Odotin naista

No mutta sehän mukavaa kuultavaa. Mutta todettakoon, että mikäli aurinko tulee pilvien läpi, niin siinä vaiheessa ei enään kukaan ole sitä näkemässä.

Miksi muuten puhutaan, että vettä, lunta, räntää niskaan? Päälakeenhan ja naamaan se enimmäkseen sataa.

Anonyymi kirjoitti:

No mutta sehän mukavaa kuultavaa. Mutta todettakoon, että mikäli aurinko tulee pilvien läpi, niin siinä vaiheessa ei enään kukaan ole sitä näkemässä.

Miksi muuten puhutaan, että vettä, lunta, räntää niskaan? Päälakeenhan ja naamaan se enimmäkseen sataa.

Lue lisää

Murun, nimeltään Tirppa, käynti on yleensä viikon kohokohta, ja antaa aina piristysruiskeen, kun näkee että on haluttu ja kaivattu. Lisäks se vie aina mut lenkille käydessään. Sillä se onkin aina tervetullut vieras, vaikka välillä savu nousee korvista sen itsenäisyyden takia. 😆 Tai sit meitä on kaksi yhtä kovakalloista ottamassa mittaa toisistaan.

Oot muuten siinä oikeassa, että ei olla näkemässä sitä auringon tuloa. Mutta mitä jos se ehtii sammua miljardien kilometrien, tai mitä sitä matkaa onkaan, päähän, ennen pilvien läpäisyä.

Sade on siinä mielessä itsepäinen, että se menee sinne minne ei haluta sen menevän. Pääosin päähän, mutta kyllä se välillä onnistuu menemään sinne niskaankin, jos pitää päätään kumarassa. Muutaman kerran on harmittanut hiusten kastuminen, kun aamun pesu ja kuivaus on mennyt hukkaan. Olis riittänyt kun olisi ottanut shampoon mukaan, ja antanu luonnon hoitaa hiustenpesu.

Pilkkua voi viilata, ja pilkusta voi tehdä asiaa, mutta ei se siitä huolimatta selvennä miksi joistakin asioista sanotaan toisin, vaikka oikeasti käykin toisen lailla.

Lauruska kirjoitti:

Murun, nimeltään Tirppa, käynti on yleensä viikon kohokohta, ja antaa aina piristysruiskeen, kun näkee että on haluttu ja kaivattu. Lisäks se vie aina mut lenkille käydessään. Sillä se onkin aina tervetullut vieras, vaikka välillä savu nousee korvista sen itsenäisyyden takia. 😆 Tai sit meitä on kaksi yhtä kovakalloista ottamassa mittaa toisistaan.

Oot muuten siinä oikeassa, että ei olla näkemässä sitä auringon tuloa. Mutta mitä jos se ehtii sammua miljardien kilometrien, tai mitä sitä matkaa onkaan, päähän, ennen pilvien läpäisyä.

Sade on siinä mielessä itsepäinen, että se menee sinne minne ei haluta sen menevän. Pääosin päähän, mutta kyllä se välillä onnistuu menemään sinne niskaankin, jos pitää päätään kumarassa. Muutaman kerran on harmittanut hiusten kastuminen, kun aamun pesu ja kuivaus on mennyt hukkaan. Olis riittänyt kun olisi ottanut shampoon mukaan, ja antanu luonnon hoitaa hiustenpesu.

Pilkkua voi viilata, ja pilkusta voi tehdä asiaa, mutta ei se siitä huolimatta selvennä miksi joistakin asioista sanotaan toisin, vaikka oikeasti käykin toisen lailla.

Lue lisää

Niin sinne aurinkoon taitaa olla jotain 7-8 valominuuttia, mutta onhan ennustettu, että ennen romahtamistaan laajenee tänne asti. Tosin siihen menee vielä aikaa.

Sade ja tuuli ovat mielestäni aina väärässä paikassa väärään aikaan. Silloin, kun olin vielä työelämässä, niin aina oli mennen tullen vastatuuli. Kerran saderintamakin ajoi minua takaa. Luultavasti poljin ajatustakin nopeammin, mutta ei auttanut. Kiinni sai.

Luin muuten ensin ainoalla silmälläni, että kirjoitit alussa: "Murun, nimeltä Timppa..." Kovasti jo ihmettelin, että tunnemmeko me? Ja vieläpä niin hyvin, että kirjoitustyylistä tunnistaa. 🤔😆

Miksi muuten sanotaan helppo nakki? Armeijassa sitten taas nakkihommat eivät ole ollenkaan helppoja tai mukavia. Mutta nyt kun muistan, niin kysyn epäkohteliaasti, että miksi Tirppa käy vain kerran viikossa? Onko sinulle käynyt pahasti?

Itsekin olen ollut pahassa onnettomuudessa ja vuoden sairaalassa. Onneksi isäpappa kävi sentään huolehtimassa kissoistani. Katsoivat sitten halveksien minua, kun vihdoin kotiuduin.

Anonyymi kirjoitti:

Niin sinne aurinkoon taitaa olla jotain 7-8 valominuuttia, mutta onhan ennustettu, että ennen romahtamistaan laajenee tänne asti. Tosin siihen menee vielä aikaa.

Sade ja tuuli ovat mielestäni aina väärässä paikassa väärään aikaan. Silloin, kun olin vielä työelämässä, niin aina oli mennen tullen vastatuuli. Kerran saderintamakin ajoi minua takaa. Luultavasti poljin ajatustakin nopeammin, mutta ei auttanut. Kiinni sai.

Luin muuten ensin ainoalla silmälläni, että kirjoitit alussa: "Murun, nimeltä Timppa..." Kovasti jo ihmettelin, että tunnemmeko me? Ja vieläpä niin hyvin, että kirjoitustyylistä tunnistaa. 🤔😆

Miksi muuten sanotaan helppo nakki? Armeijassa sitten taas nakkihommat eivät ole ollenkaan helppoja tai mukavia. Mutta nyt kun muistan, niin kysyn epäkohteliaasti, että miksi Tirppa käy vain kerran viikossa? Onko sinulle käynyt pahasti?

Itsekin olen ollut pahassa onnettomuudessa ja vuoden sairaalassa. Onneksi isäpappa kävi sentään huolehtimassa kissoistani. Katsoivat sitten halveksien minua, kun vihdoin kotiuduin.

Lue lisää

Vastasitkin jo palstakamun ketjussa kysymykseeni ja vieläpä samalla kellon lyömällä, kun kirjoitin oman kirjoitukseni.

Anonyymi kirjoitti:

Niin sinne aurinkoon taitaa olla jotain 7-8 valominuuttia, mutta onhan ennustettu, että ennen romahtamistaan laajenee tänne asti. Tosin siihen menee vielä aikaa.

Sade ja tuuli ovat mielestäni aina väärässä paikassa väärään aikaan. Silloin, kun olin vielä työelämässä, niin aina oli mennen tullen vastatuuli. Kerran saderintamakin ajoi minua takaa. Luultavasti poljin ajatustakin nopeammin, mutta ei auttanut. Kiinni sai.

Luin muuten ensin ainoalla silmälläni, että kirjoitit alussa: "Murun, nimeltä Timppa..." Kovasti jo ihmettelin, että tunnemmeko me? Ja vieläpä niin hyvin, että kirjoitustyylistä tunnistaa. 🤔😆

Miksi muuten sanotaan helppo nakki? Armeijassa sitten taas nakkihommat eivät ole ollenkaan helppoja tai mukavia. Mutta nyt kun muistan, niin kysyn epäkohteliaasti, että miksi Tirppa käy vain kerran viikossa? Onko sinulle käynyt pahasti?

Itsekin olen ollut pahassa onnettomuudessa ja vuoden sairaalassa. Onneksi isäpappa kävi sentään huolehtimassa kissoistani. Katsoivat sitten halveksien minua, kun vihdoin kotiuduin.

Lue lisää

Muusta en ole varma, mutta palstalta ainakin tuttuja ollaan, tai suurin piirtein alkuvuodesta ainakin. Itse tulin tälle palstalle viime marraskuussa, ja sieltä asti enemmän tai vähemmän kirjoitellut. Joitain juttuja on rekkaantuneilta jäänyt mieleen, ja jos täysin anona kirjoittaa, muistan tietyt asiat joita mielessä yhdistelemällä pystyn kirjoittajan tunnistamaan. En kuitenkaan aina.

Tarinani on pitkä, mutta yritän kertoa sen mahdollisimman lyhyesti. Mitään siitä en ole juurikaan salaillut edes irl, joten jotkin asiat saatatkin tunnistaa palstalta jo aiemmin lukeneena.

Siis, hyppäsin marraskuussa 2004 kolmannen asuinkerroksen parvekkeelta itsemurha tarkoituksessa, ja mursin itseni pahasti vyötäröstä alaspäin. Selän, lantion sekä molemmat jalat. Asuin silloin Oulussa, mutta tällä hetkellä asun Hämeessä. Vietin 4,5 kuukautta sairaalassa, joiden aikana kävin rankkoja leikkauksia läpi, jotka tehtiin murtumien korjaamiseksi.

Jalkateräni olin lähellä menettää, koska heti hypyn jälkeen kuolioon menneen kantapään pehmytkudoksien korvaamiseksi tehty kielekesiirto meni myös kuolioon, eikä toista samanlaista leikkausta olisi ollut järkeä tehdä, koska siinä olisi käynyt samalla tavalla kuin ensimmäisenkin kielekkeen suhteen. Jäljelle jäi van VAC-hoito, jonka avulla pystyin kasvattamaan tarpeeksi pehmytkudosta pelkälle ihonsiirteelle. Jos tuo hoito ei olisi auttanut, olisi jalkateräni amputoitu.

Ristiselkäni on luudutettu, ja ylemmänkin murtuman korjaamiseen käytetty metallilevy on poistettu. Lantiossa metallia on ainoana elimistössä. Muut metallilevyt ja ulkopuoliset fixaattorit on poistettu, joista viimeinen syksyllä 2007. Kantapään haava, siis se mihin kasvatettiin kudosta ja siirrettiin ihoa, oli seuraavat 5 vuotta vuoroin kiinni ja vuoroin auki...luuhun asti. Sain kantapään haavan pysyvästi kiinnittymään 10 vuotta sitten, eikä siinä ole sen jälkeen ollut suoraa yhteyttä luuhun asti. Onneksi.

Syksyllä 2007 olin ehtinyt olla 7 päivää viimeistä vuotta koulussa, ja seuraavana keväänä oli tarkoitus valmistua ammattiin, kun kovat selkäkivut alkoivat. Siis sietämättömät, joiden takia kävin useamman kerran päivystyksessä, ja sinä syksynä olin kolmeen kertaan ortopedian osastolla, sekä kivunhoidossa että itse kivun syyn selvityksessä. Lisäksi Oysin jalkahoitaja otti hiomakoneellaan hieman liian läheltä kantapään auki olevaa haavaa, jolloin staphylococcus aureus -bakteeri pääsi verenkiertoon, ja aiheutti sekä kantaluuhun osteomyeliitin, että yleistilana sepsiksen. Onneksi olin päässyt illalla selkäkipujen takia osastolle, kun yöllä horkkamainen kuume nousi, joten ab-tiputus päästiin aloittamaan jo samana päivänä oireiden ilmaannuttua. Sepsis onkin ainoa sairaus mitä pelkään. En tiedä olisinko tällä hetkellä elossa, jos en olisi ollut jo valmiiksi osastalla. Hyvin todennäköisesti en olisi, koska en olisi osannut hakeutua päivystykseen oireiden alkaessa, vaan olisin luullut niitä selkäkipuun kuuluvaksi.

Tammikuussa 2008 pääsin ensimmäistä kertaa kipupolille, jossa sain ensimmäiset hermosärkylääkkeet. Niistä edelleen yksi on käytössä tällä hetkellä unta parantavana, vaikka itse kivun lievitykseen siitä ei ole apua. Lääkkeitä kokeiltiin, ja kahden vuoden aikana kahdesti nostettiin kädet ilmaan, että kaikki on tehty mitä voidaan, ja potkittiin polilta pois. Hermokipu esiintyi tuolloin kohtauksina, jotka menivät ja tulivat omaan tahtiinsa eri vuorokaudenaikoina 364 päivää vuodessa. Noin puolen vuoden välein oli yksi ns. hyvä päivä. Olin ottanut keväällä 2008 paperit koulusta ulos, eli siis keskeyttänyt koulun kokonaan, koska en tiennyt sitä, että koska pystyn palaamaan opintoihin, vai pystynkö siihen ollenkaan.

2010 muutin takaisin lapsuuteni maisemiin, ja samalla sairaanhoitopiirini vaihtui. Täällä ensimmäisenä tk-lääkäri sanoi että nyt ei välitetä siitä jäänkö johonkin lääkkeeseen koukkuun vai ei, vaan nyt hoidetaan itse kipua. Olin sitä ennen kahdesti jo vierottanut vahvat opiaatit itsestäni, eli oxynormin ja oxycontinin. Koska miedommasta kipulaastarista ei ollut apua edelleen sietämättöminä kipuina tuntuviin kipukohtauksiin, vaihdettiin buprenorfiini fentanyliin. Lisäksi oli mm. panacod, meloxicam ja rivatril käytössä. Aluksi niistä oli ollut apua, mutta esimerkiksi jo 2009 jouduin käyttämään kahdeksaa tablettia panacodia päivässä. Siihen lisättynä pari muuta lääkettä koktailiksi.

Lauruska kirjoitti:

Muusta en ole varma, mutta palstalta ainakin tuttuja ollaan, tai suurin piirtein alkuvuodesta ainakin. Itse tulin tälle palstalle viime marraskuussa, ja sieltä asti enemmän tai vähemmän kirjoitellut. Joitain juttuja on rekkaantuneilta jäänyt mieleen, ja jos täysin anona kirjoittaa, muistan tietyt asiat joita mielessä yhdistelemällä pystyn kirjoittajan tunnistamaan. En kuitenkaan aina.

Tarinani on pitkä, mutta yritän kertoa sen mahdollisimman lyhyesti. Mitään siitä en ole juurikaan salaillut edes irl, joten jotkin asiat saatatkin tunnistaa palstalta jo aiemmin lukeneena.

Siis, hyppäsin marraskuussa 2004 kolmannen asuinkerroksen parvekkeelta itsemurha tarkoituksessa, ja mursin itseni pahasti vyötäröstä alaspäin. Selän, lantion sekä molemmat jalat. Asuin silloin Oulussa, mutta tällä hetkellä asun Hämeessä. Vietin 4,5 kuukautta sairaalassa, joiden aikana kävin rankkoja leikkauksia läpi, jotka tehtiin murtumien korjaamiseksi.

Jalkateräni olin lähellä menettää, koska heti hypyn jälkeen kuolioon menneen kantapään pehmytkudoksien korvaamiseksi tehty kielekesiirto meni myös kuolioon, eikä toista samanlaista leikkausta olisi ollut järkeä tehdä, koska siinä olisi käynyt samalla tavalla kuin ensimmäisenkin kielekkeen suhteen. Jäljelle jäi van VAC-hoito, jonka avulla pystyin kasvattamaan tarpeeksi pehmytkudosta pelkälle ihonsiirteelle. Jos tuo hoito ei olisi auttanut, olisi jalkateräni amputoitu.

Ristiselkäni on luudutettu, ja ylemmänkin murtuman korjaamiseen käytetty metallilevy on poistettu. Lantiossa metallia on ainoana elimistössä. Muut metallilevyt ja ulkopuoliset fixaattorit on poistettu, joista viimeinen syksyllä 2007. Kantapään haava, siis se mihin kasvatettiin kudosta ja siirrettiin ihoa, oli seuraavat 5 vuotta vuoroin kiinni ja vuoroin auki...luuhun asti. Sain kantapään haavan pysyvästi kiinnittymään 10 vuotta sitten, eikä siinä ole sen jälkeen ollut suoraa yhteyttä luuhun asti. Onneksi.

Syksyllä 2007 olin ehtinyt olla 7 päivää viimeistä vuotta koulussa, ja seuraavana keväänä oli tarkoitus valmistua ammattiin, kun kovat selkäkivut alkoivat. Siis sietämättömät, joiden takia kävin useamman kerran päivystyksessä, ja sinä syksynä olin kolmeen kertaan ortopedian osastolla, sekä kivunhoidossa että itse kivun syyn selvityksessä. Lisäksi Oysin jalkahoitaja otti hiomakoneellaan hieman liian läheltä kantapään auki olevaa haavaa, jolloin staphylococcus aureus -bakteeri pääsi verenkiertoon, ja aiheutti sekä kantaluuhun osteomyeliitin, että yleistilana sepsiksen. Onneksi olin päässyt illalla selkäkipujen takia osastolle, kun yöllä horkkamainen kuume nousi, joten ab-tiputus päästiin aloittamaan jo samana päivänä oireiden ilmaannuttua. Sepsis onkin ainoa sairaus mitä pelkään. En tiedä olisinko tällä hetkellä elossa, jos en olisi ollut jo valmiiksi osastalla. Hyvin todennäköisesti en olisi, koska en olisi osannut hakeutua päivystykseen oireiden alkaessa, vaan olisin luullut niitä selkäkipuun kuuluvaksi.

Tammikuussa 2008 pääsin ensimmäistä kertaa kipupolille, jossa sain ensimmäiset hermosärkylääkkeet. Niistä edelleen yksi on käytössä tällä hetkellä unta parantavana, vaikka itse kivun lievitykseen siitä ei ole apua. Lääkkeitä kokeiltiin, ja kahden vuoden aikana kahdesti nostettiin kädet ilmaan, että kaikki on tehty mitä voidaan, ja potkittiin polilta pois. Hermokipu esiintyi tuolloin kohtauksina, jotka menivät ja tulivat omaan tahtiinsa eri vuorokaudenaikoina 364 päivää vuodessa. Noin puolen vuoden välein oli yksi ns. hyvä päivä. Olin ottanut keväällä 2008 paperit koulusta ulos, eli siis keskeyttänyt koulun kokonaan, koska en tiennyt sitä, että koska pystyn palaamaan opintoihin, vai pystynkö siihen ollenkaan.

2010 muutin takaisin lapsuuteni maisemiin, ja samalla sairaanhoitopiirini vaihtui. Täällä ensimmäisenä tk-lääkäri sanoi että nyt ei välitetä siitä jäänkö johonkin lääkkeeseen koukkuun vai ei, vaan nyt hoidetaan itse kipua. Olin sitä ennen kahdesti jo vierottanut vahvat opiaatit itsestäni, eli oxynormin ja oxycontinin. Koska miedommasta kipulaastarista ei ollut apua edelleen sietämättöminä kipuina tuntuviin kipukohtauksiin, vaihdettiin buprenorfiini fentanyliin. Lisäksi oli mm. panacod, meloxicam ja rivatril käytössä. Aluksi niistä oli ollut apua, mutta esimerkiksi jo 2009 jouduin käyttämään kahdeksaa tablettia panacodia päivässä. Siihen lisättynä pari muuta lääkettä koktailiksi.

Lue lisää

Kiitos kuitenkin vahvan lääkekombon, pystyin jatkamaan opintojani Kiipulassa 2011, valmistuen keväällä 2013. Tosin sairaslomalla, ja pysyvästi työkyvyttömänä, sillä kivut olivat palanneet siihen pisteeseen, etten enää kyennyt käymään koulussa. Valmistuin kuitenkin.

Syksyllä 2013 olin Taysissa yleispsykiatrian osastolla 5 viikkoa opiaattivieroituksessa, jossa vieroitin muun muassa fentanylin ja panacodin. Sen jälkeen en ole niitä käyttänyt, ja samalla sain myös papereihini silloisen psykiatrini määräyksestä opiaattien määräämiskiellon. Samana syksynä myös kolmannen kerran nostettiin kipupolilla kädet pystyyn. Kaikki tehty, mitä voidaan. Enää ei ollut keinoja. Siitä syksystä lähtien yksikään kipulääke tai hermosärkylääke ei ole lievittänyt kipuja, jotka muuttuivat vierotuksen jälkeen aamusta iltaan asti kestäviksi kipupäiviksi. Viimeinen kokeiltiin viime syksynä tutuin tuloksin: ei apua.

Onneksi kipupäivien määrät vähenivät 2015 noin kolmeen kuukauteen vuodessa, jolloin aloin kutsua niitä kipukausiksi, koska yhtäjaksoisesti tuon noin kolmen kuukauden ajanjaksolla hermokipuja oli päivittäin sen kolme tai neljä kuukautta, ja loput 8-9 kuukautta hermosärkyjä ei ollut juuri ollenkaan. Syksyllä 2015 aloitin käymään säännöllisesti kerran viikossa 40 kilometrin päässä paikkakuntani keskustassa psykiatrian päivätoiminnassa, jossa kävin koronan alkuun asti, jolloin paikka meni muun Suomen tavoin kiinni. Viihdyin siellä, ja kesätaukoja lukuun ottamatta pisimmät yhtäjaksoiset poissaolot olivat 2-4 käyntikertaa kolmen leikkauksen jälkeen.

Pääsin noin 3 vuotta sitten kaupunkini järjestämään työ- ja toimintakyky -projektiin mukaan, jossa tehtiin laajat somaattisen puolen selvitykset. Siellä kävi ilmi että sairastan uniapneaa, jonka hoitoon sain myöhemmin cpap-laitteen. Se laite on ollut tusinaa yötä lukuun ottamatta joka yö käytössä. Se onkin yksi tärkeimmistä avuista sen suhteen, että saan jotenkuten nukuttua ja pääni kestää hermokipuja. Projektissa kävi ilmi, että selän ja lantion useat murtumat ovat luutuneet, mutta niiden jälkiseurauksena on tullut krooniseksi muuttunut hermosärky, joka tulee olemaan jonkin asteisena mukana kuolemaani asti.

Tomppa-projektista sain lähetteen myös psykiatrian polille rTMS -hoitoa varten, jonka toivottiin lievittävän edes vähän hermokipuja. Kävin 5 viikon hoidoissa marraskuussa 2019, ja ylläpitohoidoissa tammikuusta maaliskuuhun viikon/kuukausi 2020. Kivunlievitykseen siitä ei ollut apua, mutta mielelle siitä oli, ja mieli ehtikin muuttua tasaisemmaksi. Valitettavasti tuo hoidossa, ja siinä ohella kuntouttavassa työtoiminnassa käyminen, vaikka siellä viihdyinkin, oli liikaa kropalleni, ja helmikuussa 2020 tulikin ylirasitustila. Hermosäryt palasivat päivittäisiksi vuosi sitten keväällä, ja sitten 6.4.2020 jälkeen, ensimmäinen hermokivuton päivä oli vasta 1.3.2021.

Koska yksikään lääke ei lievitä kipua, vaihtoehtona on ainoastaan kestää. Kun päivätoiminta kesäkuun alussa viime vuonna taas aukesi, en pystynyt siellä käymään, ja syys-lokakuun vaihteessa jouduin tekemään pitkin hampain sen päätöksen, että lopetan siellä käymisen toistaiseksi. Miksi käydä, jos siellä käynnistä ei nauti? Palaan sinne kun pystyn, mutta sitä koska se paluu on, en tiedä. Joskus tulevaisuudessa. Ehkä.

Valitan pitkää tarinaa, mutta yritin kertoa kaikki niin lyhyesti kuin oli mahdollista. Leikkauksia on elämässäni tähän mennessä takana 33, ja jalkaterän virheasennolle, johon kantaluu luutui, ei toistaiseksi kosketa, koska epäonnistumisen riski on suurempi. Näillä eväillä mennään, ja olen kiitollinen siitä että kaikesta huolimatta jäin henkiin, vaikkei elämäni mitään hääppöistä tällä hetkellä olekaan. Elossa oloa vailla mahdollisuutta elää.

Anonyymi kirjoitti:

Vastasitkin jo palstakamun ketjussa kysymykseeni ja vieläpä samalla kellon lyömällä, kun kirjoitin oman kirjoitukseni.

Eipä se mitään. Niin sulla kuin mulla on elämänkokemus, ja sitä myöten jonkin asteinen ymmärrys siitä mikä elämässä on tärkeintä, on tullut pohjamutia myöten. Sitä vain on vaikeuksien takia oppinut ymmärtämään mikä elämässä on tärkeää, ja mikä ei. Ilman niitä tapahtumia emme olisi se ihminen, kuka on nyt. Ilman hyppyä en olisi aikuistunut, vaan olisin edelleen teini aikuisen housuissa, kuten olin vuonna 2004.

Anonyymi kirjoitti:

Vastasitkin jo palstakamun ketjussa kysymykseeni ja vieläpä samalla kellon lyömällä, kun kirjoitin oman kirjoitukseni.

Se muuten unohtu kertoa miksi Tirppa käy vain kerran viikossa. Mä en pysty aina sen kanssa lähtemään lenkille, eikä mulla oikein ole ketään joka veisi sen viikon jokaisena päivänä lenkille kun en itse siihen pysty. Vanhempani asuvat noin 15 kilometrin päässä musta, joten ei sekään oikein onnistu että he kävisivät kolmesti päivässä täällä.

Aiemmin olin Tirpan kanssa paljon porukoilla, mutta kolmisen vuotta sitten se jäi vakituiseen asumaan niille, kun en enää polvien nivelrikon ja heidän niin sisä- kuin ulkoportaiden takia pysty siellä niin paljon olemaan. Lähes aina kun isäni käy mulla, on Tirppa sen mukana. Viime keväästä lähtien ollaan käyty aina pienellä lenkillä sen kanssa, jos olen siinä kunnossa että pystyn lenkin tekemään. Tarvittaessa Tirppa tulee mulle hoitoon muutamaksi tunniksi, jos vanhemmilla on molemmilla sellaista menoa samaan aikaan jonne ei koiraa voi ottaa mukaan. Harvemmin näitä tulee, mutta aina silloin tällöin.

Mulla kaks levyä suklaata koskemattomana keittiön pöydällä. :D

Sama, vein sen syötäväksi muiden(kin) suihin.

- Sheena