Nälkävuodet Haapavedellä

Onpas jäänyt vähäksi toi väki ... huh-huh!

Täydellinen kato!

Sataviisikymmentä vuotta sitten Suomi oli jälleen nälkäkatastrofin edessä. Nälkä ei kuitenkaan tullut äkkiä eikä yllättäen, vaan sitä edelsi peräti seitsemän huonoa vuotta, vanhan sananlaskun mukaiset "seitsemän wesikeseä". Todellisuudessa huonoja vuosia oli enemmänkin kuin seitsemän, sillä jo vuonna 1856 sato oli kehno koko maassa. Viitasaarella tätä kesää muisteltiin vielä muutama vuosikymmen myöhemmin. (1)

Kesä oli lyhyt. Wilja tosin joutui jotakuinkin, mutta Elokuun 13 päiwän ehtoolla taiwas selkeni uhkaawasti. Ja kun aurinko seuraawana aamuna nousi mailtaan ja walaisi wainioita, käyskenteliwät ihmiset pelloilla ja kujilla ja teillä ikään kuin huumaantuneina, puristellen toinen toisensa käsiä, mutta woimatta wirkkaa mitään: oli tullut täydellinen kato. Kato!

Haapavedellä vuonna 1859 jäi lehti puuhun talveksi, minkä vanha kansa uskoi enteilevän tulevaa hallakesää. Näin myös kävi, sillä kesällä 1860 halla pani juhannuksen tienoilla kaiken alavilla mailla. Rantsilassa rukiinlaihot olivat jo hyvällä alulla, mutta raesade ja ukkosmyrsky repi talojen katot, raateli aidat ja riuhtoi puut sekä vei toiveet sadosta. Yleisesti ottaen sato oli vielä keskinkertainen, paikoitellen jopa hyvä. (2, 5)

Myös vuodet 1861 ja 1862 olivat hallavuosia, mutta helpotusta tilanteeseen toivat jauhopalkalla tehdyt hätäaputyöt. Reisjärven ja Haapajärven välillä kuivattiin Kalajanjärvi, josta saatiin lisää laidunmaata karjalle. Vanhat niityt kuitenkin pääsivät metsittymään, eikä uusien niittyjen ruosteheinä sopinut hevosten ravinnoksi. (2)

Vuonna 1863 lumi pysyi maassa toukokuun puoliväliin, ja heinäkuun puolivälissä vieraili jälleen halla. Sato oli heikonlainen. Haapaveden kanttori Jääskeläinen kertoi kylväneensä viisi kapallista, mutta satoa tuli vain kolme kapallista. Myös viljan laatu vaihteli - milloin oli tähkässä vain muutama jyvä, milloin puolet tavallisesta. Peruna sentään säilyi, jos sitä muisti mullata ahkerasti. (2)

Kesä 1864 oli kohtalainen. Haapavedellä tehtiin hätäaputöitä: Karsikkaalla perattiin Karsikasojaa, Ojakylällä kaivettiin viemäreitä Karihtalan luona ja Mieluskylällä suunniteltiin Isonnevan kuivausta. Nivalassa Veneheitonräme ojitettiin viemäreillä. (2, 6)

. . . . . jatkuu huomenna . . . . .

Olipa mielenkiintoista. Hyvä kun jatkuu. Kiitos näistä kirjoituksista. Ei malta odottaa huomiseen :)

Kyllä kannattas vaa viljellä nii kauvan ku maasta jotain nousee...

No nykypäivänä ei ihan noinkaan.

Vuonna 1868 Haapavedellä oli 4500 asukasta. Yhden talven aikana nälkä ja taudit veivät hautaan 737 henkeä, joista talollisia oli 217 henkeä ja tilatonta, köyhempää väkeä 520 henkeä. Haapavedellä kuolleisuus oli kaikista Suomen kunnista kuudenneksi suurin. Lähiseudun muita katastrofikuntia olivat muun muassa Kärsämäki, Sievi ja Haapajärvi.

Kaikkein pahimpana sunnuntaina Haapavedellä siunattiin hautaan 32 vainajaa. Toisin kuin etelässä ei Haapavedellä kuitenkaan jouduttu hautaamaan tuntemattomia kulkijoita, vaan kaikkien hautaan siunattujen nimet olivat tiedossa. Hautauksia oli kuitenkin niin paljon, että kuolinkellot soivat yhtä mittaa ja hautojen avaaminen routaiseen ja jäiseen maahan oli niin kovaa työtä, että väkeä oli kutsuttava työhön ympäri pitäjää.

Tekisi uusi nälänhätä ihan hyvää, kun katsoo tämänkin paskapalstan sisältöä.