkellä työkyvyttömänä työttömänä työnhakijana. Siitä huolimatta että työkkärissä on menneet vajaat kuusi vuotta tiedetty etten ole työkykyinen, eikä sieltä olla tarjottu mitään kurssia tai määrätty työnhakuun tulojen saamiseksi, on jatkuvasti stressi päällä siitä, että mitä jos sieltä tuleekin määräys että nyt pitää oikesti tehdä jotain, tai muuten lähtee tulot.

En saa Kelasta edes sairaspäivärahaa, koska heidän mukaan pystyn istumaan 8 tuntia tietokoneen ääressä, vaikka alkukesästä kun hakemusta tein, jouduin tekemään sen kahtena päivänä kun en pystynyt istumaan koneen ääressä. 15 ortopedi sanoi äidilleni etten tule enää koskaan kykenemätön istua toimistossa edes sitä kuutta tuntia päivässä, ja koska nuori olin en sitä uskonut. Näin jälkikäteen katsottuna kyseinen ortopedi oli oikeassa arviossaan, jonka paikkansa pitävyys oli tullut pitkään työssään ollessa.

Matkani on vielä kesken, eikä kenenkään elämä ole helppoa. Valitettavasti massasta erilaisina poikkeavia kiusataan, ja vähätellään. Kiusaamista ja etenkin syrjintää löytyy myös minun taustaltani. Siitä huolimatta jokaisen elämä on merkityksellinen ja tärkeä.

Lue lisää

Olen käynyt kutakuinkin saman tai hyvin samanlaisen sopeutumismatkan. Monta kertaa tullut vaihdettua suuntaa ja suunnitelmaa kun oppinut taas omat rajat ja kyvyt - tietäen mihin asti pystyy ja tällä tavoin pystyn jopa selkeästi rajani ja osaamiseni tuoda esille. Oli sitten sanoin tai muulla tavoilla. Olen siitä myös harvinainen, etten häpeä kertoa avoimesti ääneen, että missä mene vahvuuteni ja missä heikkouuteni esim. koulutuksia hakiessa ja monet kehuu, että hyvä kun tietää mutta aina sitten minun häiriöt on kumminkin ongelma.
En voi jättää kertomatta, koska iso osa vaikuttaa sosiaalisiin asioihin, että en aina ihan käsitä muita ihmisiä ja minusta on tärkeää tuoda se ilmi ihan sen takia, ettei kukaan luule minun tarkoituksella sanoneeni/tehneeni jotain väärin vain ollakseni ilkeä. Tai miksi muuten olen välillä tosi outo sosiaalisissa tilanteissa. Joitain häiritsee pelkästään se kun en aina kykene keskittyessä ja kuunnellessa katsomaan heitä silmiin - ja jos on paljon asioita niin unohdan käyttää energiaa siihen.

Useimmiten ihmiset hämmentyy siitä kuinka avoimesti kerron missä mennään, jopa terveydenhuollossa toimivat henkilöt. Ollaan liikaa totuttu, että tällaiset asiat salataan. Enkä minäkään kerro kaikeka vaan sen tarpeellisen tiedon mikä kuuluu tilanteeseen. Kerron mm. aina avoimesti, että tänään minun on huonompi päivä (enkä pura asiaa sen enempää) ja toivon usein, että se kannustaisi muitakin kertomaan, jos on huono päivä - kun perus tasolla olevien ihmistenkin kesken silloin tulee juuri väärinkäsityksiä ja riitoja kun on huono päivä, mutta ei ilmaise sitä rehellisesti.
Tällaiset muiden ajatusten, tunteiden, eleiden yms. lukemiset on minunlaiselleni helvetillistä yrittää arpoa ja arvailla. Analysointi kyvyt tulee vasta kun tunnen ihmisen tarpeeksi, vähän niin kuin jos tekeisi samaa pala peliä uudestaan ja uudestaan - tietää lopulta sen ulkoa ja alkaa huomaamaan jos tutussa palapelissä on pala kateissa tai muuta kulumaa.

Tietenkin minun ongelmani on "vain" enimmäkseen aivoissa, mutta siitä huolimatta tarinasi kuulostaa itselleni hyvin tutulta. Muuten, minä kirjoitan kirjeitä sitten kun sellainen olo, että pitää purkaa eikä ole nyt ammattilaista jolle kirjoitella mikä mieltä vaivaa: En ikinä lähetä niitä kirjeitä, mutta sillä välin kun kirjoitan mielessä on aina henkilö jolle sen muka olen lähettämässä.
Häiriöideni takia en pysty kirjoittamaan päiväkirjaa, mutta huomasin sattunaisesti tekeväni näitä kirjeitä ja se oli tapa millä olin tehnyt itselleni rajat joissa aivoni jaksoivat olla kunnes sain kirjoitettua kirjeen loppuun.

Tiedän, että minulla on sentään vielä toimiva ja melkein ehjä keho käytettävissä, minulla pitäisi muka mennä paremmin ja olen sitä yrittänyt tavoitella, vaikka ikinä en yhteiskunnalle ole vieläkään osunut riittävälle tasolle. Mutta sitten kun aivot iskee väärän vaihteen tai OFF kytkimen päälle, oli sitten stressistä tai mistä vain asiasta, ettei vain aivot pysty toimimaan - sillä toimivalla keholla ei tee mitään kun sitä määräävä elin ei ole mukana. Saan olla onnekas jos huomaan kriisin ajoissa, mutta aina en huomaa vaan jatkan roboottimaisesti mitä minun kuuluisi tehdä. Sitten vasta kun olen jollain tavoin onnistunut vahingoittamana itseäni ja elämääni tarpeeksi asioiden jädessä kesken tai tehden impulsiivisia selvitymispäätöksiä - huomaan, että kaikki ei ole OK ja taas pitää aloittaa alusta. Jälleen kerran ilman mitään tukea ja apua, mikä pysyvästi auttaisi, että en tipahtaisi taas johonkin kuiluun.

Jokainen kriisi on ollut vahingollisempi itselleni kuin aikaisempi. Olen tietoinen siitä, että joku kerta se kuilu on samanlainen kuin sinulla oli se hetkesi ja en voi pysäyttää itseäni vaan oudon passiivisesti varmaan vain kaatuisin parvekkeen laidalta alas. Apua olen yrittänyt ajoissa saada monta kertaa, mutta sekin hylkäys stressi saattaa olla yksi laukaisevista tekijöistä niin yritän välillä jotain muuta tai lepään hetken omillani. Sopivia tukipaikkoja itselleni on leikattu paljon ajan kanssa pois ja en ole hyvä vertaustuessa, koska sosiaaliset asiat on raskaita minulle enkä osaa niitä säätää ja saatan aiheuttaa vertaistuki henkilölle ahdistusta yms. Ihan psykoterapeuttikin erikseen kirjasi jonnekin, että en sovi ryhmäterapiaan, mutta tarvitsen normaaleja toimintoja (työ, koulu, etc.) pärjätäkseni.
Johtuen kai siitä kun en itse osaa niihin hakeutua ja hakeudun vain olemaan yksin tai eläimien kanssa, lopulta jopa kommunikoiden eläinten tapaan. Kun olen jossain normaalissa rutiinissa kiinni muiden ihmisten kanssa, heidän tapansa ja käytös tarttuu minuun ja ajan kanssa osaan toimia paremmin ihmisten kanssa.

Minut olisi pitänyt diagnosoida lapsena niin minulle olisi pystynyt opettamaan kehityksen mukana miten toimia ja pärjätä. Lapsille jopa on sitä varten terveydenhuollossa tukiapuja ja hoitoja jonkin verran, mutta aikuisena diagnosoidulle ei ole oikein mitään. Edelleen usein minunlaiset (lapsenakin) jätetään perheen vastulle, mutta jos ei ole perhettä niin mitä sitten?

Ihan_sivusta kirjoitti:

Kiitos. 😀

Sitä en tiedä mikä tilanne olisi, jos olisin saanut tarvittavaa apua silloin kun sitä tarvitsin, ja siksi yritän välittää viestiä siitä ettei mistään ole mahdoton päästä yli, sen lisäksi ettei itsemurha ole aina se ainoa vaihtoehto. Sairas mieli ei kuitenkaan osaa sillä hetkellä järkeillä ja ymmärtää että paljon muutakin on olemassa. Tämä ehkä kuvaa parhaiten sen tietyn illan ajatusmaailmaa: edellisenä iltana olin kaupungilla pyörimässä koska oli perjantai. Olin juonut, mutten niin paljoa että olisin ollut humalassa.

Kun olin tehnyt päätöksen hyppäämisestä, lähdin baarista kävelemään taksitolpalle. Kello oli ehkä puolen yön tietämillä, joten vielä oli aika paljon liikennettä eivätkä kadut olleet yhtä tyhjiä kuin neljä tuntia myöhemmin. Tolpalle päästäkseni mun oli ylitettävä katu, ja sen sijaan että olisin mennyt suojatien eteen odottamaan valojen vaihtumista, astuin sivuille katsomatta tielle ja ylitin sen, välittämättä yhtään siitä jäänyt auton alle vai en.

Asioiden kanssa oppii elämään, samoin kuin tekojen. Aina on vaihtoehtoja.

Lue lisää

Itsensä kanssa kyllä oppii elämään ja nuorena etenkin sairaat aivot vaihtaa mieltä todellakin yllättäen, mitä useammin on pystynyt käymään nämä vahvat vaihdokset lävitse niin paremmin muistaa, että ne menee joskus ohitse. Ne vain tulee

Mutta aina ei ole vaihtoehtoja ja se on usein tullut järkytyksenä monelle. Teet kaikki oikein ja sinulle kuuluisi tietyt asiat, mutta silti et sovellu johonkin tukeen tai muuhun. Heitätään esimerkiksi vaikka maanisdepressiivinen henkilö, joka vielä manian siivittämänä on erityisen itsevarma, että saa jonkin kuntoutuspaikan itselleen. Sitten kun ei saakaan niin se tuen kielto voi heilauttaa manian vahvasti depression suuntaan. Tätä sitten käydään läpi aina vain uudestaan eri apujen, työn, koulutuksien, rahallisten hakemusten yms.
Yhä uskoen, että aina on joku vaihtoehto mistä hakea apua mitä tarvitsee, tietty maanisdepressiiviset tuskin kestäisi ihan yhtä pitkälle kuin monet muut mielenterveys tai/ja neurologiset ihmiset. Se on vain ehkä selkäe esimerkki niin, että ihmisillä on edes pieni käsitys miten mania-depressio menee - ja erityyppisesti, mutta samalla periaatteella usein menee jaksaminen muissakin aivoihin ja mieleen vaikuttavissa "näkymättömissä" sairauksissa/poikkevuuksissa.

Se on kaikista inhottavinta kun masennukseen tai torjutuksi tulemiseen ei voi ollenkaan varautua. Niin aiheutetaan lisää itsareita kun valehdelleen, että aina on vaihtoehtoja kun aina niitä ei ole ja täytyy olla valmis varautumaan siihen, että ainoa "vaihtoehto" on olla vain jossain sopivassa selvitymishetkessä veitsen terällä - jaksaa tyhjällä odotuspaikalla kun ei ole muuta kuin se yksi lautta. Kyllä sillä hiljalleen hajoavalla lautalla pärjää ja voi olla joskus onnellinenkin, mutta sinulla ei ole suuntaa tai mahdollisuuksia edistyä - ja usein joudut kaiken energian käyttämään siihen, että paikkaat lautassa olevia reikiä.

Tuleehan näitä ohjeistuksia, että hae tänne, kysyy täältä, tämä voisi sopia sinulle, ja siitä oikein innostuu kun joka kerta vihdoin luulee, että hei nyt on jotain mitä minä pystyn tekemään niin kuin minulta vaaditaan. Eikä osaa varautua yhtään kun tulee iskuna naamalle se, ettet sovellukaan.

Omin voimin pystyy täyttämään vaatimukset aina tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten kun ei ole enää sitä omaa köyttä jäljellä yhtään niin taas mennän tähän... Mitä sitten? Käyttää sitä omaa köyden pätkää itsensä hirttämiseen kun taas kerran loppui vaihtoehdot minne edetä? Eihän tässä näin pitänyt käydä! Kun sanottiin, että tänne kuuluisin ja tämä on minulle sopiva. Mitä minä nyt taas tein (kirjeen, lausunnon, muun mukaan) väärin?

Anonyymi kirjoitti:

Olen käynyt kutakuinkin saman tai hyvin samanlaisen sopeutumismatkan. Monta kertaa tullut vaihdettua suuntaa ja suunnitelmaa kun oppinut taas omat rajat ja kyvyt - tietäen mihin asti pystyy ja tällä tavoin pystyn jopa selkeästi rajani ja osaamiseni tuoda esille. Oli sitten sanoin tai muulla tavoilla. Olen siitä myös harvinainen, etten häpeä kertoa avoimesti ääneen, että missä mene vahvuuteni ja missä heikkouuteni esim. koulutuksia hakiessa ja monet kehuu, että hyvä kun tietää mutta aina sitten minun häiriöt on kumminkin ongelma.
En voi jättää kertomatta, koska iso osa vaikuttaa sosiaalisiin asioihin, että en aina ihan käsitä muita ihmisiä ja minusta on tärkeää tuoda se ilmi ihan sen takia, ettei kukaan luule minun tarkoituksella sanoneeni/tehneeni jotain väärin vain ollakseni ilkeä. Tai miksi muuten olen välillä tosi outo sosiaalisissa tilanteissa. Joitain häiritsee pelkästään se kun en aina kykene keskittyessä ja kuunnellessa katsomaan heitä silmiin - ja jos on paljon asioita niin unohdan käyttää energiaa siihen.

Useimmiten ihmiset hämmentyy siitä kuinka avoimesti kerron missä mennään, jopa terveydenhuollossa toimivat henkilöt. Ollaan liikaa totuttu, että tällaiset asiat salataan. Enkä minäkään kerro kaikeka vaan sen tarpeellisen tiedon mikä kuuluu tilanteeseen. Kerron mm. aina avoimesti, että tänään minun on huonompi päivä (enkä pura asiaa sen enempää) ja toivon usein, että se kannustaisi muitakin kertomaan, jos on huono päivä - kun perus tasolla olevien ihmistenkin kesken silloin tulee juuri väärinkäsityksiä ja riitoja kun on huono päivä, mutta ei ilmaise sitä rehellisesti.
Tällaiset muiden ajatusten, tunteiden, eleiden yms. lukemiset on minunlaiselleni helvetillistä yrittää arpoa ja arvailla. Analysointi kyvyt tulee vasta kun tunnen ihmisen tarpeeksi, vähän niin kuin jos tekeisi samaa pala peliä uudestaan ja uudestaan - tietää lopulta sen ulkoa ja alkaa huomaamaan jos tutussa palapelissä on pala kateissa tai muuta kulumaa.

Tietenkin minun ongelmani on "vain" enimmäkseen aivoissa, mutta siitä huolimatta tarinasi kuulostaa itselleni hyvin tutulta. Muuten, minä kirjoitan kirjeitä sitten kun sellainen olo, että pitää purkaa eikä ole nyt ammattilaista jolle kirjoitella mikä mieltä vaivaa: En ikinä lähetä niitä kirjeitä, mutta sillä välin kun kirjoitan mielessä on aina henkilö jolle sen muka olen lähettämässä.
Häiriöideni takia en pysty kirjoittamaan päiväkirjaa, mutta huomasin sattunaisesti tekeväni näitä kirjeitä ja se oli tapa millä olin tehnyt itselleni rajat joissa aivoni jaksoivat olla kunnes sain kirjoitettua kirjeen loppuun.

Tiedän, että minulla on sentään vielä toimiva ja melkein ehjä keho käytettävissä, minulla pitäisi muka mennä paremmin ja olen sitä yrittänyt tavoitella, vaikka ikinä en yhteiskunnalle ole vieläkään osunut riittävälle tasolle. Mutta sitten kun aivot iskee väärän vaihteen tai OFF kytkimen päälle, oli sitten stressistä tai mistä vain asiasta, ettei vain aivot pysty toimimaan - sillä toimivalla keholla ei tee mitään kun sitä määräävä elin ei ole mukana. Saan olla onnekas jos huomaan kriisin ajoissa, mutta aina en huomaa vaan jatkan roboottimaisesti mitä minun kuuluisi tehdä. Sitten vasta kun olen jollain tavoin onnistunut vahingoittamana itseäni ja elämääni tarpeeksi asioiden jädessä kesken tai tehden impulsiivisia selvitymispäätöksiä - huomaan, että kaikki ei ole OK ja taas pitää aloittaa alusta. Jälleen kerran ilman mitään tukea ja apua, mikä pysyvästi auttaisi, että en tipahtaisi taas johonkin kuiluun.

Jokainen kriisi on ollut vahingollisempi itselleni kuin aikaisempi. Olen tietoinen siitä, että joku kerta se kuilu on samanlainen kuin sinulla oli se hetkesi ja en voi pysäyttää itseäni vaan oudon passiivisesti varmaan vain kaatuisin parvekkeen laidalta alas. Apua olen yrittänyt ajoissa saada monta kertaa, mutta sekin hylkäys stressi saattaa olla yksi laukaisevista tekijöistä niin yritän välillä jotain muuta tai lepään hetken omillani. Sopivia tukipaikkoja itselleni on leikattu paljon ajan kanssa pois ja en ole hyvä vertaustuessa, koska sosiaaliset asiat on raskaita minulle enkä osaa niitä säätää ja saatan aiheuttaa vertaistuki henkilölle ahdistusta yms. Ihan psykoterapeuttikin erikseen kirjasi jonnekin, että en sovi ryhmäterapiaan, mutta tarvitsen normaaleja toimintoja (työ, koulu, etc.) pärjätäkseni.
Johtuen kai siitä kun en itse osaa niihin hakeutua ja hakeudun vain olemaan yksin tai eläimien kanssa, lopulta jopa kommunikoiden eläinten tapaan. Kun olen jossain normaalissa rutiinissa kiinni muiden ihmisten kanssa, heidän tapansa ja käytös tarttuu minuun ja ajan kanssa osaan toimia paremmin ihmisten kanssa.

Minut olisi pitänyt diagnosoida lapsena niin minulle olisi pystynyt opettamaan kehityksen mukana miten toimia ja pärjätä. Lapsille jopa on sitä varten terveydenhuollossa tukiapuja ja hoitoja jonkin verran, mutta aikuisena diagnosoidulle ei ole oikein mitään. Edelleen usein minunlaiset (lapsenakin) jätetään perheen vastulle, mutta jos ei ole perhettä niin mitä sitten?

Lue lisää

Myös sinun tarinasi kuulostaa tutulta. Mulla on diagnosoitu määrittelemätön persoonallisuushäiriö, ja yleensä laukasen sanoa ajattelematta jotain mitä kadun myöhemmin. Sillä olen aina mieluummin kirjoittanut. Jatka ihmeessä niiden kirjeiden kirjoittamista, ja pura niihin oloasi ahdistavat tunteet, vaikket kenellekään antaisi. Ja vertaistukea voi saada myös tapaamatta ketään. Esimerkiksi Suomen Kipu ry:llä on facessa suljettu vertaistukiryhmä, jossa julkaisut ja niiden kommentit näkyvät vain jäsenille. Vastaavanlaisia ryhmiä voi löytyä ihan muualtakin kuin facesta.

Ja sitä tukihenkilöä suosittelen kyllä kokeilemaan, jos vain sellainen on mahdollista saada. Itse sain kaupungin maksaman tukihenkilön kaupungin sosiaalipuolen kautta, enkä olisi halunnut lopettaa yhteistyötä, mutta hemmetin korona, koska tarvetta olisi ollut edelleen. Eihän sitä voi tietää kenen kanssa kemiat lyö yhteen, ja itsellä kävi niin hyvä tuuri, että sain ihmiset jotka olivat luonteeltaan lähellä minua, jolloin yhteistyö oli helppoa.

Ymmärrän että tilanteesi on haasteellinen, eikä apua aina saa kun sitä tarvitsisi. Ainoat kerrat jolloin olen tuntenut kuuluvan joukkoon ns. normaalien -mitä en itse ole koskaan ollut- kanssa, ovat lukion musikaaliryhmä, koska osasin soittaa ja ihan kohtuu hyvin, sekä yo-pohjainen kämppiksen ryhmä, jossa meitä oli vain kahdeksan ryhmässä, ja kaikki olimme täysi-ikäisiä. Muutoin olin aina se ylimääräinen, joka kierteli kaveriporukan laidoilla yrittämässä päästä porukkaan mukaan, ja jota siedettiin mutta jota ei otettu vapaa-ajan touhuihin mukaan.

Toinen oppilaitos, missä tunsin kuuluvan porukkaan ilman että minua hyljeksittiin omien omituisuuksien takia, oli Kiipula Janakkalassa, jossa suoritin 2007 keskeytyneen merkonomin koulutuksen. Luokasta löytyi laidasta laitan erilaisia ihmisiä omine ongelmineen, eikä ketään kiusattu erilaisuuden tai esimerkiksi kuurouden suhteen, kun tarvitsi tunnille viittomakielistä tulkkia. Sen pari vuotta mitä siellä vietin, tunsin todellakin kuuluvani porukkaan, koska minun ei tarvinut esittää parempaa ja fiksumpaa ihmistä kuin olen, vaan sain olla oma itseni.

Samoin oli asia ollessani kuntouttavassa työtoiminnassa, koska samassa rakennuksessa toimi -paremman ja korrektimman sanan puutteessa- kehitysvammaisten kaksi päivätoimintaryhmää. Hyvin erilaisia luonteeltaan ja tavoittaa. Siitä huolimatta he olivat ja ovat minulle oikeita ihmisiä, kuin kuka tahansa. Ehkä se auttoi heidän nopeaa hyväksymistä, että olin vauvasta asti tottunut näkemään lapsuudenystäväni vaikeasti cp-vammaisen isoveljen, ja pitämään sitä luonnollisena asiana.

Tiedän kuitenkin että on olemassa monia ihmisiä joiden mielestä näiden yksilöiden pitäisi kuulua suljettuihin laitoksiin, niin kuin aikanaan tehtiin. Kilpailuviettinen ihminen ei ymmärrä saati sisäistä massasta poikkeavia, vaan heille tällaiset yksilöt ovat kelvotonta materiaalia, näin yleistäen. Poikkeuksia löytyy kuitenkin aina, vaikka tuntuu siltä että jatkuvasti lyö päätään seinään.

Tuo on hyvä piirre ettet arkaile puhua avoimesti tilastasi, tai yrittää vähätellä ongelmia, jotka kumpikin ovat suuri rohkeuden osoitus. Siinä mielessä olen samanlainen kuin sinä, etten jätä kertomatta tai piilottele menneisyyttäni, ja sen ongelmia ja niistä aiheutuneita jälkiseurauksia. Monesti saan kuulla siitä, että tyyliin "älä vaan kerro kaikkea", tai " mitä sä menit noita kaikkia asioita kertomaan". Miksi ihmeessä mä en uskaltaisi kertoa menneisyydestäni ja sen ongelmista, kun en häpeä eikä mulla ole edes syytä hävetä. Olen kuka olen, ja juuri tuon menneisyyden vuoksi olen nyt se ihminen kuka olen tällä hetkellä. Kerron myös siksi, ettei mt-ongelmat ole enää samanlainen tabu mitä se oli vielä parikymmentä vuotta sitten ja jo vielä aiemmin.

Ja aiempi kirjoittamasi viesti sai minut aamulla kyyneliin, sillä sain sinulta sen palkinnon mikä on ainoa mitä tarinani kertomisella halusin tehdä. Auttaa toisia hakemaan apua itsarin sijaan, tai ymmärtämään että pahoistakin asiosta voi selvitä. Sillä kerron tarinaani yhä uudelleen ja uudelleen. Kertoen myös sen, että elämässä on niin hyviä kuin huonojakin päiviä, jolloin jälkimmäisiä päivinä tuntuu ettei millään jaksa. Jos sen verran uskaltaa luottaa itseensä ja tsempata niillä positiivisella ajatuksilla -vaikka tuntuisi sillä hetkellä siltä että evvk- että kyllä niitä hyviäkin päiviäkin tulee.

Eläimet on niitä parhaita pyyteetöntä rakkautta antavia eläviä, jotka eivät välitä tuon taivaallista siitä oletko rikas vai köyhä, terve vai sairas, vaan ovat lähes aina iloisia sinut nähdessään koska heille olet se tärkein ihminen. Oma koirani asuu vakituiseen vanhempieni kanssa eri paikassa, ja aina kun tulee luokseni, on hänellä leveä hymy kasvoillaan onnellisuuden merkiksi, ja vaikka hän saa mut välillä raivostumaan tempuillaan, saa hän myös hymyn huulilleni huonoina päivinä.

Ihan_sivusta kirjoitti:

Myös sinun tarinasi kuulostaa tutulta. Mulla on diagnosoitu määrittelemätön persoonallisuushäiriö, ja yleensä laukasen sanoa ajattelematta jotain mitä kadun myöhemmin. Sillä olen aina mieluummin kirjoittanut. Jatka ihmeessä niiden kirjeiden kirjoittamista, ja pura niihin oloasi ahdistavat tunteet, vaikket kenellekään antaisi. Ja vertaistukea voi saada myös tapaamatta ketään. Esimerkiksi Suomen Kipu ry:llä on facessa suljettu vertaistukiryhmä, jossa julkaisut ja niiden kommentit näkyvät vain jäsenille. Vastaavanlaisia ryhmiä voi löytyä ihan muualtakin kuin facesta.

Ja sitä tukihenkilöä suosittelen kyllä kokeilemaan, jos vain sellainen on mahdollista saada. Itse sain kaupungin maksaman tukihenkilön kaupungin sosiaalipuolen kautta, enkä olisi halunnut lopettaa yhteistyötä, mutta hemmetin korona, koska tarvetta olisi ollut edelleen. Eihän sitä voi tietää kenen kanssa kemiat lyö yhteen, ja itsellä kävi niin hyvä tuuri, että sain ihmiset jotka olivat luonteeltaan lähellä minua, jolloin yhteistyö oli helppoa.

Ymmärrän että tilanteesi on haasteellinen, eikä apua aina saa kun sitä tarvitsisi. Ainoat kerrat jolloin olen tuntenut kuuluvan joukkoon ns. normaalien -mitä en itse ole koskaan ollut- kanssa, ovat lukion musikaaliryhmä, koska osasin soittaa ja ihan kohtuu hyvin, sekä yo-pohjainen kämppiksen ryhmä, jossa meitä oli vain kahdeksan ryhmässä, ja kaikki olimme täysi-ikäisiä. Muutoin olin aina se ylimääräinen, joka kierteli kaveriporukan laidoilla yrittämässä päästä porukkaan mukaan, ja jota siedettiin mutta jota ei otettu vapaa-ajan touhuihin mukaan.

Toinen oppilaitos, missä tunsin kuuluvan porukkaan ilman että minua hyljeksittiin omien omituisuuksien takia, oli Kiipula Janakkalassa, jossa suoritin 2007 keskeytyneen merkonomin koulutuksen. Luokasta löytyi laidasta laitan erilaisia ihmisiä omine ongelmineen, eikä ketään kiusattu erilaisuuden tai esimerkiksi kuurouden suhteen, kun tarvitsi tunnille viittomakielistä tulkkia. Sen pari vuotta mitä siellä vietin, tunsin todellakin kuuluvani porukkaan, koska minun ei tarvinut esittää parempaa ja fiksumpaa ihmistä kuin olen, vaan sain olla oma itseni.

Samoin oli asia ollessani kuntouttavassa työtoiminnassa, koska samassa rakennuksessa toimi -paremman ja korrektimman sanan puutteessa- kehitysvammaisten kaksi päivätoimintaryhmää. Hyvin erilaisia luonteeltaan ja tavoittaa. Siitä huolimatta he olivat ja ovat minulle oikeita ihmisiä, kuin kuka tahansa. Ehkä se auttoi heidän nopeaa hyväksymistä, että olin vauvasta asti tottunut näkemään lapsuudenystäväni vaikeasti cp-vammaisen isoveljen, ja pitämään sitä luonnollisena asiana.

Tiedän kuitenkin että on olemassa monia ihmisiä joiden mielestä näiden yksilöiden pitäisi kuulua suljettuihin laitoksiin, niin kuin aikanaan tehtiin. Kilpailuviettinen ihminen ei ymmärrä saati sisäistä massasta poikkeavia, vaan heille tällaiset yksilöt ovat kelvotonta materiaalia, näin yleistäen. Poikkeuksia löytyy kuitenkin aina, vaikka tuntuu siltä että jatkuvasti lyö päätään seinään.

Tuo on hyvä piirre ettet arkaile puhua avoimesti tilastasi, tai yrittää vähätellä ongelmia, jotka kumpikin ovat suuri rohkeuden osoitus. Siinä mielessä olen samanlainen kuin sinä, etten jätä kertomatta tai piilottele menneisyyttäni, ja sen ongelmia ja niistä aiheutuneita jälkiseurauksia. Monesti saan kuulla siitä, että tyyliin "älä vaan kerro kaikkea", tai " mitä sä menit noita kaikkia asioita kertomaan". Miksi ihmeessä mä en uskaltaisi kertoa menneisyydestäni ja sen ongelmista, kun en häpeä eikä mulla ole edes syytä hävetä. Olen kuka olen, ja juuri tuon menneisyyden vuoksi olen nyt se ihminen kuka olen tällä hetkellä. Kerron myös siksi, ettei mt-ongelmat ole enää samanlainen tabu mitä se oli vielä parikymmentä vuotta sitten ja jo vielä aiemmin.

Ja aiempi kirjoittamasi viesti sai minut aamulla kyyneliin, sillä sain sinulta sen palkinnon mikä on ainoa mitä tarinani kertomisella halusin tehdä. Auttaa toisia hakemaan apua itsarin sijaan, tai ymmärtämään että pahoistakin asiosta voi selvitä. Sillä kerron tarinaani yhä uudelleen ja uudelleen. Kertoen myös sen, että elämässä on niin hyviä kuin huonojakin päiviä, jolloin jälkimmäisiä päivinä tuntuu ettei millään jaksa. Jos sen verran uskaltaa luottaa itseensä ja tsempata niillä positiivisella ajatuksilla -vaikka tuntuisi sillä hetkellä siltä että evvk- että kyllä niitä hyviäkin päiviäkin tulee.

Eläimet on niitä parhaita pyyteetöntä rakkautta antavia eläviä, jotka eivät välitä tuon taivaallista siitä oletko rikas vai köyhä, terve vai sairas, vaan ovat lähes aina iloisia sinut nähdessään koska heille olet se tärkein ihminen. Oma koirani asuu vakituiseen vanhempieni kanssa eri paikassa, ja aina kun tulee luokseni, on hänellä leveä hymy kasvoillaan onnellisuuden merkiksi, ja vaikka hän saa mut välillä raivostumaan tempuillaan, saa hän myös hymyn huulilleni huonoina päivinä.

Lue lisää

Olen pyytänyt ja hakenut kaikki mahdolliset avut mitä saan. Tukihenkilöä en ole saanut, koska en ole tarpeeksi huonossa kunnossa jatkuvasti. Monet avut mitkä on aloitettu on aloitettu vain kriisin ajaksi kun jotain on pakko tehdä ja heti kun pitäisi alkaa työstämään asioita, että saan tukevamman pohjan, en ole enää tarpeeksi huonossa kunnossa, että esim. psyk.polin tapaamisia jatkettaisiin. Minut on pudotettu kesken pois niin monta kertaa, etten osaa enää laskea monta kertaa niin on käynyt. Tavallaan ymmärrän kun monet niistä avuista on olleet, että psykiatrin pitää nyt vain keksiä jotain, vaikke se ei olisi ihan minulle tarkoitettu apu. Jos minä vien jossain aikaa tai paikkaa sellaiselta jolle se apu on sopiva niin aiheutan jollekin toiselle sen, ettei ne saa tarvittavaa apua.

Olen käyttänyt välillä mm. Tukinettiä ja muita paikkoja netissä, mutta näissäkin tulee usein vastaan se, että tarvitsen vaativampaa apua mitä he voivat antaa. Minulla on taas tapaaminen sossuun jonne menen suoraan sanomaan, etten enää jaksa sitä rumbaa, että aloitetaan jokin hoito mt-puolella ja sitten minut vain pudotetaan joka kerta kun pitäisi aloittaa elämän pohjustus eikä ole enää vain kriisioireiden hoitoa. Sekin on taas hylkäys, vaikka terveydehuollolta näihin olisikin jo tottunut.
Olin TE-palveluissakin pitkään ns. kooditon kun niillä ei ollut paikkaa mihin sopisin kunnes kunnalta loppui se aika minä aikana minun olisi pitänyt "tulla terveeksi" eli oletusarvollisesti jos olisi ollut hoitoja tarjolla sen ajan - sitten minut nostettiin taas täysi työkykyiseksi ja se on ollut enimmäkseen sellainen tuhojen suo. Yksi onnistuminen mikä antoi minulle hyvän ja kunnollisen kausityöpaikan, kunnes joku ihan kuin kiusallaan tilasi koronan ja se mahdollisuus hävisi heti.

Eläimet on kyllä ihan parhaita ja omat lemmikit auttaneet enemmän kuin kukaan ihminen. Minulle päätyi jopa kissa jonka tajusin lopulta olevani minun itsemurhavahti. Se oli hankala tapaus, omia sairauksia kissalla ja oli sellainen pää edellä mennään idiootti kissa, josta kukaan vieras ei pitänyt kun se oli joko liian arka tai liian itsevarma, veikkaan että sillä oli joku kissojen versio neurologisesta poikkevuudesta.
Silti.. Joka kerta kun olin itsetuhoisella tuulella ja en aina itsekään sitä tajunnut, tämä yli suureksi kasvanut kissa joka ei sen takia sopinut mukavasti syliin (tuli liian kuumakin!) juurtui minun päälleni koko painollaan. Aina silloin sitä ei haitannut olla sylissä ja ilman häntä en olisi selvinnyt teini-aivon heilahduksia ja elämää muutenkin kun en ollut diagnosoitu. Lemmikit myös pakottavat sinua huolehtimaan jostain, tekemään jotain - edes heille aja usein samalla myös itsellesi, koska asut samassa tilassa. Tiedän, että on ihmisiä jotka on niin huonossa kunnossa, ettei eläimetkään auta liikkeelle, mutta monelle lemmikit antaa edes jonkin tarkoituksen.

Tulen aina jatkamaan avoimesti sitä, että kerron millä tuulella mahdollisesti olen ja miksi reaktioni ovat oudot tai muuten käyttäydyn jotenkin ihmeellisesti. Edelleen siinä toivossa, että ihmiset itse uskaltaisivat puhua näistä asioista ennen kuin menee liian vakavaksi ja ettei se olisi tabu.
Moni työpaikkakin ensin sanonut ettei ole ongelma, mutta sitten se onkin ollut ongelma - joko ne luulee voivansa vedättää sairasta/tyhmää ihmistä - tai eivät hoida muutenkana työyhteisön oloja hyvin niin minut siihen lisäksi on kuin heittäisit pommin jo kärsivään työyhteisöön. Koska tahtomattani peilaan sen yhteisön käyttäytymistä kun aivot sopeutuu ja moni sellainen yhteisö ei tykkää kun ne näkee peilistä miten toimivat. Työn jäljessä minulla ei vielä ole ollut mitään erityistä vikaa kun selkeät ohjeet olen saanut ja tehtävät oppinut, mikä on ainakin yksi juttu mistä voi olla edes pikkaisen ylpeä.

Sinun olisi muuten hyvä käydä ehkä jossain nuorten paikoissa, esim. Ohjaamossa, kertomassa siitä kuinka voi käydä kun nuorena jokin mielentila vain ottaa vallan. Itse selvisin yli kissan ansiosta, mutta kaikilla ei sitä ole ja etenkin nuorena kun se tunne iskee yllättäen niin ei tiedä, että se menee ohitse. Paljon useampi tiedostaisi sen jos puhuttaisiin monista muistakin mielenterveys yms. jutuista lapsille ja nuorille paitsi vain, että älä käytä huumeita tai käy näin.
Miksi aina pitää pelkästään pelotella sillä aiheella? Sitten ei olla edes tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa jotka ei ole "normaaleja" ja myös kiusataan niitä kun tämä outo ihminen on sellainen pelottava ja vieras juttu.

Ja kasvatetaan lisää palsta tohtoreita, jotka ei vaivaudu muista välittämään ja vain heidän totuus sekä elämän kokemus on se ainoa oikea. Tällainen kapeamielinen ajattelu tapa aiheuttaa kiusaamista ja systeemejä, jotka ei auta yhtään tai pahentavat tilannetta.

Anonyymi kirjoitti:

Olen pyytänyt ja hakenut kaikki mahdolliset avut mitä saan. Tukihenkilöä en ole saanut, koska en ole tarpeeksi huonossa kunnossa jatkuvasti. Monet avut mitkä on aloitettu on aloitettu vain kriisin ajaksi kun jotain on pakko tehdä ja heti kun pitäisi alkaa työstämään asioita, että saan tukevamman pohjan, en ole enää tarpeeksi huonossa kunnossa, että esim. psyk.polin tapaamisia jatkettaisiin. Minut on pudotettu kesken pois niin monta kertaa, etten osaa enää laskea monta kertaa niin on käynyt. Tavallaan ymmärrän kun monet niistä avuista on olleet, että psykiatrin pitää nyt vain keksiä jotain, vaikke se ei olisi ihan minulle tarkoitettu apu. Jos minä vien jossain aikaa tai paikkaa sellaiselta jolle se apu on sopiva niin aiheutan jollekin toiselle sen, ettei ne saa tarvittavaa apua.

Olen käyttänyt välillä mm. Tukinettiä ja muita paikkoja netissä, mutta näissäkin tulee usein vastaan se, että tarvitsen vaativampaa apua mitä he voivat antaa. Minulla on taas tapaaminen sossuun jonne menen suoraan sanomaan, etten enää jaksa sitä rumbaa, että aloitetaan jokin hoito mt-puolella ja sitten minut vain pudotetaan joka kerta kun pitäisi aloittaa elämän pohjustus eikä ole enää vain kriisioireiden hoitoa. Sekin on taas hylkäys, vaikka terveydehuollolta näihin olisikin jo tottunut.
Olin TE-palveluissakin pitkään ns. kooditon kun niillä ei ollut paikkaa mihin sopisin kunnes kunnalta loppui se aika minä aikana minun olisi pitänyt "tulla terveeksi" eli oletusarvollisesti jos olisi ollut hoitoja tarjolla sen ajan - sitten minut nostettiin taas täysi työkykyiseksi ja se on ollut enimmäkseen sellainen tuhojen suo. Yksi onnistuminen mikä antoi minulle hyvän ja kunnollisen kausityöpaikan, kunnes joku ihan kuin kiusallaan tilasi koronan ja se mahdollisuus hävisi heti.

Eläimet on kyllä ihan parhaita ja omat lemmikit auttaneet enemmän kuin kukaan ihminen. Minulle päätyi jopa kissa jonka tajusin lopulta olevani minun itsemurhavahti. Se oli hankala tapaus, omia sairauksia kissalla ja oli sellainen pää edellä mennään idiootti kissa, josta kukaan vieras ei pitänyt kun se oli joko liian arka tai liian itsevarma, veikkaan että sillä oli joku kissojen versio neurologisesta poikkevuudesta.
Silti.. Joka kerta kun olin itsetuhoisella tuulella ja en aina itsekään sitä tajunnut, tämä yli suureksi kasvanut kissa joka ei sen takia sopinut mukavasti syliin (tuli liian kuumakin!) juurtui minun päälleni koko painollaan. Aina silloin sitä ei haitannut olla sylissä ja ilman häntä en olisi selvinnyt teini-aivon heilahduksia ja elämää muutenkin kun en ollut diagnosoitu. Lemmikit myös pakottavat sinua huolehtimaan jostain, tekemään jotain - edes heille aja usein samalla myös itsellesi, koska asut samassa tilassa. Tiedän, että on ihmisiä jotka on niin huonossa kunnossa, ettei eläimetkään auta liikkeelle, mutta monelle lemmikit antaa edes jonkin tarkoituksen.

Tulen aina jatkamaan avoimesti sitä, että kerron millä tuulella mahdollisesti olen ja miksi reaktioni ovat oudot tai muuten käyttäydyn jotenkin ihmeellisesti. Edelleen siinä toivossa, että ihmiset itse uskaltaisivat puhua näistä asioista ennen kuin menee liian vakavaksi ja ettei se olisi tabu.
Moni työpaikkakin ensin sanonut ettei ole ongelma, mutta sitten se onkin ollut ongelma - joko ne luulee voivansa vedättää sairasta/tyhmää ihmistä - tai eivät hoida muutenkana työyhteisön oloja hyvin niin minut siihen lisäksi on kuin heittäisit pommin jo kärsivään työyhteisöön. Koska tahtomattani peilaan sen yhteisön käyttäytymistä kun aivot sopeutuu ja moni sellainen yhteisö ei tykkää kun ne näkee peilistä miten toimivat. Työn jäljessä minulla ei vielä ole ollut mitään erityistä vikaa kun selkeät ohjeet olen saanut ja tehtävät oppinut, mikä on ainakin yksi juttu mistä voi olla edes pikkaisen ylpeä.

Sinun olisi muuten hyvä käydä ehkä jossain nuorten paikoissa, esim. Ohjaamossa, kertomassa siitä kuinka voi käydä kun nuorena jokin mielentila vain ottaa vallan. Itse selvisin yli kissan ansiosta, mutta kaikilla ei sitä ole ja etenkin nuorena kun se tunne iskee yllättäen niin ei tiedä, että se menee ohitse. Paljon useampi tiedostaisi sen jos puhuttaisiin monista muistakin mielenterveys yms. jutuista lapsille ja nuorille paitsi vain, että älä käytä huumeita tai käy näin.
Miksi aina pitää pelkästään pelotella sillä aiheella? Sitten ei olla edes tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa jotka ei ole "normaaleja" ja myös kiusataan niitä kun tämä outo ihminen on sellainen pelottava ja vieras juttu.

Ja kasvatetaan lisää palsta tohtoreita, jotka ei vaivaudu muista välittämään ja vain heidän totuus sekä elämän kokemus on se ainoa oikea. Tällainen kapeamielinen ajattelu tapa aiheuttaa kiusaamista ja systeemejä, jotka ei auta yhtään tai pahentavat tilannetta.

Lue lisää

Mitä saan kattaa myös ne mitä saan hakea, mutta päätös tehdään erikseen. Se, että saa jotain hakea ei aina tosiaan merkitse samaa, että sitä apua tottakai saa. Näissä on aina se pitkä prosessi ensin usein turhaan, että saa hakea kun hakemuksessa kumminkin ei kuunnella aikaisempaa arviota vaan joku joka ei ole koskaan sinua tavannut päättää miten asia hänen mielestään on.

Anonyymi kirjoitti:

Olen pyytänyt ja hakenut kaikki mahdolliset avut mitä saan. Tukihenkilöä en ole saanut, koska en ole tarpeeksi huonossa kunnossa jatkuvasti. Monet avut mitkä on aloitettu on aloitettu vain kriisin ajaksi kun jotain on pakko tehdä ja heti kun pitäisi alkaa työstämään asioita, että saan tukevamman pohjan, en ole enää tarpeeksi huonossa kunnossa, että esim. psyk.polin tapaamisia jatkettaisiin. Minut on pudotettu kesken pois niin monta kertaa, etten osaa enää laskea monta kertaa niin on käynyt. Tavallaan ymmärrän kun monet niistä avuista on olleet, että psykiatrin pitää nyt vain keksiä jotain, vaikke se ei olisi ihan minulle tarkoitettu apu. Jos minä vien jossain aikaa tai paikkaa sellaiselta jolle se apu on sopiva niin aiheutan jollekin toiselle sen, ettei ne saa tarvittavaa apua.

Olen käyttänyt välillä mm. Tukinettiä ja muita paikkoja netissä, mutta näissäkin tulee usein vastaan se, että tarvitsen vaativampaa apua mitä he voivat antaa. Minulla on taas tapaaminen sossuun jonne menen suoraan sanomaan, etten enää jaksa sitä rumbaa, että aloitetaan jokin hoito mt-puolella ja sitten minut vain pudotetaan joka kerta kun pitäisi aloittaa elämän pohjustus eikä ole enää vain kriisioireiden hoitoa. Sekin on taas hylkäys, vaikka terveydehuollolta näihin olisikin jo tottunut.
Olin TE-palveluissakin pitkään ns. kooditon kun niillä ei ollut paikkaa mihin sopisin kunnes kunnalta loppui se aika minä aikana minun olisi pitänyt "tulla terveeksi" eli oletusarvollisesti jos olisi ollut hoitoja tarjolla sen ajan - sitten minut nostettiin taas täysi työkykyiseksi ja se on ollut enimmäkseen sellainen tuhojen suo. Yksi onnistuminen mikä antoi minulle hyvän ja kunnollisen kausityöpaikan, kunnes joku ihan kuin kiusallaan tilasi koronan ja se mahdollisuus hävisi heti.

Eläimet on kyllä ihan parhaita ja omat lemmikit auttaneet enemmän kuin kukaan ihminen. Minulle päätyi jopa kissa jonka tajusin lopulta olevani minun itsemurhavahti. Se oli hankala tapaus, omia sairauksia kissalla ja oli sellainen pää edellä mennään idiootti kissa, josta kukaan vieras ei pitänyt kun se oli joko liian arka tai liian itsevarma, veikkaan että sillä oli joku kissojen versio neurologisesta poikkevuudesta.
Silti.. Joka kerta kun olin itsetuhoisella tuulella ja en aina itsekään sitä tajunnut, tämä yli suureksi kasvanut kissa joka ei sen takia sopinut mukavasti syliin (tuli liian kuumakin!) juurtui minun päälleni koko painollaan. Aina silloin sitä ei haitannut olla sylissä ja ilman häntä en olisi selvinnyt teini-aivon heilahduksia ja elämää muutenkin kun en ollut diagnosoitu. Lemmikit myös pakottavat sinua huolehtimaan jostain, tekemään jotain - edes heille aja usein samalla myös itsellesi, koska asut samassa tilassa. Tiedän, että on ihmisiä jotka on niin huonossa kunnossa, ettei eläimetkään auta liikkeelle, mutta monelle lemmikit antaa edes jonkin tarkoituksen.

Tulen aina jatkamaan avoimesti sitä, että kerron millä tuulella mahdollisesti olen ja miksi reaktioni ovat oudot tai muuten käyttäydyn jotenkin ihmeellisesti. Edelleen siinä toivossa, että ihmiset itse uskaltaisivat puhua näistä asioista ennen kuin menee liian vakavaksi ja ettei se olisi tabu.
Moni työpaikkakin ensin sanonut ettei ole ongelma, mutta sitten se onkin ollut ongelma - joko ne luulee voivansa vedättää sairasta/tyhmää ihmistä - tai eivät hoida muutenkana työyhteisön oloja hyvin niin minut siihen lisäksi on kuin heittäisit pommin jo kärsivään työyhteisöön. Koska tahtomattani peilaan sen yhteisön käyttäytymistä kun aivot sopeutuu ja moni sellainen yhteisö ei tykkää kun ne näkee peilistä miten toimivat. Työn jäljessä minulla ei vielä ole ollut mitään erityistä vikaa kun selkeät ohjeet olen saanut ja tehtävät oppinut, mikä on ainakin yksi juttu mistä voi olla edes pikkaisen ylpeä.

Sinun olisi muuten hyvä käydä ehkä jossain nuorten paikoissa, esim. Ohjaamossa, kertomassa siitä kuinka voi käydä kun nuorena jokin mielentila vain ottaa vallan. Itse selvisin yli kissan ansiosta, mutta kaikilla ei sitä ole ja etenkin nuorena kun se tunne iskee yllättäen niin ei tiedä, että se menee ohitse. Paljon useampi tiedostaisi sen jos puhuttaisiin monista muistakin mielenterveys yms. jutuista lapsille ja nuorille paitsi vain, että älä käytä huumeita tai käy näin.
Miksi aina pitää pelkästään pelotella sillä aiheella? Sitten ei olla edes tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa jotka ei ole "normaaleja" ja myös kiusataan niitä kun tämä outo ihminen on sellainen pelottava ja vieras juttu.

Ja kasvatetaan lisää palsta tohtoreita, jotka ei vaivaudu muista välittämään ja vain heidän totuus sekä elämän kokemus on se ainoa oikea. Tällainen kapeamielinen ajattelu tapa aiheuttaa kiusaamista ja systeemejä, jotka ei auta yhtään tai pahentavat tilannetta.

Lue lisää

Voimia jaksamiseen, ja jos jossain näet jonkun kertovan tutun kuuloista tarinaa naamalla ja nimellä, niin ota yhteyttä ja jatketaan juttua yksityisemmin, sillä tuntuu siltä että tarvitsisimme kirjoitusjuttuseuraa toisistamme, ja mielellään haluaisin jutella kanssasi ja jakaa kokemuksia sekä juurikin sitä vertaistukea, jota itsekin tarvitsen tällä hetkellä. En pelkästään antajana, vaan myös tarvitsijana silloin kun tuntuu että kaikki menee päin helvettiä eikä millään jaksaisi. Täällä en kuitenkaan nimeäni viitsi ja halua antaa, kun ei noista kaikista tiedä. Ja olen todellakin tosissani sen yhteydenpidon kanssa. Ystäviä, ja etenkin oman vointinsa ymmärtävät ystäviä ei koskaan ole liikaa. Kiitos itsellesi. Olet myös tullut vahvaksi kaiken kokemasi jälkeen, mutta välillä voi sallia itselleen sen heikkouden ja siihen tarvittavan hetken.

Jos tulevaisuudessa pääsen kokemusasiantuntijaksi, niin ilman muuta menen nuorille puhumaan asiasta. Aloin oirehtimaan silloin kun muutin 19-vuotiaana omilleni täysin yksin vieraalle paikkakunnalle.

Lopulta yritykset ja romahtaminen tuli yllätyksenä niin itselle kuin vanhemmilleni, jotka joutuivat vuosia elämään siinä pelossa soiko puhelin yöllä, ja jos soi niin mitä on tapahtunut. Enää he eivät pelkää että tekisin itselleni jotakin, mutta koskaan ei voi tietää, ja sillä aina yritän saada apua ennen kuin jaksamisen raja ylittyy.

Ehkä siksi en uskalla tehdä ratkaisuja tällä hetkellä, jotka voisi päättyä joko onneen tai torjuntaan, koska en kestäisi jälkimmäistä oltuani pitkään yksin. Etenkään tällä hetkellä kun mieli on muutenkin jatkuvien huonojen päivien takia maassa, ja jaksaminen...niin jotenkin sitä vaan jaksaa kun saa vain olla ilman mitään vaatimuksia. Toissa päivänä oli pitkästä aikaa todella kipeä päivä, ja jolloin oli yksi niistä lopulta harvoista päivistä jolloin toivoin tajunnan menetystä saadakseni hetkeksi helpotusta.

Kipu ei ole se ainoa voimia vievä, vaan jatkuva uupumus joka ei lähde nukkumalla sekä väsymys yhdistettynä kipuun. No, sitähän tää elämä on ollu viime aikoina, ja tulee olemaan ties kuinka pitkään ennen seuraavaa helpottavaa parempaa kautta.

Ihan_sivusta kirjoitti:

Voimia jaksamiseen, ja jos jossain näet jonkun kertovan tutun kuuloista tarinaa naamalla ja nimellä, niin ota yhteyttä ja jatketaan juttua yksityisemmin, sillä tuntuu siltä että tarvitsisimme kirjoitusjuttuseuraa toisistamme, ja mielellään haluaisin jutella kanssasi ja jakaa kokemuksia sekä juurikin sitä vertaistukea, jota itsekin tarvitsen tällä hetkellä. En pelkästään antajana, vaan myös tarvitsijana silloin kun tuntuu että kaikki menee päin helvettiä eikä millään jaksaisi. Täällä en kuitenkaan nimeäni viitsi ja halua antaa, kun ei noista kaikista tiedä. Ja olen todellakin tosissani sen yhteydenpidon kanssa. Ystäviä, ja etenkin oman vointinsa ymmärtävät ystäviä ei koskaan ole liikaa. Kiitos itsellesi. Olet myös tullut vahvaksi kaiken kokemasi jälkeen, mutta välillä voi sallia itselleen sen heikkouden ja siihen tarvittavan hetken.

Jos tulevaisuudessa pääsen kokemusasiantuntijaksi, niin ilman muuta menen nuorille puhumaan asiasta. Aloin oirehtimaan silloin kun muutin 19-vuotiaana omilleni täysin yksin vieraalle paikkakunnalle.

Lopulta yritykset ja romahtaminen tuli yllätyksenä niin itselle kuin vanhemmilleni, jotka joutuivat vuosia elämään siinä pelossa soiko puhelin yöllä, ja jos soi niin mitä on tapahtunut. Enää he eivät pelkää että tekisin itselleni jotakin, mutta koskaan ei voi tietää, ja sillä aina yritän saada apua ennen kuin jaksamisen raja ylittyy.

Ehkä siksi en uskalla tehdä ratkaisuja tällä hetkellä, jotka voisi päättyä joko onneen tai torjuntaan, koska en kestäisi jälkimmäistä oltuani pitkään yksin. Etenkään tällä hetkellä kun mieli on muutenkin jatkuvien huonojen päivien takia maassa, ja jaksaminen...niin jotenkin sitä vaan jaksaa kun saa vain olla ilman mitään vaatimuksia. Toissa päivänä oli pitkästä aikaa todella kipeä päivä, ja jolloin oli yksi niistä lopulta harvoista päivistä jolloin toivoin tajunnan menetystä saadakseni hetkeksi helpotusta.

Kipu ei ole se ainoa voimia vievä, vaan jatkuva uupumus joka ei lähde nukkumalla sekä väsymys yhdistettynä kipuun. No, sitähän tää elämä on ollu viime aikoina, ja tulee olemaan ties kuinka pitkään ennen seuraavaa helpottavaa parempaa kautta.

Lue lisää

Heh. Juu. Ei täällä uskalla nimiä jakaa. Syystä en sano myöskään tosi tarkkoja diagnooseja mitä itselläni on, koska se on tarpeeksi harvinainen kokoelma yhdessä.
En tiedä olisinko hyvä vertaustuki. Olen aika rasittava tyyppi ja en kauhean hyvä siinä. Tietenkin minulta kai oppisi hieman sitä neurologista puolta laajemmin, mitä sinulla ei kai onneksi ole kaiken muun lisäksi? Toivon mukaan.
Itselläni sentään on vielä kohtalaisen kivuton keho aina siihen asti kunnes onnistun menemään taas jossain yli ja telomaan itseni tai aiheuttamaan rasitusvamman, kun on aivoissa taas väärä kytkin päällä ja arvioin huonosti.

Se kun ei sovi minnekään apuihin kunnolla niin seikkailin paljon muiden "ongelmaisten" ryhmissä, tullut opittua monenmoisista sairauksista ja poikkeavuuksista heidän kauttaan. Huomasi mm. sen kuinka monet naisille yleisimmät vaivat on todella alidiagnosoituja, vaikka voivat olla hyvinkin invaliidisoivan kipeitä ja niihin ei kanssa ole välttämättä mitään mikä auttaisi. Usein kun ovat näitä ns. näkymättömiä sairauksia ja tosiaan yleisempiä naisilla niin keksitty vain sairaudelle nimi ja tutkimiset on ollut enimmäkseen vain siinä. Turhauttava ilmiö mikä näkyy vieläkin, vaikka siitä on alettu puhua, että liian pitkään tutkittu vain pojista/miehistä kaikkia sairauksia. Paljon aikuisikäisiä naisia jossain ihme limbossa, kun niille ei ole mitään apuja ja ratkaisuja.

Olen kerännyt itselleni kyllä sopivan kaveriporukan, joissa on kehitysvammaiseksikin luokiteltua porukkaa, mutta silti itse olen aina se joka on lopulta paskimmassa kunnossa ja minua täytyy taas jostain kuilusta nostaa. Heille toisaalta on usein jo lapsesta asti tarjottu tukea kaikkeen mahdolliseen, mikä on selkeästi auttanut ja ovat työelämässä. Yhdelle kaverille olen sen fyysinen auttaja, kun se taas on minulle toimivat aivot ja kertoo milloin toimin oikein ja milloin väärin.
Sekasakkia tosiaan minun kanssani pyörii, suurin osa ei ole ns. normaaleja, koska ne kiinnostuu minusta vain hetken ja sitten ei ne jaksa ja lähtee pois. Pari sellaista kestävämpää ja avoinmieleisempää ihmistä jäänyt, mutta ymmärrän hyvin jos ei vain minua jaksa - tiedän itse parhaiten kuinka vaikeaa minun kanssa on olla! Siksi rehellisesti ja avoimesti siitä kerronkin, että missä olen hyvä ja missä huono. Niin ei ole epäreilua tai kukaan säikähdä.

Kyllä minä keskustelen, mutta tavallaan ei erikseen ole sille tarvetta enkä osaa tuntea yksinäisyyttä - iso syy miksi minulla pitäisi olla normaali arkirutiini missä käyn tavallisesti töissä tai muulla. Unohdun muuten vain kotiin, kuten jo mainitsin.
Mutta joo.. Jos joskus muualla törmäillään ja nähdään turvallisemmassa paikassa niin voin tietoja vaihtaa. Epäilen, että minua näkee tai kohtaa missään, koska en sosiaalisoi paljoa ja korona vähensi sitä vielä lisää. Tänne nyt eksyn aina välillä.

En toisaalta pysty lupaamaan itsestäni mitään, koska yritän niin paljon kun vain voin niin mennä vain päivä tai viikko kerrallaan lupaamatta kenellekään mitään. Silleen jaksaa parhaiten jos vain voi mennä mahdollisimman hetkessä, niin kuin eläimet. En voi silti tehdä sitä liian pitkään tai tosiaan eristäydyn muusta maailmasta liikaa ja kaikki mitä olen oppinut ja missä olen kehittynyt vain rapisee pois jos ei harjoittele.

Mälsää kun ei tule yhtään luonnostaan. Ehkä alkuperäiseen aloituksen kysymykseen lopulta oma vastaukseni on: Kaipaan itselleni niitä pieniä, enimmäkseen sosiaalisia, asioita jotka on jokaisella ns. normaalilla ihmisellä luonnostaan. Joillain se toimii enemmän ja joillain vähemmän, että joskus tarvitsee tehdä töitä sen eteen, mutta se juttu on olemassa.
Minulta se puuttuu kokonaan ja on kaikista ongelmista se vaikein osuus, jos se puuttuisi psykopaattisella tavalla se ei minua stressaisi, mutta kun puuttuu just se pala mikä ei tee minusta psykopaattia samalla. Kaipaan sitä palaa, muut ongelmat voi jäädä, kun tuo on se vaikein ja rasittaa eniten kokonaisuutta.

Minusta nykyisin on turvallisempaa kävellä kadulla.

Olit vain itse hunsvotti silloin nuoruudessa. Nyt kun ikää on tullut, nykyiset hunsvotit näyttävät pelottavilta.

Olisin halunnut elää 80-luvulla ennen kuin Suomen koulu-, tutkimus-, terveys ja mielenterveys edistyksistä leikattiin rahat pois 90 luvulla ja jatkettiin vain joka vuosi leikkaamista. Olisi ollut kiva kokea edes hetken se aika kun Suomi oli edellä kävijä ja menossa kohti parempaa tulevaisuutta. Ehkä sen myötä pystyisin nyt valehtelemaan itselleni, että yhä ollaan samalla polulla ja tuudittautua siihen harhaan niin kuin monet muut, jotka kokivat ja näkivät sen hienouden.

Ruokasooda on hyvä apu, jos ei ole lääkettä käsillä.

Partakaweri kirjoitti:

Ruokasooda on hyvä apu, jos ei ole lääkettä käsillä.

Ei ollut ruokasoodaakaan lähettyvillä. V.ttumainen yö. 🤕

Mikäköhän trauma sulle on tullut? Torjunta,hylkääminen? Joku nauroi sun erektio-ongelmille? Ethän sä edes pysty suhteeseen.

No ei se kaksiossa asumine mitään varakasta kuvaa anna kyllä sekään...

Vittu, että tämä vuodenaika on täyttä paskaa! Sataa divetyoksidia yhtenä kyrpänä ja aina, siis AINA on yhtä pimeää, kuin mörön perseessä.

Anonyymi kirjoitti:

Vittu, että tämä vuodenaika on täyttä paskaa! Sataa divetyoksidia yhtenä kyrpänä ja aina, siis AINA on yhtä pimeää, kuin mörön perseessä.

Nono, neljä kuukautta kesään! Pian on kesä!

Anjasta tuli ihan kaunis nainen. Huomaa, viattomuus on karissut.
https://www.youtube.com/watch?v=TYrWFOeyAb4

AsianVierestä

Asia on?

Anonyymi kirjoitti:

Asia on?

Fysiatri auttaa sen asian kanssa.

J-76 kirjoitti:

Fysiatri auttaa sen asian kanssa.

Täälläkin voimme niksauttaa

Anonyymi kirjoitti:

Täälläkin voimme niksauttaa

Niksautus ei auta. :)

Kiitos silti!

Usko tarpeeksi niin sillä paranee.

J-76 kirjoitti:

Niksautus ei auta. :)

Kiitos silti!

Aina auttaa kun naksauttaa.

Anonyymi kirjoitti:

Usko tarpeeksi niin sillä paranee.

En ole uskovainen.

Anonyymi kirjoitti:

Aina auttaa kun naksauttaa.

Öö, ei tällä kertaa. Jollet niskoja meinannut, henkeä pois?:)

J-76 kirjoitti:

En ole uskovainen.

En minäkään, mutta täällä palstan tohtori kertoi, että riittää kun itse uskoo tarpeeksi niin paranee.

Anonyymi kirjoitti:

En minäkään, mutta täällä palstan tohtori kertoi, että riittää kun itse uskoo tarpeeksi niin paranee.

Heh, aha. Että oikeastaan muakin vaivaa vaan uskonpuute? :D

Olispa se niin helpolla hoidettu. 🙏

J-76 kirjoitti:

Heh, aha. Että oikeastaan muakin vaivaa vaan uskonpuute? :D

Olispa se niin helpolla hoidettu. 🙏

Niin se D. tohtori kovasti väitti ja en uskonut häntä juuri sen uskonpuutteeni takia, niin ei paljastanut mistä tällaiset ihmeparannus tiedot on saanut.

Myydäänkö jossain sitä uskoa, jos kerta ei itseltä löydy ihmeparannukseen asti sellaisia taikavoimia? :D

Anonyymi kirjoitti:

Niin se D. tohtori kovasti väitti ja en uskonut häntä juuri sen uskonpuutteeni takia, niin ei paljastanut mistä tällaiset ihmeparannus tiedot on saanut.

Myydäänkö jossain sitä uskoa, jos kerta ei itseltä löydy ihmeparannukseen asti sellaisia taikavoimia? :D

Lue lisää

Jos jossain myydäänkin, niin en tiedä missä. Jos keksit paikan, kerrotko mullekin. Meen ostoksille. :)

J-76 kirjoitti:

Jos jossain myydäänkin, niin en tiedä missä. Jos keksit paikan, kerrotko mullekin. Meen ostoksille. :)

Toivottavasti sen saa jostain helpommalla ja halvemmalla kuin mitä riittävä terveydenhoito tulisi maksamaan. Mutta ei kai ihmeparannuksella voi laittaa hintaa, yrittää sitten saada vaikka lainoja sitä varten.
Vielä vain ei ole tätä usko taikavoima kauppaa tullut missään vastaan, varmaan jäänyt jumiin jenkkilään kun siellä on kaikki niin terveitä tällä hetkellä. :D

J-76 kirjoitti:

Niksautus ei auta. :)

Kiitos silti!

No entä kiksautus? Jos ei auta sekään niin saat kuitenkin elämäsi kyydit.

Anonyymi kirjoitti:

No entä kiksautus? Jos ei auta sekään niin saat kuitenkin elämäsi kyydit.

Heh, jos nyt ei kuitenkaan. Tulet pian riippuvaiseksi.

Tänään oli monta tuntia 😎

Anonyymi kirjoitti:

Tänään oli monta tuntia 😎

Tuntia.. ajattele.. 😄

Wwuwuw kirjoitti:

Tuntia.. ajattele.. 😄

Minulla tunnin. Kirmasin kun keväinen varsa 😀

Uskot vain lujaa siihen niin kyllä se tulee, ei vaadi mitään muuta.

Anonyymi kirjoitti:

Uskot vain lujaa siihen niin kyllä se tulee, ei vaadi mitään muuta.

Eipä sitä muuta voikaan. 😁

Katsos säätä kun ei voi valita. 😀

Minä kaipaisin samoilla kriteereillä, mutta naista.
Terveisin mies.