Itsemurhan mahdottomuus

Olipa hyvä kirjoitus.

Pikakommenttina, että tuntemasi viha on oikeutettua. Vihan tunne ei ole vaarallista eikä tarkoita että pitäisi kostaa, kuten pohditkin.

Toivon että yksinäisyytesi lievittyy.

Olet todellakin kokenut vääryyttä.

Olen miettinyt sitä juuri, että jos ihmisellä on paha olla, niin miksi tulee tarve kostaa koko ihmiskunnallle, ja saada suurta tuhoa ja pahaa aikaiseksi?

Tuollaisissa tilanteissa uhreiksi joutuvat ihmiset tuskin ovat millään tavalla yhteydessä tai liitoksissa jonkun tuntemattoman pahaan oloon, ja vielä mahdollisten uhrienkin jäljelle jäävät omaiset joutuvat uhreiksi.

Mun mielestä on sairasta, jos omaa pahaa oloa purkaa satuttamalla toisia.
Onko se aina sen yhteiskunnan vika, jos jotkut asiat menee pieleen?
Syyllinen voi joskus löytyä lähempääkin.

Vaikutat hieman neuroottiselta. Jos osaat englantia, suosittelisin kuuntelemaan youtubesta eckhart tollen puheita, niin saisit vähän mielenrauhaa ja välimatkaa ajatuksiisi. Lisäksi suosittelisin kokeilemaan miten youtubessa michael sealeyn hypnoosit vaikuttavat. Minuun ne vaikuttavat tehokkaasti ja positiivisesti. Siellä on mistä valita.

Sinun pitää nyt pysähtyä ja saada perspektiiviä omiin ajatuksiisi ja tunteisiini, muuten menetät jalansijan. Ja maailmahan puskee jatkuvasti ihmistä pois mielenrauhasta koska oma mielemme menee sen mukana. Mutta en keksi muuta apua sinulle nyt, kokeile kuunnella sitä eckhart tollea. Hänellä on hyviä kirjojakin the power of now esimerkiksi. Takaan ja luopaan että olosi parantuisi jos tutustuisit siihen kirjaan ja miettisit mitä siinä sanotaan.

Hyvin tyypillinen kuvio syyttää yhteiskuntaa tai hallitusta oman elämänsä ongelmista.

Kyllä se on ihminen itse joka sitä omaa laivaansa ohjaa, ei kukaan muu.
Katkeruuden ymmärrän, mutta kun se kuitenkin on hyvin tuhoava tunne omalle itselle! Se syö ihmistä itseään sisältä ja lisää pahaa oloa satakertaisesti.

Rakkautta et voi pakottaa. Myös ihmistä joka suorastaan tihkuu noin myrkyllistä katkeruutta ympärilleen on erittäin vaikea rakastaa. Täysin luonnollista että ihmiset kaikkoavat ja vieroksuvat. Haluaisitko itse lähellesi noin hirvittävän vihamielistä ihmistä?

Toden näköisesti olet aikuinen ja vastuussa omasta elämästäsi ja hyvinvoinnistasi?
Itse sinun on omaa elämääsi ja asenteitasi alkaa korjata jos haluat elämästäsi yhtään helpompaa.
Menneisyyden vääryyksiin tuijottaminen ei mitään muuta. Itsesäälissä on ehkä nautinnollista kieriskellä ja kostoa hautoa. Useimpien ihmisten mielestä se on kamala ajatus, terve mieli tahtoo eteenpäin, Olisi kauhea ajatus elää tämä ainoa elämänsä noin!
Valinta on kuin onkin omasi, ei yhteiskunnan tai hallituksen tai mikä se syntipukiksi asetettu sitten onkin.

Tiedän että jos luet tämän raivostut. Se kuitenkin saattaa merkitä sitä että jokin osui ja upposi.

Hyvin harvoilla ihmisillä elämä on kenties liiankin helppoa, jos noin voi edes asiaa ilmaista.

Jokaisella on omat vaikeutensa ja ongelmansa.

Itselleni on ehtinyt sattua ja tapahtua vuosien varrella jos vaikka mitä.
Olen kuitenkin sellainen, etten halua, enkä varmaan osaisikaan katkeroitua kaikesta siitä " paskastakin ", mitä olen osakseni joutunut ottamaan/saamaan.
Enhän voittaisi katkeroitumisella mitään, luulisin, että olisi psyykkisesti raskaampaa, jos jäisin vellomaan kaikkeen tapahtuneeseen.

Syyllisyyttäkin voisin potea syvästikin koko lopun elämääni. Vuosia sitten toimin väärällä tavalla, ja toisella ihmisellä oli hengenlähtö lähellä.
Tietysti aina tulen katumaan tekoani, mutta siinä mielessä olen asian hyväksynyt, että se on osa menneisyyttäni ja minun on pakko elää asian kanssa.
En halua lopun elämääni elää itsesyytöksissä, koska siinä menisi loppuvuodet pilalle, enhän haluaisi elää jatkuvasti itseäni " ruoskien ".

Omaiset ja läheiset ovat varmasti kärsineet " huonosta " elämästäni vuosikymmeniä, ja tiedän ja ymmärrän sen näin jälkeenpäin.
Mutta miksi minun pitäisi tänä päivänä murehtia ja roikkua vanhoissa, menneissä ajoissa?

Yhteiskuntakin toimii joskus niin, että tekisi mieli syytellä milloin mitäkin, mutta olen sitä mieltä, että omasta itsestä ne tunteet ja ajatukset lähtee joka tapauksessa, miten mistäkin ajattelee, loukkaantuu, vihastuu, tms.

Mitä paremmin oppii tuntemaan itsensä, tunteensa, luonteensa, käytöksensä, ja mitä kaikkea tuohon nyt voisikaan lisätä, niin sen helpompaa on elää sopusoinnussa ympäröivän maailman, ja ennenkaikkea itsensä kanssa.

Jos alkaisi kostaa olotilojaan toisille ihmisille, siitä seuraisi vain entistä enemmän pahaa oloa itselle. Sitä ei välttämättä ymmärrä, ennenkuin osuu omalle kohdalle.
Toivottavasti ihmiset osaisivat välttää sellaisia tilanteita.

"Sellaisen, joka ei ole näitä kokenut, on mahdotonta ymmärtää sitä kipua mitä yksin jääminen tuottaa. " Aloittaja kirjoitti, ja se on totta.

Vanhempasi ovat olleet jo tuon ilmaisissa yli 20 vuotta. Että sikäli.

Kaikenlaista sattuu ja kaikenlaista lokaa tulee välillä nikaan, parhaimmillekin, ja näin oli jo 2000 vuotta sitten... huomaat kuitenkin että mitä hyvänsä tunnetiloja tulee, niin ne myös menee pois. Yön yli kun nukkuu pari kertaa niin ne haihtuu, kuin unetkin. Välillähän sitä ajattelee että miten voi olla kaikenlaisia törppöjä niin paljon. Ja miksi puhutaan niin paljon ilkeää? Se on jännä tosiasia että koulukiusaaja ei koskaan kiusaa "isompaansa" vaan aina - siis aivan aina- valitsee sellaisen jonka tulkitsee oman päänsä mukaan olevan heikommassa asemassa, eli joka ei vaikka halua, voi, osaa puolustautua eroon asioista johtuen. Koulukiusaaja on siis halpamainen ja pelkuri. Kiusatuksi voi joutua ihan kuka tahansa. Mutta on se mukava kuulla jos joku joskus kaiken lopuksi sanoo: kiitos että olit yksi hyvistä tyypeistä.

Niin. Voi jäädä tuijottamaan menneisyyden vääryyksiä ja hautoa niitä ja piehtaroida niissä.
Tai sitten katsoa eteenpäin ja elää tässä ja nyt.
Kumpi sitten on mukavampaa.
Kyllä taivahan tosi on että katkeruus on myrkkyä itselle, ja se syö ihmistä sisältä.
Katkeran ihmisen lähellä ei ole hyvä olla.

Yksikään ihminen joka aikuisen ikään elää, ei säästy isommilta ja pienemmiltä kolhuilta.
On uskomattomia elämäntarinoita ja silti ihmiset ovat osanneet jättää menneen menneeseen mihin se kuuluu ja elävät tätä päivää.
On ihmisiä jotka ovat kamalia asioita kokeneina niistä yli päästyään oppineet ihan uudenlaisen suhautumisen elämään. Ja on ihmisiä jotka jämähtävät paikoilleen säälimään itseään.
Valintahan on jokaisen oma. Mikään mahti maailmassa ei pakota jäämään surkeuteen ja itsesääliin, ihminen voi itse valita.
Entiset kivut voi työstää ja jalostaa uudenlaisiin oivalluksiin ja ymmärrykseen.

Aloittajan kanssa samassa veneessä ollaan paitsi kostosta en haaveile.
Itsemurhan teen mutta myöhemmin. Syyt lykkäämiseen ovat eri kuin aloittajalla. Typpeä tulen käyttämään.

Aloittaja on minun mielestäni kuitenkin kertonut rehellisesti ja suoraan sen, mitä hän on kokenut ja mitä hän tuntee. Eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa, että hän on väärässä. Tai mitätöidä hänen kokemuksiaan ja tuntemuksiaan. Mutta kyllä tässä keskusteluosiossa jotkut antoivat ihan hyviä ohjeita, tai toivat esille varteenotettavia pointtejakin.

Itselläni on myöskin samanlaisia kokemuksia, sillä erolla, että kiusaamishelvetti jatkuu osaltani edelleenkin. Olen siis ollut elämäni varrella koulukiusattu, mutta myös aikuisiällä. Sen enempää ja tarkemmin sanomatta, että millä tavalla. Siitä tuntee ehkä enemmän ahdistuneisuutta, toivottomuutta ja masentuneisuutta. Ja joskus jopa raivoa ja suurta vihaa. Mutta en silti tunne mitään kostonhimoa, tai että haluaisin tehdä kenellekään mitään pahaa. Mitä se hyödyttäisi? Ei se veisi katkeruutta, omaa kokemaani henkistä kipua tms. millään tavalla pois.

Päivieni ja elämäni päättämistä, monien elämässä olevien ongelmien takia, mietin jokaikisenä päivänä. Ja todennäköisesti tulen tekemäänkin sen. En vain löydä enää yhtään syytä miksi olla ja elää täällä.

Pystyn monella tapaa samaistumaan ajatuksiisi. Silloin kun masennukseni on pahimmassa vaiheessa, mietin parhaita keinoja tappaa itseni, tai sitten vaihtoehtoisesti tekisin niin että tappaisin jonkun toisen henkilön. Vankilaelämä saattaisi olla tarvitsemani muutos elämääni josta lähteä sitten luomaan jotain täysin uutta. Mutta silloin kun olen masennukseni kanssa hieman paremmassa jamassa, katson taaksepäin noita ajatuksia ja hieman kauhistun. Ei kukaan hyvässä mielentilassa oleva ihminen pohdi itsensä tai toisten satuttamista. Aivan varmasti niistä syyllisyydentunnoista ei pääsisi eroon. Ja mitä itsemurhaan tulee, uskon että aina on parempi ratkaisu. Jos on mahdollisuus löytää elämässä edes jotain positiivista, niin keskity siihen. Vaikeat ajat menee aina ohi, se pahin tuska ei kestä ikuisesti. Maailmassa on paljon asioita nähtäväksi ja koettavaksi, varmasti jokaiselle löytyy jotain mieleistä.

" koska heidän kiiltokuvansa hyvää tahtovasta lapsesta särkyisi."

Aloittaja, tunnetko ehkä jotenkin että joudut pitämään huolta vanhemmistasi? Et voi olla oma itsesi heidän kanssaan, et voi näyttää kielteisiä tunteita, olet vastuussa heidän hyvinvoinnistaan...?

Jos kokee että joutuu elämään jonkun ihmisen "kiiltokuvana", ja kannattelemaan häntä sillä tavoin, se on erittäin raskasta ja kuluttavaa. Ei ihme, että herää raivoa, ja tunteet pakkautuvat. Vanhempien kuuluisi huolehtia lapsistaan eikä päinvastoin. Vanhemman tehtävä on ottaa vastaan lapsen tunteet, kaikki tunteet, negatiivisetkin, ja kuunnella ja ymmärtää. Tukea ja ohjata. Ei saisi kääntää selkää lapselle, eikä vaatia häntä olemaan omien toiveiden ja tarpeiden heijastus, "kiiltokuva."

Vaikuttaa siltä, että olet jäänyt vaille todellista vanhemmuutta. Olet joutunut toimimaan vanhempiesi "vanhempana". Se on pirullista, kun siihen tilanteeseen joutuu. Voisitko ajatella, että se ei ole sinun tehtäväsi? Jos on ottanut - joutunut ottamaan - vanhemman tehtävän vanhemmiltaan, se on taakka jonka pudottaminen selästä voi olla vaikeaa ja kestää kauan. Pitäisiköhän sinun kuitenkin aloittaa jo nyt? Mitä ajattelet tästä?

Jos vanhemmat "romahtavat" kun heidän lapsensa tekee jotain epämieluista tai tuottaa pettymyksen, tai ei hoivaa ja huolehdi heistä, se on heidän asiansa, ei lapsen. Sellainen "romahdus" tulisi heille vastaan muutenkin, ja sen ehkä pitääkin tulla. Lapsi tai nuori ei oikeasti pysty auttamaan vanhempia, jotka ovat sellaisessa tilanteessa etteivät pärjää ilman "kiiltokuvana" tai hoivaajana toimivaa lasta. Se, että hän auttaa, on pelkkä illuusio. Kulutat vain siinä itsesi loppuun. Vanhempasi eivät sillä tule autetuiksi, vaikka niin ehkä antavatkin ymmärtää. On oikeastaan enemmänkin lapsen oma fantasia, että hän pystyisi itsensä uhraamalla ja hoivaamalla auttamaan vanhempiaan. Monille vanhemmille on kyllä mieluista, että lapsella on tällainen fantasia.

Oman, itsenäisen elämän aloittaminen vaatii sitä että, jos on ollut edellä kuvatussa tilanteessa, hyväksyy, että vanhemmat eivät ole osanneet toimia riittävästi vanhempina niin kuin olisi pitänyt. Ei ole saanut heiltä sitä mitä olisi tarvinnut. Se voi olla surun aihe, suurenkin surun. Mutta surua ei voi väistää jatkamalla oman elämän uhraamista vanhempien hyväksi.

Tee murhasi siinä vaiheessa, kun kuset allesi, liikkuminen on vaikeata, talous sakkaa ja yleinen, jatkuva vitutus on koko ajan päällä.
Teet ainakin Tässä vaiheessa itsellesi palveluksen ja muille asiasi eivät kuulu!

Minulla ei ole ollut ystäviä 15 vuotiaasta lähtien ja kohta täytän 40 vuotta. Olen alkoholisoitunut, ahdistunut, menettänyt lähes kaiken elämässä toivo kadonnut, yhteiskunta ei halua mitään hyvää minulle muutakuin olisin kuollut mahdollisimman nopeasti.
Olin nuorena hyvännäköinen urheilullinen ja erinlainen sitä ei katsottu hyvällä vaan haluttiin tuhota se pois minusta, lopulta ulkonäkö katosi näytän nykyään laihalta omituiselta nistiltä jota kaikki viimeiseen asti karttavat ja puhuvat paskaa selän takana ei kiinnosta ei myöskään tämä elämä ihan sama kuolenko huomenna ei ole mitään annettavaa enään.

Jotkut ihmiset näkevät kaikissa mahdollisuuksissa ongelmia, toiset näkevät kaikissa ongelmissa mahdollisuuksia.