Psykoosin jälkeiset ajatukset?

Asioiden symbolinen käsittely on ominaista myös runoudelle ja taiteelle yleensä. Miksi jotkut pystyvät symboliseen käsittelyyn ymmärtäen silti todellisuuden ja toisilla menee todellisuudentaju? Voi myös olla taiteilija, joka tajuaa taiteen ja todellisuuden eron mutta tulee hulluksi eikä enää tajua? Joillain symbolisen ajattelun kyky taas on heikko, eivätkä he ymmärrä miten taiteilijoiden ja runoilijoiden aivot toimivat, eivätkä he osaa tehdä eroa taiteilijuuden ja hulluuden välillä.

Anonyymi kirjoitti:

Asioiden symbolinen käsittely on ominaista myös runoudelle ja taiteelle yleensä. Miksi jotkut pystyvät symboliseen käsittelyyn ymmärtäen silti todellisuuden ja toisilla menee todellisuudentaju? Voi myös olla taiteilija, joka tajuaa taiteen ja todellisuuden eron mutta tulee hulluksi eikä enää tajua? Joillain symbolisen ajattelun kyky taas on heikko, eivätkä he ymmärrä miten taiteilijoiden ja runoilijoiden aivot toimivat, eivätkä he osaa tehdä eroa taiteilijuuden ja hulluuden välillä.

Lue lisää

Totta, taiteessakin käytetään symboleja. Taide ja luovuus eri muodoissaan onkin loistava tapa purkaa sisäisiä jännitteitä, ja samalla ilmaista niitä muille ja tulla jollakin tavalla ymmärretyksi.
Psykoosiin mennään tai joudutaan kun sisäiset paineet ovat liian kovat. Se on seurausta jostain mikä on tapahtunut tai tapahtuu henkilön sosiaalisessa kentässä ja muussa ympäristössä. Ylivoimaiset vaatimukset sovittaa yhteen ristiriitoja, suuret pettymykset, toimeentulovaikeudet, erilaiset traumat varhaisemmilta elämänvaiheilta ym. voivat kasautua ajan mittaan siten että ihminen vaan ei kestä. Kuka tahansa voi murtua sillä tavoin että todellisuudentaju hämärtyy. - En oikeastaan itse mielelläni puhuisi todellisuudentajusta, koska todellisuuden voi tajuta ja nähdä niin monella tavoin. Ilmaus jaettu todellisuus on minusta parempi, sehän tarkoittaa vaan sitä että ollaan suurin piirtein samaa mieltä tietyistä todellisuuden pääkohdista. Joka tapauksessa ihmiset näkevät maailman yksilöllisesti.

Ihminen kestää paineita parhaiten silloin jos hän ei ole kokemustensa kanssa aivan yksin. Jos on joku, jonka kanssa voi avoimesti puhua pelkäämättä ettei uskota, tms. ja joka on empaattinen, niin sillä tavoin voi selvitä aivan uskomattomista asioista "järki tallella". Jos ihmisen kokemuksia ei uskota (esim. jos lasta pahoinpidellään tai hyväksikäytetään vuosia, ja hän yrittää kertoa eikä häntä uskota - tai vastaava henkinen väkivalta), eikä siis saa vahvistusta omalle aidolle kokemukselleen, sitä oppii elävänsä jollain tavoin eri todellisuudessa kuin muut. Koettua täytyy kuitenkin käsitellä jotenkin, traumat eivät häviä sillä että muut eivät usko niitä tai ihminen itse yrittää olla kuin niitä ei olisikaan. Kestokyky stressille vähenee mitä enemmän työtä ihminen joutuu tekemään pitääkseen todelliset tunteensa ja ajatuksensa poissa tietoisuudesta, ja mitä enemmän hän joutuu valehtelemaan.

Anonyymi kirjoitti:

Totta, taiteessakin käytetään symboleja. Taide ja luovuus eri muodoissaan onkin loistava tapa purkaa sisäisiä jännitteitä, ja samalla ilmaista niitä muille ja tulla jollakin tavalla ymmärretyksi.
Psykoosiin mennään tai joudutaan kun sisäiset paineet ovat liian kovat. Se on seurausta jostain mikä on tapahtunut tai tapahtuu henkilön sosiaalisessa kentässä ja muussa ympäristössä. Ylivoimaiset vaatimukset sovittaa yhteen ristiriitoja, suuret pettymykset, toimeentulovaikeudet, erilaiset traumat varhaisemmilta elämänvaiheilta ym. voivat kasautua ajan mittaan siten että ihminen vaan ei kestä. Kuka tahansa voi murtua sillä tavoin että todellisuudentaju hämärtyy. - En oikeastaan itse mielelläni puhuisi todellisuudentajusta, koska todellisuuden voi tajuta ja nähdä niin monella tavoin. Ilmaus jaettu todellisuus on minusta parempi, sehän tarkoittaa vaan sitä että ollaan suurin piirtein samaa mieltä tietyistä todellisuuden pääkohdista. Joka tapauksessa ihmiset näkevät maailman yksilöllisesti.

Ihminen kestää paineita parhaiten silloin jos hän ei ole kokemustensa kanssa aivan yksin. Jos on joku, jonka kanssa voi avoimesti puhua pelkäämättä ettei uskota, tms. ja joka on empaattinen, niin sillä tavoin voi selvitä aivan uskomattomista asioista "järki tallella". Jos ihmisen kokemuksia ei uskota (esim. jos lasta pahoinpidellään tai hyväksikäytetään vuosia, ja hän yrittää kertoa eikä häntä uskota - tai vastaava henkinen väkivalta), eikä siis saa vahvistusta omalle aidolle kokemukselleen, sitä oppii elävänsä jollain tavoin eri todellisuudessa kuin muut. Koettua täytyy kuitenkin käsitellä jotenkin, traumat eivät häviä sillä että muut eivät usko niitä tai ihminen itse yrittää olla kuin niitä ei olisikaan. Kestokyky stressille vähenee mitä enemmän työtä ihminen joutuu tekemään pitääkseen todelliset tunteensa ja ajatuksensa poissa tietoisuudesta, ja mitä enemmän hän joutuu valehtelemaan.

Lue lisää

Minusta niitä sisäisiä ristiriitoja pystyy paljon paremmin jäsentelemään taiteen kautta kuin ylianalyyttisellä keskustelemisella. Henkisyys myös auttaa ristiriitojen käsittelyssä joita ei pysty käsittelemään muuten. Keskustelu voi ehkä auttaa jos keskusteluavun tarjoaja sietää kuulla vaikeita asioita, mutta monella tulee torjuntaa liian vaikeista asioista vaikka on ammattilainen.

Anonyymi kirjoitti:

Asioiden symbolinen käsittely on ominaista myös runoudelle ja taiteelle yleensä. Miksi jotkut pystyvät symboliseen käsittelyyn ymmärtäen silti todellisuuden ja toisilla menee todellisuudentaju? Voi myös olla taiteilija, joka tajuaa taiteen ja todellisuuden eron mutta tulee hulluksi eikä enää tajua? Joillain symbolisen ajattelun kyky taas on heikko, eivätkä he ymmärrä miten taiteilijoiden ja runoilijoiden aivot toimivat, eivätkä he osaa tehdä eroa taiteilijuuden ja hulluuden välillä.

Lue lisää

Hulluus ja nerous kulkevat käsi kädessä. Moni kuuluisa ihminen on viettänyt aikaa mielisairaalassa. Ei kaikilla ole ollut psykoosi. Osa on ollut masentuneita, osa maanis-depresiivisiä, osa itsetuhoisia tai päihdeongelmaisia yms.

Olen ollut jossain harvoissa taiteilijatapahtumissa, ja nähnyt niin sekopään näköisiä tyyppejä, että heidän olisi voinut olettaa karanneen suljetulta osastolta. Toiset pärjäävät paremmin hulluutensa kanssa, toiset huonommin. Ehkä taiteilijoille suodaan paremmin heidän hulluutensa kuin muille. Jos joku näkee punaista käyttäessäni sanaa hullu, niin kerrottakoon, että olen eläkkeellä hulluuden vuoksi.

Anonyymi kirjoitti:

Totta, taiteessakin käytetään symboleja. Taide ja luovuus eri muodoissaan onkin loistava tapa purkaa sisäisiä jännitteitä, ja samalla ilmaista niitä muille ja tulla jollakin tavalla ymmärretyksi.
Psykoosiin mennään tai joudutaan kun sisäiset paineet ovat liian kovat. Se on seurausta jostain mikä on tapahtunut tai tapahtuu henkilön sosiaalisessa kentässä ja muussa ympäristössä. Ylivoimaiset vaatimukset sovittaa yhteen ristiriitoja, suuret pettymykset, toimeentulovaikeudet, erilaiset traumat varhaisemmilta elämänvaiheilta ym. voivat kasautua ajan mittaan siten että ihminen vaan ei kestä. Kuka tahansa voi murtua sillä tavoin että todellisuudentaju hämärtyy. - En oikeastaan itse mielelläni puhuisi todellisuudentajusta, koska todellisuuden voi tajuta ja nähdä niin monella tavoin. Ilmaus jaettu todellisuus on minusta parempi, sehän tarkoittaa vaan sitä että ollaan suurin piirtein samaa mieltä tietyistä todellisuuden pääkohdista. Joka tapauksessa ihmiset näkevät maailman yksilöllisesti.

Ihminen kestää paineita parhaiten silloin jos hän ei ole kokemustensa kanssa aivan yksin. Jos on joku, jonka kanssa voi avoimesti puhua pelkäämättä ettei uskota, tms. ja joka on empaattinen, niin sillä tavoin voi selvitä aivan uskomattomista asioista "järki tallella". Jos ihmisen kokemuksia ei uskota (esim. jos lasta pahoinpidellään tai hyväksikäytetään vuosia, ja hän yrittää kertoa eikä häntä uskota - tai vastaava henkinen väkivalta), eikä siis saa vahvistusta omalle aidolle kokemukselleen, sitä oppii elävänsä jollain tavoin eri todellisuudessa kuin muut. Koettua täytyy kuitenkin käsitellä jotenkin, traumat eivät häviä sillä että muut eivät usko niitä tai ihminen itse yrittää olla kuin niitä ei olisikaan. Kestokyky stressille vähenee mitä enemmän työtä ihminen joutuu tekemään pitääkseen todelliset tunteensa ja ajatuksensa poissa tietoisuudesta, ja mitä enemmän hän joutuu valehtelemaan.

Lue lisää

Olipa tilanne mikä tahansa, eivät kaikki ihmiset silti mene psykoosiin. Psykoosiherkkyydessä on myös jokin geneettinen puolensa. Samoin voisi olettaa, että jokainen masentuu tai ahdistuu tietyissä tilanteissa, mutta näin ei ole. Jotkut ovat lähes immuuneja masennukselle. Itse tunnen erään tällaisen hyvin kovia kokeneen ihmisen. Itse olen puolestani masennusherkkä, mutta todellisuudentajuani ei ole koskaan kyseenalaistettu.

Miksi oheisetkin laskelmat ovat yliampuvia?

Artikkelin kirjoittajat toteavat, että skitsofrenia näyttää yllä olevissakin laskelmissa periytyvämmältä kuin mitä se oikeasti onkaan. Esimerkiksi lapsuuden perheen ruokavalio vaikuttaa samalla tavalla kummankin kaksosen mikrobiomiin ja saattaa näin lisätä kummankin skitsofreniariskiä, mikä tulkitaan aineistosta helposti perinnöllisyydeksi. Lisäksi vanhemmilta saadut tulehduksen aiheuttajat tarttuvat monesti molempiin kaksosiin lisäten mahdollisesti skitsofreniariskiä, mikä näyttäisi aineistossa taas virheellisesti sairauden perinnöllisyydeltä.

Lisäksi artikkelissa mainitaan kaksostutkimusten muita virheellisiä oletuksia. Tällaisia ovat oletus siitä, että geenit eivät vuorovaikuttaisi ympäristön kanssa, ja että identtisten kaksosten välinen sosiaalinen side ei olisi vahvempi kuin erimunaisten kaksosten. Lisäksi kaksosia ei varauksetta voida pitää edustavana otoksena koko kansasta.

Lopussa tutkijat toetavat, että mikäli skitsofrenia olisi selkeästi perinnöllinen sairaus, olisi sairauden esiintyvyys laskenut voimakkaasti 1800-luvulta 1950-luvulle, kun skitsofreniapotilaita hoidettiin laitoksissa ja heidän lasten hankinta oli olematonta. Sen sijaan skitsofrenian esiintyvyys näyttää, päin vastoin, nousseen samalla aikavälillä.

Mitä tästä voidaan päätellä?

Edellä esitetty artikkeli ei huomioi psykologisia ja sosiaalisia tekijöitä, joista psykoosin taustatekijöinä on selkeästi eniten näyttöä. Olisi huomioitava myös, että kaksoset, ja erityisesti identtiset kaksoset, elävät tavallisesti hyvin samantyyppisessä sosiaalisessa ympäristössä ja ovat samantyyppisessä sosioekonomisessa asemassa. Lisäksi traumat voivat olla kaksosten kesken jaettuja. Keroputaan malli humanistisena tapana hoitaa psykooseja on eräs maailman tehokkaimmista, joten neurobiologisen näkökulman ei tarvitse olla merkittävässä roolissa psykoosien hoidossa. Tästä huolimatta artikkelin anti ei olekaan siinä, että saataisiin selville tehokkaita psykoosinhoitokeinoja. Arvo on siinä, että usko psykoosisairauksien perinnölliseen luonteeseen on romahtanut siellä, missä perinnöllisyyteen ollaan eniten uskottu.

Entä SUPER-tutkimus?

SUPER-tutkimuksen vastuuhenkilöiden tulisi miettiä, miten selitetään potilaille, etteivät yli 10 000 SUPER-tutkimusta varten annettua näytettä todennäköisesti palvele psykoosien syntymekansimien ymmärtämistä tai hoidon kehittämistä millään tavalla.

Anonyymi kirjoitti:

Miksi oheisetkin laskelmat ovat yliampuvia?

Artikkelin kirjoittajat toteavat, että skitsofrenia näyttää yllä olevissakin laskelmissa periytyvämmältä kuin mitä se oikeasti onkaan. Esimerkiksi lapsuuden perheen ruokavalio vaikuttaa samalla tavalla kummankin kaksosen mikrobiomiin ja saattaa näin lisätä kummankin skitsofreniariskiä, mikä tulkitaan aineistosta helposti perinnöllisyydeksi. Lisäksi vanhemmilta saadut tulehduksen aiheuttajat tarttuvat monesti molempiin kaksosiin lisäten mahdollisesti skitsofreniariskiä, mikä näyttäisi aineistossa taas virheellisesti sairauden perinnöllisyydeltä.

Lisäksi artikkelissa mainitaan kaksostutkimusten muita virheellisiä oletuksia. Tällaisia ovat oletus siitä, että geenit eivät vuorovaikuttaisi ympäristön kanssa, ja että identtisten kaksosten välinen sosiaalinen side ei olisi vahvempi kuin erimunaisten kaksosten. Lisäksi kaksosia ei varauksetta voida pitää edustavana otoksena koko kansasta.

Lopussa tutkijat toetavat, että mikäli skitsofrenia olisi selkeästi perinnöllinen sairaus, olisi sairauden esiintyvyys laskenut voimakkaasti 1800-luvulta 1950-luvulle, kun skitsofreniapotilaita hoidettiin laitoksissa ja heidän lasten hankinta oli olematonta. Sen sijaan skitsofrenian esiintyvyys näyttää, päin vastoin, nousseen samalla aikavälillä.

Mitä tästä voidaan päätellä?

Edellä esitetty artikkeli ei huomioi psykologisia ja sosiaalisia tekijöitä, joista psykoosin taustatekijöinä on selkeästi eniten näyttöä. Olisi huomioitava myös, että kaksoset, ja erityisesti identtiset kaksoset, elävät tavallisesti hyvin samantyyppisessä sosiaalisessa ympäristössä ja ovat samantyyppisessä sosioekonomisessa asemassa. Lisäksi traumat voivat olla kaksosten kesken jaettuja. Keroputaan malli humanistisena tapana hoitaa psykooseja on eräs maailman tehokkaimmista, joten neurobiologisen näkökulman ei tarvitse olla merkittävässä roolissa psykoosien hoidossa. Tästä huolimatta artikkelin anti ei olekaan siinä, että saataisiin selville tehokkaita psykoosinhoitokeinoja. Arvo on siinä, että usko psykoosisairauksien perinnölliseen luonteeseen on romahtanut siellä, missä perinnöllisyyteen ollaan eniten uskottu.

Entä SUPER-tutkimus?

SUPER-tutkimuksen vastuuhenkilöiden tulisi miettiä, miten selitetään potilaille, etteivät yli 10 000 SUPER-tutkimusta varten annettua näytettä todennäköisesti palvele psykoosien syntymekansimien ymmärtämistä tai hoidon kehittämistä millään tavalla.

Lue lisää

https://madinfinland.org/skitsofrenian-geeniteoria-kaatumassa/

1. Mitä geenitutkimuksilla on saavutettu?

Kirjoittajien mukaan skitsofrenian periytyvyyttä on tutkittu jo ennestään paljon ja suurella rahalla. Kun suuri tutkimushanke Human Genome Project vuonna 2003 loppui, odotukset skitsofrenian suhteen olivat

1) löytää skitsofrenian aiheuttavat geenit
2) mahdollistaa skitsofrenian tunnistaminen jo ennen oireiden ilmaantumista
3) kehittää skitsofrenialle objektiivinen diagnostiikka
4) Laatia skitsofreniaan luotettavat hoito-ohjeet

Projektin yhteydessä tutkittiin lähes 800 kandidaattigeeniä ja rahaa hankkeeseen paloi lähes 250 miljoonaa dollaria. Lopputulos oli, että mitään merkittäviä riskigeenejä ei löydetty ja vähäisetkin tulokset olivat ristiriidassa keskenään. Tulosten selitysvoima ei ylittänyt satunnaisen kohinan tuottamaa selitysvoimaa, mikä aiheutti tutkijoille suuren pettymyksen. Yhtäkään yllä mainitusta neljästä tavoitteesta ei saavutettu.

Tämän jälkeen tutkimuksissa siirryttiin genominlaajuisiin assosiaatiotutkimuksiin (GWAS), joissa on etsitty DNA:sta yleisiä variantteja, jotka voisivat hieman nostaa riskiä sairastua skitsofreniaan. Yhdysvalloissa GWAS-tutkimuksia on tuettu julkisilla rahoilla yli 100 miljoonalla dollarilla vuosittain, mutta mitkään löydökset eivät ole olleet juuri skitsofrenialle ominaisia, ja lisäksi erilaiset “riskiyhdistelmät” ovat osoittautuneet hyvin moninaisiksi väestössä erittäin tavallisiksi. Näin ollen GWAS-tutkimukset eivät ole lisänneet ymmärrystä skitsofreniasta, ja nykyisin geenitutkimusten tavoitteena on etsiä “minimaalisia korrelaatioita”, jotka voisivat edes hieman olla yhteydessä kohonneeseen sairastumisriskiin.

2. Miksi geenitutkimusten on uskottu tuottavan tuloksia?

Usko geenitutkimusten tuloksellisuuteen on perustunut etupäässä kaksostutkimuksiin, joita on väestötasolla, ilman räätälöityä ja valikoitua aineistoa, tehty yhteensä kuusi kappaletta. Yhteenlasketut tulokset näistä tutkimuksista ovat, että samanmunaisilla eli identtisillä kaksosilla konkordanssi on 28% ja erimunaisilla kaksosilla 6%. Tämä tarkoittaa sitä, että kun identtisistä kaksosista toinen sairastaa skitsofreniaa, niin toinen ei sitä sairasta 72 prosentin todennäköisyydellä. Vastaavasti jos erimunaisista kaksosista toinen sairastaa skitsofreniaa, niin toinen kaksonen ei sitä sairasta 94 prosentin todennäköisyydellä. Näin ollen perinnöllisyyden merkitys näyttääkin olevan todellisuudessa hyvin vähäinen.

Anonyymi kirjoitti:

Olipa tilanne mikä tahansa, eivät kaikki ihmiset silti mene psykoosiin. Psykoosiherkkyydessä on myös jokin geneettinen puolensa. Samoin voisi olettaa, että jokainen masentuu tai ahdistuu tietyissä tilanteissa, mutta näin ei ole. Jotkut ovat lähes immuuneja masennukselle. Itse tunnen erään tällaisen hyvin kovia kokeneen ihmisen. Itse olen puolestani masennusherkkä, mutta todellisuudentajuani ei ole koskaan kyseenalaistettu.

Lue lisää

https://madinfinland.org/diagnostiikka_relativismi/

Psykiatriset sairaudet perustuvat sopimuksen varaisten oireiden yhteenlaskuun, jossa potilaalla on esiinnyttävä tietty määrä oireita, jotta sairaus voitaisiin diagnosoida. Toisinaan diagnoosi tehdään pelkän lääkärin intuition perusteella, mikä tekee diagnoosista luonnollisesti vieläkin epävarmemman. Konsensukseen perustuvien diagnoosien tekeminen onkin osoittautunut odotetun vaikeaksi. Tästä klassinen esimerkki on psykologi David Rosenhanin johtaman tutkijaryhmän 70-luvulla tekemä koe.5 Rosenhanin tutkimus osoitti, että psykiatriseen hoitoon lähetettyä ihmistä tulkitaan siinä roolissa ja asiayhteydessä, missä hän sattuu olemaan. Tutkimuksessa Rosenhan ja seitsemän muuta tutkijaa hakeutuivat psykiatrisen sairaalan vastaanottoon väittäen kuulevansa ääniä. Muuten he käyttäytyivät täysin normaalisti. Kaikki tutkijat otettiin sairaalaan, missä he lopettivat väittämästä kuulevansa ääniä. Tutkijoita pidettiin kuitenkin mielisairaina, koska he olivat potilaan roolissa psykiatrisessa sairaalassa. Heitä pidettiin sairaalahoidossa keskimäärin 19 päivää ja heille määrättiin tuona aikana 2100 pilleriä psyykenlääkkeitä, jotka he kuitenkin jättivät salaa syömättä. Kaikki kotiutuivat diagnoosilla oireettomassa vaiheessa oleva skitsofrenia.

Kokeen jälkeen eräässä sairaalassa ei uskottu Rosenhanin tutkimustulosta. Rosenhan kertoi lähettävänsä kyseiseen sairaalaan seuraavan kolmen kuukauden aikana valepotilaita. Sairaala raportoikin pian tunnistaneensa 40 Rosenhanin lähettämää valepotilasta. Rosenhan vastasi, että todellisuudessa valepotilaita ei oltu lähetetty yhtäkään.

Kuten edellinen esimerkki osoittaa, psykiatrinen diagnostiikka on niin epämääräistä, että se jättää paljon tulkinnan varaa lääkärille. Esimerkkinä voidaan käyttää skitsofreniadiagnoosista tuttua määrettä: ”esiintyy suurimman osan ajasta tai jonkin aikaa useimpien päivien ajan”. Ilmiöitä, joita psykiatriassa nimitetään sairauden oireiksi, esiintyy jokaisella ihmisellä ja myös tämä seikka tekee psykiatrisesta sairausluokittelusta hyvin kyseenalaista. Tätä havainnollistaa 70-luvulla tehty tutkimus, jossa tutkijat haastattelivat 463 terveeksi luokiteltua ihmistä, ja heistä jokaiselta löytyi ajatuksia, uskomuksia, mielialoja tai fantasioita, jotka olisi voitu tulkita sopivassa asiayhteydessä tukemaan mielisairausdiagnoosia.5

Skitsofreniadiagnoosi tulee silloin kun psykoosi pitkittyy tai toistuu usein lyhyen ajan sisällä, tavallisimmin raja on kuuden kuukauden kohdalla. Jos hoito on hyvää, kuten esimerkiksi Länsi-Lapin sh-piriissä missä käytetään avoimen dialogin hoitomallia, ensimmäisen psykoosin ei koskaan tarvitse pitkittyä skitsofreniaksi. Länsi-Lapissa skitsofrenia on hyvin harvinainen.

"Olen kirjoittanut useammassakin blogissani siitä, että on tärkeä ymmärtää perustavanlaatuinen ero somatiikan ja psykiatrian välillä. Tämä perustava ero on siinä, että perinteisessä lääketieteessä kartoitetaan potilaan oirekokemusten perusteella kehosta merkkejä tai prosesseja, jotka mahdollisesti viittaavat diagnosoitavaan sairauteen. Tällä sairaudella itsessään ei ole varsinaisesti mitään tekemistä potilaan oirekokemusten kanssa ja hoito kohdistetaan kehon patologiaan. Psykiatriassa taas sairaudet perustuvat potilaan ”omituiseen” puheeseen, ”ei-toivottuihin” tunteisiin, tai mahdollisesti muita tai diagnosoitavaa itseään häiritsevään käyttäytymiseen. Psykiatriset sairaudet eivät siis ole sairauksia siinä missä peräsuolen syöpä tai virtsatientulehdus.

Kuten Thomas Szasz kirjoittaa kirjassaan The Myth of Mental Illness, että mikäli ”mielen sairauksille” löytyy taudin aiheuttaja, ne lakkaavat olemasta mielen sairauksia ja ovat siitä lähtien somaattisia sairauksia. Näin on käynyt muun muassa epilepsialle ja aivokupalle, joista edellistä alettiin hoitaa epilepsialääkkeillä ja jälkimmäistä penisilliinillä. Sinänsä huvittava yksityiskohta kuitenkin on, että aivokupan hoidosta jaettiin ainoa psykiatrin saama lääketieteen Nobelin palkinto vuonna 1927, kun Julius Wagner-Jauregg innovatiivisesti oli keksinyt hoitaa aivokuppapotilaita tartuttamalla heihin malarian.

Muu lääketiede on kehittynyt viime vuosikymmenten aikana siinä määrin, että voidaan olettaa psykiatrian alaan kuuluvan lähinnä vain sellaisia sairauksia, jotka eivät (perinteiseen) lääketieteeseen kuulu. Näille ”mielen sairauksille” on somaattisista sairauksista poiketen ominaista, että ne liittyvät sellaisiin asioihin, joita diagnoosin saavalle ihmiselle on tapahtunut. Tutkimuksissa on osoitettu, että skitsofreniadiagnoosia edeltää yleensä koulukiusaamista ja usein myös muita hyvin vaikeita kokemuksia, kuten seksuaalista hyväksikäyttöä tai vaikeita menetyksiä lapsuuden perheessä. Masennusta puolestaan voi edeltää samantyyppisiä tapahtumia tai esimerkiksi huono työilmapiiri, velkakierre tai muuten stressaava elämäntilanne.

On täysin selvää, että jos ihmistä esimerkiksi pahoinpidellään, niin tällainen tapahtuma aiheuttaa ihmiselle pahan mielen. Ja jos mieli järkkyy erityisen pahasti, ihmisestä voi tulla työkyvytön ja hän voi alkaa kokea eriskummallisia kokemuksia. Esimerkin pahoinpidelty ihminen saattaa toisten ihmisten tuen puuttuessa tai vastoinkäymisten kumuloituessa vetäytyä omiin oloihinsa ja kehittää itselleen ”psykoottisen” maailman, jossa hänen on parempi olla.

Onko yllä kuvattu sairasta ja kuuluuko tällainen ”mielen patologia” lääketieteen alaan? Väitän, että ainoa looginen vastaus kumpaankin kysymykseeni on kieltävä. Psykiatriassa on siis kysymys inhimillisten piirteiden patologisoinnista. Yhdenkin psykiatrisen sairauden olemassaolo kertoo inhimillisen kokemuksen määrittelemistä sairaaksi.

Kuten Thomas Szasz kirjoittaa, mieli ei voi olla lääketieteellisessä merkityksessään sairas. Szasz näkee ”mielen sairaudet” siksi symbolisina, eikä varsinaisesti lääketieteellisinä tiloina. Szasz esittääkin, että mieli voi olla sairas vain samassa merkityksessä kuin kansantalous voi olla sairas. Tästä huomataankin, että ”mielen sairaus” liittyy vahvasti siihen, mikä häiritsee muita ihmisiä tai joskus myös diagnoosin saavaa itseään.

Omaan fantasiamaailmaansa vetäytynyt kovia kokenut henkilö nähdään yhteiskunnallisena uhkana sekä myös uhkana itselleen. Tämä on päällimmäinen syy sille, että psykoosin katsotaan olevan varma merkki ”mielen sairaudesta”. Koska ihminen määritellään mieleltään sairaaksi ja hän saa siitä diagnoosin, hän ei aiheuttamastaan häiriöstä huolimatta ole paha ihminen. Kuitenkin tällaisen ihmisen aiheuttama uhka eliminoidaan viemällä häneltä vapaus ja toimijuus, kunnes henkilö on koulittu ”sairaudentuntoiseksi” ja hänet on saatettu psykiatrisen kontrollin alle.

Vastaavasti syvä surumielisyys aiheuttaa harmia mahdolliselle työnantajalle sekä ongelmia surumielisen perheelle ja tälle itselleen. Tästä syystä surumielisyyden aiheuttamasta harmista poistetaan yhteiskunnallinen moraalinen paha tekemästä tästä inhimillisestä tilasta “sairaus siinä missä muutkin”. Mikä olisikaan sen törkeämpää kuin väittää, ettei syvästi epätoivoinen ja mahdollisesti vaikeita inhimillisiä menetyksiä sureva ihminen kärsisi sairaudesta siinä missä ykköstyypin diabetesta sairastava potilaskin.

On selvää, ettei tällainen mielisairausideologia voi pysyä kasassa ilman massiivista markkinointikoneistoa. Stigmanpurkukampanjoilla on usein sellainen vaikutus, että yhä useampi kokee kanssaihmisensä olevan mieleltään sairas tämän käyttäytyessä hieman ”omituisesti” ja yhä useampi alkaa epäillä ”mielenterveyttään”. Ei ole enää häpeä myöntää olevansa mieleltään sairas, mikäli esimerkiksi läheisen ihmisen kuolema aiheuttaa surua."

Ihmiset ovat yksilöitä, joten selkeää vastausta ei ole.