Hei,
palsta tuntuu olevan täynnä vinkkipyyntöjä anoreksian hankkimiseen, olisiko jollain kuitenkin kertoa miten tästä kamalasta taudista on selviytynyt? Mikä oli se ratkaiseva tekijä, joka sai tajuamaan, et hei, nyt riittää, ei enää?
Tytär 13 v. taistelee parhaillaan sairautta vastaan (ammattiavun kera), tosin, ei tunnu itse ymmärtävän edelleenkään olevansa sairas, ja pohdin, miten saisin hänet ymmärtämään, että nyt on tosi kyseessä.
palsta tuntuu olevan täynnä vinkkipyyntöjä anoreksian hankkimiseen, olisiko jollain kuitenkin kertoa miten tästä kamalasta taudista on selviytynyt? Mikä oli se ratkaiseva tekijä, joka sai tajuamaan, et hei, nyt riittää, ei enää?
Tytär 13 v. taistelee parhaillaan sairautta vastaan (ammattiavun kera), tosin, ei tunnu itse ymmärtävän edelleenkään olevansa sairas, ja pohdin, miten saisin hänet ymmärtämään, että nyt on tosi kyseessä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
syömishäiriöstä toipuminen on todella pitkä ja kivinen prosessi. terapia ja tuki auttaa mutta siihen menee hurjasti aikaa. itsellä vaan loksahti päässä kuinka sairasta mun touhu on, kun googlailin purkan tai hammastahnan kaloreita. tsemppiä sulle ja sun tyttärelle, nää on kamalia sairauksia joissa pitää vaan pysyä kärsivällisenä ja uskoa parantumiseen.
Kiitos. Kivinen tie on edessä, sen ymmärrän nyt. Osaatko kertoa vielä et kuinka kauan sul meni ennen kuin ns. sun päässä naksahti ja tajusit ettei nyt oo kaikki hyvin? Minkä ikäinen silloin olit? Tiedän, et yksilöllistä nuo parantumiset, ym. mut jostain syystä tahtoo koittaa saada selville et millasist ajoist puhutaan, kutakuinkin. Vielä, jos jaksat/haluat vastailla, oliko sulla osastojaksoja, koitko että niistä oli hyötyä? Miten perhe osallistui sun auttamiseen?
Jep, ei tässä ole kuin 2 vaihtoehtoa, hautuumaa tai parantuminen, ja yritetään pysytellä tuossa jälkimmäisessä. Uskoa on niin kauan kun henki pihisee.
Parantuminen kestää NOIN 1-8 vuotta. On niitä pidempiäkin...
Jos on sairastaNUT anoreksiaa niin voi tulla uudelleen sellaisia ”anoreksiakausia”
En tiedä luetko tätä vielä, mutta kerron miten itse tajusin olevani sairas.
Olin kaverini kanssa ostoksilla ja hän halusi ostaa shortsit. Ajattelin olevani saman kokoinen tämän kaverin kanssa. No, hän nappaa hyllystä 42 kokoisen vaatteen ja sanoo sovittavansa sitä. Oli kuulemma melko pieni. Itse käytin kokoa 28-32…
Toinen on se, että vaatteet, kokoa 128-130 menivät päölleni ja istuivat hyvin. Olivat vain todella lyhyitä sillä olin 168cm pitkä.
Toivotan teille onnea ja jaksamista <3
Välillä käyn tarkistelemassa näitä viestejä, yllättävän vähän tullut vastauksia.
Kiitos kommentista, tyttöä kyllä kovastikin kiinnostaa muoti ja vaatetus, vielä uskoisin että terveellä pohjalla hakee tyyliään. Ihan alussa piti olla peittäviä ja mahd. isoja vaatteita, nyt hoidon alettua on alkanut kokeilla muitakin/istuvampia vaatteita. Toivottavasti ei tuu päinvastaista reaktiota/ajatuksia (esim. kokoon liittyen), ja todella toivon, että ollaan vaiheessa jossa hän hakee nyt tyyliään, niin kuin teinit yleensä tekee. Ja toivon, että hänelle tulisi ajatus, että hei vaatteethan näyttääkin joltain kun on terve...tai ainakin terveemmällä suunnalla...
Kiitokset, on tämä niin monihaarainen sairaus, jota kukaan ei voi ymmärtää ennen kuin iskee omalle kohdalle. Tuntee itsensä vaan niin avuttomaksi, kun ei pysty auttaa toista muuta kuin tukemalla, kun itsestähän tämän sairauden voittaminen lähtee. Siksi täällä tiedustelenkin, että mitkä ovat olleet ne ajatukset ja ratkaisun hetket, että hei, nyt riittää.