Palaan Ortodoksiseen kirkkoon

No symbolisia eleitä ovat vain hyvillään kun tulee lisää veronmaksajia.

Olen tämän keskustelun aloittaja. Minulla oli tänään keskustelu papin kanssa. Juttelimme tunnin ajan syystä miksi erosin ja miten aikoinaan kiinnostuin kirkosta. Pappi oli oikein mukava ja missään vaiheessa keskustelua en tuntenut ahdistusta.
Papin kanssa allekirjoitin kaavakkeen kirkkoon liittymisestä ja sain lopuksi lahjaksi pienen ikonin.
Kysyin katumuksen sakramentista, joka täytyy suorittaa kirkkoon palaavalle ennenkuin saa ehtoollisen niin pappi sanoi että tämä käyty kesksutelu oli samalla katumuksen sakramentti. Kertoi siitä, kuinka helposti ihminen lähtee seuraamaan lakia ja kuinka siinä itsensä helposti väsyttää.
Kirkolla on kuulema kaksi keinoa katumuksen sakramenttiin. Ensimmäinen on kovan linjan sakramentti, jossa toimitaan kaikki rukoukset kaavan mukaan ja toinen on pehmeämpi tapa joka on enemmän keskustelun omainen. Minuun sovellettiin tuota pehmeämpää tapaa.

Helpotti tosi paljon nyt kun olen takaisin kirkon yhteydessä ja enää ikinä en tee sitä virhettä että eroaisin kirkosta.
Pappi muuten sanoi, että vaikka olisi eronnut kirkosta niin kuitenkin aina säilyy ortodoksina. Kirkko toimittaa myös kirkosta eronneille ortodokseille esimerkiksi avioliittoon vihkimisiä mutta perii niistä eronneelta maksun.

Nyt on hyvä olla

Varsinainen aloitus ei tunnu satuilulta. Kirjoituksen seuraava jo kyllä menee satuiluksi. Katumuksen sakramentti on katumuksen sakramentti, ei mikään sielunhoidollinen keskustelu.

Mikä laittaa häpeämään? Itse olen eronnut kirkosta, enkä ole katunut päivääkään. Luuleeko aloittaja Jumalan olevan pettynyt vai mistä on kyse?
Olen ortodoksikirkossa nähnyt, miten pomoja kumarretaan otsa lattiaan koskettaen. Papit ja seurakunta ei näytä kyseenalaistavan käskyä "vain Jumalaa pitää sinun kumartaman". Aina löytyy joku selitys miksi kirkon teot pitäisi sallia.

Mul on ortophoni
https://m.youtube.com/watch?v=zF20WdEEFw0

Anna palaa, mutta jos nyt ei sitä kirkkoa kuitenkaan.
Mutta miksi jo vapautunut menee vapaaehtoisesti takaisin henkiseen vankilaan.

Mielestäni kannattaa kuulua kirkkoon. Kuulun kastekirkkooni. Olen iloinen ja ylpeä kirkostani ja siihen kuulumisestani. Mutta hyväksyn ja ymmärrän mahdollisuuksina myös muutkin kirkkoon liittymiset ja kuulumiset. On hyvä, että löysit omasi.

Mietin tänään, miten voi erota kasteestaan? Kirkosta formaalisesti, verotus- tai mistä vain syystä, juu ja kyllä. Mutta entäpä kasteestaan?

Ja toisinpäin, mitäpä jos kaste tai sakramentit yleensäkin, yhtyvät valikoiden. Leipä annettiin leipänä, ennen siunaamista, ilman olemusta - kun luonne ja tarkoitusperät olivat mitä olivat, mitä usein kohtaamme, mekin - jopa itsessämmekin. Varsinkin itsessämme.

Mitäpä, jos joku onkin kirkossa, siitä koskaan kuulemattaan. Ja toinen tekee kaiken ulkoisesti täydellisesti, mutta koska altruismi puuttuu, jopa kastekin, olisikin vain sitä tavallista vettä. Hälle ja heille. Mitäpä jos vaatteet, liputlaput ja eleet ovatkin mimikoitavissa, mutta rakkaus, tietoisuuden tasona, ei. Rakkaus oikealta vasemmalle lähimmäisenrakkautena, ja Ylhäältä alas kiintymyssuhteena.

..Juovuksissa, mitä on olla Rauhassa. Miten paljon, ja kuinka ihanaa onkaan kärsiä - kun se kerrankin, tapahtuu palkiten. Ja palkiten tavoin, joita mitkään maailman kielet sanoineen, ilmaisuineen eivät tule ikinä edes etäisesti koskettamaan, sitä mikä on koskettelematonta. Sitä mikä on aidosti, kerta toisensa jälkeen, Puhdasta.

Mutta se Yhteys, mikä siinä voi saada kaipuun aikaan? Mikä voi viedä takaisin? Mikä voi, ylipäätään, tuoda sisään? Mikä saa ikävän aikaan? Mistä jäämme paitsi, kun kaipaamme takaisin?

Kun olin nuori, rakastuin monta kertaa vuodessa. Tänään, uudelleenrakastun tuhansia kertoja päivässä. Joku voisi sanoa että, todennäköisesti useamminkin, mutta kun hetket muuttuvat jatkumoiksi, on vaikea pysyä laskuissa mukana. Jotkut, tarvitset sen uudelleenrakastumisen rakastamiseen tunteet, toiset tarvitsevat sen ynnättynä vastarakkaudella. Ortodoksia on mielenkiintoinen sen vuoksi, että siinä uudelleen rakastuminen on vastavuoroista. Ja jos se ei vedä jalkoja alta ja saa perhosia jopa aikuiselle miehelle vatsaan, niin takaan että ei mikään muukaan.

Totuus on, aidosti, henkeäsalpaava.
Tie on, todella, Hän. Alusta loppuun.
Ja niille jotka eivät halunneet uskoa, mutta he uskoo, koska usko on muutettu kokemuksen kautta tiedoksi, on perin kirjaimellisesti ihme.

Katumus iskee, parhaimmillaan, kun avaa suunsa. Koska sen ollessa suljettuna, kaikki mikä oli suljettu, yht'äkkiä, olikin avointa.

Kaikki mikä on Hänen, voi olla ja on myös sen joka itsensä unohtaa ja sen kapean tien valitsee. Oli se rohkeaa ja viisasta oma-aloittellisuutta, tai kuten meille heikommille tapahtui, johdatusta.

Kysymys kuuluu: Onko rakasta ja tee mitä haluat, oikeasti, kapeaa? Vai voisiko se sittenkin olla se .. Totuus, joka monista tekee vapaan?

Vapaan valitsemaan eron ja yhteyden, tai pikemminkin yhdistymisen väliltä. Joskus tosin, kenraalit eivät enää halua muistaa hallitsijan sääntökirjan olemassaoloa. Tällöin, viinitarha siirtyy heille, joille välittäminen, todella, on elämäntapa.

Tällöin, kaste on siellä pysyäkseen.