Partisaanien tekemät murhat

”Neuvostoliittolaisten partisaanien hyökkäykset rauhallisiin suomalaiskyliin erityisesti Pohjois-Suomessa aiheuttivat ajoittain paljon murhetta ja levottomuutta. Yhteensä partisaanit murhasivat noin 150 siviilihenkilöä, pääasiassa naisia ja lapsia. Ylemmille esikunnilleen partisaanit ilmoittivat tuhonneensa varuskuntia ja sotilasosastoja. Monet partisaanit palkittiin kunniamerkeillä. Murhiin ja muihin siviiliväestöön kohdistuneisiin väkivallantekoihin osallistuneita partisaaneja, kuten muitakaan voittajavaltioiden sotarikoksiin syyllistyneitä, ei ole asetettu syytteeseen teoistaan.” http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/siiviilit/jatkosota/vihollisen_toiminta_siviilivaest.htm

Siviiliväestön kokonaistappioiksi (mm. pommituksissa kuolleet ml.) mainitaan em. lähteessä n. 2.700 henkeä.

" Sota on julmaa, ja ratsuväki raakaa" ! Vanha totuus, pätee myös Irak´issa. Nähkäämme metsä puilta!
vom

..ja sitä edeltänyt Neuvostoliitto ei ole myöntänyt syyllistyneensä sotarikoksiin kysymässäsi asiassa. Venäjän sietäisi ottaa vastuu näistä kammottavista teoista.

Neuvostoliiton partisaanijoukkoja ehkä vastaavimmat sotilasyksiköt suomessa olivat päämajan kaukopartiot. Niin paljon kun sotahistoriaa olen lukenut en muista, että nämä kaukopartiot olisivat syyllistyneet raakuuksiin siviiliväestöä kohtaan. Heidän ensisijaisena tehtävänään oli tiedustelu, toissijaisena tuhoamistehtävät kohdistuen yleensä rautatieyhteyksiin ja siltoihin.

"Hyökkäyksissä kuoli 147 siviiliä."

Ohhoh! onpas luku. Kyllä Leningradin piitityksessä kuolleet 900 000 siviiliä on pientä tuon rinnalla.

http://www.espoo.fi/kirjailijat/suomi/martikainen.htm

Tyyne Martikainen kirjoitti aiheesta äskettäin kirjan ja on niitä monta muutakin siitä aiheesta. Katso jutun lopussa olevat lähdeviitteet. Lista on pitkä.








http://www.cec.jyu.fi/kesayo/geronet/tutor/partisaani.htm



Neuvostopartisaanien toiminta Koillis-Lapissa ja siitä virinnyt keskustelu Suomessa 1990-luvun lopussa.
Kirjallisuuskatsaus
Ulla Sorvali Kevät 2000


--------------------------------------------------------------------------------


Sisällys
1. Johdanto
2. Taustaa
2.1 Partisaanitoiminta Neuvostoliiton Saksan rintamalla toisessa maailmansodassa
2.2 Neuvostopartisaanit Suomen rintamalla
3. Ensimmäiset julkaisut ja lehtikirjoitukset sodan jälkeen
3.1. Kaunokirjallisuus
3.2. Lehtikirjoitukset ja tietokirjallisuus
4. Uusia selvityksiä

5. Seitajärven tapaus
5.1. Miten se on kuvattu suomalaislähteissä
5.2. Venäläisten kertomukset
6. Partisaanikeskustelua lehdissä 1990-luvulla
Tiivistelmä
Lähteet
Lisätietoja: Ulla Sorvali


--------------------------------------------------------------------------------


1. Johdanto
Luettuani Pentti H. Tikkasen kirjan Sissejä ja partisaaneja kiinnostuin muistakin lapsuuteni ajan talvisodan ja jatkosodantutkimuksista ja muistelmista. Syksyllä 1998 televisiossa esitettiin Risto Arkimiehen ohjelma neuvostopartisaanien iskuista Suomenpuolelle itärajaa ja siinä haastateltiin joitakin eloonjääneitä. Ohjelman yhtenä lähteenä oli Veikko Erkkilän kirja Vaiettu sota (1998). Kirja ja varsinkin tv-ohjelma synnyttivät lehdissä kiivaan keskustelun puolesta ja vastaan joulukuusta 1998 seuraavan vuoden puoliväliin. Seurasin lähinnä Keskisuomalaista ja Helsingin Sanomia.

1.1. Tehtävä
Tässä tutkielmassa selvitän, miten jatkosodan ajan neuvostopartisaanien iskuja on kuvattu suomenkielisessä kirjallisuudessa ja millaista keskustelua neuvostopartisaaneista on käyty lehdissä 1990-luvun lopulla. Keskityn venäläisten partisaanien toimintaan jatkosodan aikana Suomen rajojen sisällä, siviilien asuttamissa kylissä Lapissa, en esim. partisaanien toimintaan Suomen miehittämässä Itä-Karjalassa. Pian jatkosodan syttymisen jälkeen kesällä 1941 partisaanien retket alkoivat järjestelmällisenä ja suunnitelmallisena toimintana ja ne jatkuivat vuoteen 1944, jopa 19.9.44 solmitun välirauhan jälkeenkin.

1.2 Aineisto
Ensisijaisena aineistona on käytetty saatavissa olevaa suomenkielistä tietokirjallisuutta, lehtiartikkeleita ja tv-ohjelmaa. Myöskin kaunokirjallisuuteen on viitattu. Keskustelun esimerkkiaineistona on sanomalehti Keskisuomalaisen mielipidekirjoituksia. Arkistolähteitä ei ole käytetty.

2. Taustaa
2.1. Partisaanitoiminta Neuvostoliiton Saksan rintamalla toisessa maailmansodassa
Tavallisesti partisaaneiksi nimitetään vallatussa maassa toimivia vastarintaliikkeeseen kuuluvia sotilaita ja siviilejä. Jatkosodassa suomalaiset nimittivät partisaaneiksi niitä venäläisiä, jotka tekivät retkiä itärajan Suomen puoleisiin pieniin kyliin, ja venäläiset itsekin puhuivat partisaaniosastoista. Suomalaiset käyttivät vihollisen selustassa toimivista omista partioistaan nimitystä kaukopartiomiehet. (Tikkanen 1978, 5.)

Neuvostoliitto lähetti Suomen alueelle myös desantteja, jotka toimivat yksinään tai pienryhminä. Tehtävänä oli tiedustelu ja vakoilu. Tuholaistoiminta oli yleensä vähäistä, koska desanttien tuli pysyä piilossa mahdollisimman pitkään. Oli myös sotilaallisia tehtäviä suorittavia kaukopartiojoukkoja. (Oksanen & Martikainen 1998, 14.)

Partisaanit eivät olleet sotilaita, vaan vapaaehtoisia siviilejä, miehiä ja naisia, joiden koulutuksesta vastasi Neuvostoliiton kommunistinen puolue, ei sotilasjohto. Suurin osa oli kommunistien puolueen tai nuorisojärjestöjen jäseniä. Partisaaniliike toimi omana organisaationaan puolueen alaisuudessa. Mukana oli suomea taitavia karjalaisia, vepsäläisiä ja suomalaisia (1920-1930 -luvun loikkareita ja heidän jälkeläisiään). (Oksanen & Martikainen 1998, 15.)

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6.1941 Stalin antoi käskyn aloittaa koko kansan totaalinen vastarinta hyökkääjää vastaan. Partisaanijoukkoja perustettiin aluksi Ukrainaan ja Valkovenäjälle. (Oksanen & Martikainen 1998, 15.) Saksalaiset kohtelivat siviiliväestöä julmasti valtaamillaan alueilla ja tämä johti sodan jatkuessa armottomaan partisaanisotaan puolin ja toisin. (Seppälä 1971, 30-39.) Erotukseksi Suomesta Saksan itärintaman partisaaneilla oli väestön tuki takanaan. (Seppälä 1971, 17-18.)

2.2 Neuvostopartisaanit Suomen rintamalla
Jatkosodan syttyessä kesäkuussa 1941 Pohjois-Suomessa oli jo saksalaisia joukkoja Saksan ja Suomen solmiman kauttakulkusopimuksen perusteella ja Neuvostoliitto katsoi Suomen Saksan liittolaiseksi. Suomen vastaisella rintamalla toimineisiin partisaaneihin kuului vajaat 2000 henkilöä. (Raunio 1999). Partisaanit iskivät vuosina 1941-44 yhteensä 23 siviilikylään Liperin ja Sodankylän välillä ja tappoivat tai ottivat vangeiksi kaikki tapaamansa vanhukset, naiset ja lapset. Hyökkäyksissä kuoli 147 siviiliä. Lisäksi partisaanit tappoivat tai vangitsivat yksittäisiä siviilihenkilöitä maanteillä, poluilla ja metsissä. Mikään partisaaniosasto ei hyökännyt rajojemme sisäpuolella sellaiseen kylään, jossa oli osastoon nähden tasavertainen tai edes vastustuskykyinen sotilasyksikkö. (Erkkilä 1998, 20.)

Partisaanitoiminnan tarkoituksena oli painostaa Suomea irti sodasta ja murtaa siviiliväestön vastarinta kauhua herättämällä ja saada rintamalla olevien miesten taistelumoraali heikentymään, kun he huolestuivat omaistensa turvallisuudesta kotiseudulla. Yhtenä tarkoituksena oli myös vähäisten suomalaisten joukkojen sitominen rintamantakaiseen partiotorjuntaan. (Tikkanen 1978, 6-7.) Erkkilän mielestä pienet siviilikylät oli valittu tuhoiskujen kohteiksi siksi, että eväät loppuivat ja partisaanien piti hankkia syötävää pitkillä partiomatkoillaan. Ilmitulon pelossa kaikki asukkaat tapettiin. Tärkein syy oli kuitenkin se, että partisaanien oli saatava tuloksia aikaan kenttäoikeuden pelossa. (Erkkilä 1998, 109).

3. Partisaanitoiminta kirjallisuudessa sodan jälkeen
3.1. Kaunokirjallisuus
Jonkin verran partisaanien toimintaa käsiteltiin kaunokirjallisuudessa jo 1960-luvun lopulla. Vaikka Uula Aapa (A. O. Väänänen) kertoi romaanissaan Partisaanit iskevät (Aapa 1968) hyökkäyksistä myös siviiliväestöä vastaan, samoin Pentti H. Tikkanen teoksessaan Partisaanit hyökkäävät (Tikkanen 1978, 1. p. 1971), niin useimmissa kirjoissa puhuttiin venäläisten partisaanien ja suomalaisten kaukopartiomiesten yhteenotoista. Näin esim. Esa Anttalan teoksessa Partisaanit tulessa (Anttala 1978, 1. p. 1972) ja Reino Lehväslaihon kirjassa Vienan partisaanit. (Lehväslaiho 1983)

Joitakin näistä kirjoista, esim. Uula Aavan ja Pentti H. Tikkasen kirjaa voitaisiin sanoa dokumenttiromaaniksi, kuten kustantaja nimittää takakannessa Uula Aavan teosta, tai romaanin ja tietokirjan välimuodoksi. Molemmissa on partisaanitoiminnan taustaa selostava esipuhe sekä karttoja ja selostuksia tositapahtumista, mutta henkilöiden keskustelut ovat fiktiota.

3.2. Lehtikirjoitukset ja tietokirjallisuus
Keskeiset suomalaiset historiantutkijat ovat käsitelleet partisaanitoimintaa hyvin vähän tai ei ollenkaan sotavuosia koskevissa yleisteoksissaan. Näin muun muassa Polvinen (1964), Myllyniemi (1982), Jokipii (1987), Paasivirta (1992), Manninen (1994), Rentola (1997) ja Vihavainen (1998). Ei myöskään Arvi Korhosen ym. kirjoittamassa teoksessa Oman maan puolustaminen eikä teossarjassa Jatkosodan historia sivuta partisaanien toimintaa kuin lyhyesti. (Jatkosodan historia 4. 1993, 270).

Heti sodan jälkeen partisaanitoimintaa ei käyttämieni lähteiden mukaan paljoakaan käsitelty suomalaisissa aikakauslehdissä. Yhdessä harvoista tällaisessa lehtiartikkelissa (Kontiopää 1951) ei puhuta venäläisten partisaanitoiminnasta Suomessa, vaan liittoutuneiden vastarintaliikkeistä ja partisaanien toiminnasta toisessa maailmansodassa Saksan miehittämissä maissa.

Uula Aapa kirjoitti Partisaanisodasta Pohjois-Suomessa vv. 1942-1944 Suomen sotilas -lehdessä vuonna 1971 (Aapa 1971). Hän selvitti erämaasodan luonnetta ja organisoimista sekä sitä, miten partisaanien torjunnassa onnistuttiin Lapissa ja Kainuussa. Oulujärvestä pohjoiseen aina Jäämerelle asti maan itäraja oli saksalaisten rintamakaistaa. Saksalaiset olivat hyvin heikosti varustautuneita erämaasotaan. Takaa-ajo epäonnistui usein suomalaisiltakin.

Pentti H. Tikkanen pohtii partisaanitoiminnan taustaa Jalkaväen vuosikirjan artikkelissaan vuonna 1971 (Tikkanen 1971). Talvisodassa puna-armeija oli laiminlyönyt tiedustelutoiminnan, ja heti jatkosodan alkaessa tämä virhe pyrittiin korjaamaan. Venäläisten partisaanien tehtävänä oli tiedustelun lisäksi tuhoaminen. Kohteina olivat huoltoyhteyksien, puhelinlinjojen ja siltojen lisäksi myös rajaseudun siviilikylät. Tavallinen partisaani tuskin tiesi matkan tavoitetta ja tarkoitusta ennen kuin kohteessa. Sokeasti he tottelivat esimiestensä käskyä, siihenhän heidät oli koulutettu, ja sodan lakia - tappaa tai tulla tapetuksi. Tikkanen selostaa Savukosken Seitajärven kylän hävitystä 7.7.1944 ja muutamaa muuta tuhoiskua.

Helge Seppälän tutkimus Neuvostopartisaanit toisessa maailmansodassa ilmestyi vuonna 1971. Hän kertoo partisaaniliikkeen historiasta ja toiminnasta etupäässä saksalaisia vastaan Valkovenäjällä ja Ukrainassa. Teoksessa on myös luku Partisaanit Suomen rintamalla (Seppälä 1971, 168-201). Sotilaskohteiden lisäksi hän selostaa myös iskut siviilejä vastaan. Seppälän mielestä Suomen rintamalla käytyjen partisaanitaistelujen tutkiskelu ei ole meidän kannaltamme kovinkaan mielekästä. Molempien osapuolten toiminta oli tavanomaista rintaman lähiselustassa käytyä taistelua, poikkeuksena kuitenkin punapartisaanien siviilikylien tuhoamiset. Suomen siviiliasukkaiden henkilötappiot olivat Seppälän mielestä toisen maailmansodan aikana mitättömän pienet muiden sotaakäyvien maiden tappioihin verrattuna. (Seppälä 1971, 202.)

Antti Laineen laajahkossa artikkelissa Partisaanitoiminta suomalaisia vastaan viime sodan aikana puhutaan hävityspataljoonista, desanteista ja partisaaniosastojen muodostamisesta ja toiminnasta Suomen miehittämällä alueella Itä-Karjalassa, mutta vain parilla rivillä siviiliasutusten tuhoamisesta Pohjois-Suomessa. (Laine 1981.)

Eino Viheriävaara julkaisi vuonna 1981 omakustanteena teoksen Partisaanien jäljet 1941-1944. Tekijä haastatteli kymmenen vuoden aikana yli kuuttakymmentä eri puolilla Suomea asuvaa henkilöä, jotka ovat olleet silminnäkijöitä tai muuten asiasta tietoisia, esimerkiksi partisaanien surmaaman henkilön lähiomaisia. Hän on tutustunut myös Sota-arkiston aineistoon. (Viheriävaara 1982, 3.)

Viheriävaara selostaa useita kymmeniä tapauksia, joissa partisaanit tunkeutuivat siviilikyliin Lapissa ja Kainuussa ja surmasivat lähes 200 ihmistä. Teoksensa toiseen painokseen (1982) hän on ottanut mukaan joitakin lukijoilta saapuneita kirjeitä ja lehtiarvosteluja. Palautteissa todetaan useasti, että näistä asioista on kauan vaiettu. Partisaanien uhrien muistomerkkejä pystytettiin useille paikkakunnille jo 1960- ja 1970-luvulla. Eräs mukana ollut, mutta pelastunut nainen totesi: "Vaikka näitä ei saisi enää muistella. On saatu olla rauhassa näin kauan, josta kaikesta suuri kiitos Taivaalliselle Isälle - -".(Viheriävaara 1982, 134.)

Seppo Sudenniemi kertaa teoksessaan Salaisen sodan varjot: tiedustelua ja desanttitoimintaa talvi- ja jatkosodassa (1987) muutamia siviileihin kohdistuneita tuhotöitä. Hän toteaa, että tappioilla ei ollut erityistä sotilaallista merkitystä, koska partisaanien tuhoiskut kohdistuivat pääasiassa siviilikohteisiin. Partisaanit välttivät taistelua vahvojen sotilasosastojen kanssa. He vaikuttivat kuitenkin yleiseen mielipiteeseen levittämällä pelkoa kauhuteoillaan. (Sudenniemi 1987, 328.)

Helge Seppälä käsittelee kirjassaan Suomi miehittäjänä 1941-1944 Itä-Karjalan miehityshallintoa. Siellä väestön aktiivinen ja passiivinen vastarinta liittyi Neuvostoliiton kokonaispuolustukseen Saksaa ja sen rinnalla taistelevia kansakuntia vastaan. Toimintakäskyt tulivat Moskovasta Karjalan rintamalle ja edelleen partisaaniliikkeelle samansisältöisinä kuin saksalaisten vastaisille rintamillekin. (Seppälä 1989, 117.)

Seppälä selostaa partisaanien toimintaa etupäässä sotilaskohteita vastaan, mutta toteaa lyhyesti, että partisaanit iskivät siviilikohteisiin kesällä 1943 tuhoisin seurauksin Suomusalmella sekä Inarin, Sodankylän, Kuusamon ja Sallan alueilla ampuen siviilihenkilöitä, ottaen vankeja ja polttaen rakennuksia. (Seppälä 1989, 133.)

4. Uusia selvityksiä 1990-luvulla
Paavo Hautala kuvailee kirjassaan Isät meidän itää päin (Hautala 1993) Koilliskulman asukkaiden elämää ja yhteydenpitoa molemmin puolin rajaa vuosisadan alusta lähtien. Siinä on myös on luku Partisaaneja torjumassa (Hautala 1993, 373-386), jossa selostetaan suomalaisten sotilaiden ja partisaanien yhteenottoja, sekä luku Ihmiskäytöksen pohjanoteeraus (Hautala 1993, 387-398), jossa kerrotaan Lapin siviilikyliin tehdyistä partisaanihyökkäyksistä. Erämaakylien siviiliväestöä ei taloudellisista syistä evakuoitu ja partisaanien toiminnan alettua kohdistua siviiliväestöön Suomen ja Saksan Lapissa olevien joukkojen johto päätti keskittää partisaanien torjunnan yhteen suojapataljoonaan. (Hautala 1993, 373-398.)

Kajaanilainen sotaveteraani Ville Tikkanen selostaa omakustannekirjassaan Partisaanien uhrit (Tikkanen 1997) yli kolmekymmentä partisaanien hyökkäystä Lieksasta Sodankylään. Tyyne Martikainen kertaa kirjassaan Neuvostoliiton partisaanien iskut siviilikyliin 1941-44 (Martikainen 1998) neljään Itä-Lapin kylään tehdyt yllätyshyökkäykset. Hän on itse kotoisin Savukosken Kuoskusta, jonne tehtiin öinen tuhoisku 3.9.1941 ja uudelleen 9.7.1943. Tauno Oksanen ja Paavo Martikaisen teos Painajainen Pielisjärvellä (Oksanen & Martikainen 1998) keskittyy kesän 1944 tapahtumiin. Pielisjärven alue joutui tehostetun partisaanitoiminnan kohteeksi puna-armeijan suurhyökkäyksen aikaan kesäkuussa 1944. Partisaanit jäivät vielä aselevon (4.9.1944) jälkeenkin Ilomatsin koillisosiin aina lokakuun alkupuolelle saakka. Silloin oli 19.9. solmittu välirauhakin jo voimassa. Viimeinen miinaväijytys tapahtui 11.9.1944 Sarvivaarassa. (Oksanen & Martikainen 1998, 5, 94, 101.)

Pentti H. Tikkasen teos Sissejä ja partisaaneja (Tikkanen 1998) pohjautuu osittain hänen aikaisempiin sotakirjoihinsa, joita on 33. Pääosin kirjassa selostetaan suomalaisten kaukopartiomiesten tiedustelutoimintaa rajan takana ja partisaanien takaa-ajoa Kainuussa ja Lapissa. Tikkasen mukaan venäläiset vahvistivat joukkojaan pohjoisessa varsinkin vuodesta 1943 lähtien, kun kaikille sotaa käyville valtioille alkoi selvitä, että Saksa ja sen liittolaiset tulevat häviämään sodan. Neuvostoliiton pyrkimyksenä oli kaikin tavoin irrottaa Suomi sodasta ja Saksan liittolaisuudesta. Hänen mukaansa on hyvin käsitettävissä venäläisten partisaaniretket suomalaisiin rajakyliin vuodesta 1943 lähtien. (Tikkanen 1998, 279.)

Kittiläläinen toimittaja Veikko Erkkilä kertoo kirjassaan Vaiettu sota: neuvostopartisaanien iskut suomalaisiin kyliin (Erkki­lä 1998), että hän on vuodesta 1993 yrittänyt selvittää partisaanien toimintaa Suomen itärajan kylissä jatkosodan aikana. Hän on tehnyt Venäjälle lukuisia haastattelu-, selvitys- ja tutkimusmatkoja ja tavannut 19 Suomeen retkiä tehnyttä entistä partisaania, näiden joukossa ainoat vielä elossa olevat partisaaniosastojen komentajat. Arkistotietoja hän on saanut Muurmanskin ja Karjalan valtionarkistosta sekä Poljarnyje Zorin kaupungissa olevasta partisaanimuseosta. Etusijalla ovat olleet Neuvostoliiton kommunistisen puolueen lähteet, sillä partisaanitoiminnan organisoijana oli suoraan puolue. (Erkkilä 1998, 13-14.)

Eniten apua Venäjällä hän on saanut historiantutkija Stanislav Dashinskilta, joka kirjan ilmestyessä oli Muurmannin läänin ihmisoikeuskomission pääsihteerinä. Suomessa tärkeimmät asiakirjat ovat ulkoministeriössä. Tietoja ei ole koskaan julkaistu eikä partisaanihyökkäyksiä kokeneissa kylissäkään ole tiedetty, mitä dokumenttiaineistoa on jäänyt jäljelle. (Erkkilä 1998, 14-15.)

5. Seitajärven tapaus
5.1 Kuvaus suomalaislähteissä
Savukosken kunnan Seitajärven kylässä oli kesällä 1944 viisi taloa, joiden asukkaat olivat sukua keskenään. Jalmari, Abiel ja Matti Arajärven talot olivat kylän keskustassa. Kaksi muuta taloa olivat ulompana, Ollilan talo Seitajärven takaisella rannalla ja Ylilokan talo puolen kilometrin päässä Arajärveen laskevan Siyliöjoen rannassa. (Erkkilä 1998, 112.)

Kylän tytöt olivat kuulleet 4.7.1944 venäjänkielistä puhetta kylän laidalla hiekkaharjulla leikkiessään. Tyttöjen kertomusta ei otettu todesta ja partisaanit saivat rauhassa valmistella yllätyshyökkäystään. Uskottiin, että pieni kylä joka oli silloin tiettömässä erämaassa, lähes sadan kilometrin päässä valtakunnanrajasta oli turvassa. Partisaanivaaralta Seitajärveä suojannut yhdeksänhenkinen sotilasryhmä ei uskonut todelliseen vaaraan. (Erkkilä 1998, 24-25.)

Varhain aamuyöllä 7.7.1944 noin 50 miehen venäläinen partisaaniosasto piiritti kylän, hyökkäsi taloihin ja ampui useita ihmisiä, sytytti talot palamaan ja komensi loput naiset, lapset ja 55-vuotiaan Jalmari Arajärven kulkemaan jonossa kauas korpimetsään. Siellä partisaanit surmasivat ampumalla tai pistimin 11 naista ja lasta vietyään joukosta Jalmari Arajärven ja 17-vuotiaan Eliisi Ollilan muualle. Nämäkin katosivat jäljettömiin. Kahdeksanvuotias Mirja Arajärvi säilyi kuin ihmeen kaupalla hengissä kahdesti pistimellä lävistettynä ja saattoi kertoa, mitä oli tapahtunut. Vartiosotilaista yksi oli kuollut, neljä haavoittunut ja kaksi kadonnut. Partisaaneista kaatui vain yksi. (Erkkilä 1998, 112, 118-124, 130.)

Osa kylän asukkaista pääsi pakoon naapurikylään ja sai tehdyksi hälytyksen. Suomen armeijan partisaanien torjuntaosasto SAU lähti takaa-ajoon ja sai ammutuksi 34 partisaania kolmessa väijytyksessä. (Erkkilä 1998, 128, 140.)

5.2. Venäläisten kertomukset
Stanislav Dashinski hankki Erkkilälle tietoja venäläisistä partisaaniosastoista, jotka hyökkäsivät Seitajärvelle. Partisaaniosastot Poljarnik ja Bolsevik muodostivat yhteisen hyökkäysyksikön, johon kuului 48 miestä ja naista. Partisaanien tietojen mukaan Seitajärvellä oli vahva varuskunta. (Erkkilä 1998, 104.)

Dashinski oli löytänyt Poljarnikin toisen joukkueen johtajan A A. Jesejevin muistelmat. joissa kerrotaan mm näin:

" Osasto eteni varuskunnan lähelle - - Kylä näkyi hyvin kahden järven välissä. Huomasimme järvellä muutaman veneen. Seutu oli maalauksellisen kaunis, ja kenties siksi oli tullut käsitys, että kylässä olisi ollut saksalaisten upseerien lomakoti - - Joukkueen tuli kiertää pienempi järvi, tunkeutua kylään metsän puolelta ja poistaa vartiosotilaat. Aseita oli lupa käyttää vain vihollisen vastarinnan jälkeen - - kuulimme ammuntaa osastomme suunnalta ja näimme, että taloista juoksi ulos aseellisia sotilaista, ja niin syntyi ankara taistelu". (Erkkilä 1998, 104-105.)

Erkkilän mielestä partisaanien on täytynyt olla selvillä kylän todellisesta asutuksesta ja sotilaiden aseista, koska he olivat valmistelleet hyökkäystä kylän lähellä useita päiviä, asettaneet pikakiväärit asemiinsa ja katkaisseet puhelintapsit kylän keskustassa ennen hyökkäystä. (Erkkilä 1998, 105.)

Polarnyje Zorin partisaanimuseossa oli entisiä partisaaneja kokoontunut tapaamaan toisiaan. Erkkilä haastatteli Valentin Smirnovia, joka palveli Bolsevik -osastossa 19-vuotiaana ja osallistui Seitajärven retkeen. Hän sai käskyn ampua kolmesta vangista yhden, nuoren tytön. Tyttö oli todennäköisesti Eliisi Ollila. Smirnov kertoi tämän tapauksen vainonneen häntä koko elämän ajan. Tehtävä oli rangaistus vihollistyttöön rakastuneelle pojalle. Eliisin veli ja suomalainen vartiosotilas surmattiin myös. Jalmari Arajärvi ammuttiin vangitsemispäivänä 7.7.1944 "fasistisen järjestön jäsenenä". Hän oli Savukosken kunnanvaltuuston jäsen eikä hänellä ollut muita jäsenyyksiä. (Erkkilä 1998, 106-107.)

Toisen Seitajärvelle hyökänneen osaston, Poljarnikin komentajana toimi Daniel Podopljokin. Hänen kertomuksessaan Seitajärveen viitataan näin: "Muistiini on jäänyt vuonna 1944 vihollisen varuskunnan tuhoaminen. Taistelu kesti kaksi tuntia. me tuhosimme täydellisesti varuskunnan, henkiin jääneet fritzit otimme vangeiksi". (Erkkilä 1998, 108.)

Erkkilä tapasi Moskovassa myös Georgi Kalashnikovin, joka oli toisen Seitajärvelle hyökänneen osaston, Bolsevikin komentaja. Hänenkin mukaansa Seitajärvi valittiin kohteeksi siksi, että siellä oli varuskunta, rykmentti. Hän kertoi yhdeksän miehen kuolleen kylässä. Todellisuudessa vain yksi partisaani sai surmansa siellä, muut ammuttiin takaa-ajon aikana kaksi vuorokautta myöhemmin. (Erkkilä 1998, 18, 251, 253-255.)

Erkkilä kertoi Kalashnikoville, että kylässä oli vain pieni suomalainen vartioryhmä partisaanien hyökkäyksen varalta ja että suurin osa kuolleista oli lapsia, ja heidät surmattiin kylän valtaamisen jälkeen kaukana metsässä. Kalashnikov kiihtyi näistä puheista, mutta ei väittänyt enää vastaan, kun mukana ollut Stanislav Dashinski vahvisti Erkkilän olevan oikeassa. (Erkkilä 1998, 253-254.)

Dashinski oli aikaisemmin käynyt Suomen vierailullaan Erkkilän kanssa joillakin partisaaniretkien tapahtumapaikoilla, mm Seitajärvellä ja tavannut siellä hyökkäyksestä selvinneet Mirja Arajärven (nyk. Koski), Eemeli Arajärven ja Sirkka Ollilan (nyk. Lakela). Hän oli myös nähnyt Mirjan pistinarvet ja käynyt metsässä, missä naiset ja lapset surmattiin. (Erkkilä 1998, 77-78) Kalashnikovilla tuntui olevan aidosti väärä kuva Seitajärven sotilaallisesta voimasta ja hyökkäyksestä kylään. Hän oli käsittänyt, että takaa-ajajat olivat samoja sotilaista, joiden kimppuun partisaanit hyökkäsivät kylässä. (Erkkilä 1998, 254-255.)

Erkkilä kävi Stanislav Dashinskin ja kirjailija Sven Lokan kanssa myös Sodankylän Laanilassa, jossa on partisaanien uhrien muistomerkki ja entisöitynä sota-aikainen silta ja pieni osa maantietä. Partisaanien raporttien mukaan he olivat räjäyttäneet 4.7.1943 sillalla kolme kuorma-autoa, joissa oli sotilaita. Dashinski näki, että sillalle on mahtunut korkeintaan yksi kuorma-auto. Todellisuudessa partisaanit räjäyttivät postiauton, jossa kuoli neljä siviiliä, mm Oulun piispa Yrjö Vallinmaa, ja kymmenen haavoittui. Lähellä oleva saksalaisten lomakoti, jonne partisaanit myös hyökkäsivät ja ampuivat sisällä olevia, oli todellisuudessa Laanilan majatalo, jossa oli muutama henkilö, ei sotilaita. He kävivät myös Sodankylän Yliluiron kylässä, jossa partisaanit kertoivat raportissaan tuhonneensa 19.8.1943 kokonaisen varuskunnan, mutta jossa todellisuudessa oli vain pari taloa. Yhteensä seitsemän asukasta surmattiin. Kylään ei ollut edes autolla ajettavaa tietä sodan aikana. (Erkkilä 1998, 74-76.) Vastaavanlaisia kertomuksia on muitakin. Partisaanien raporteissa kerrotaan varuskuntien tuhoamisesta ja vain sotilaiden, ei siviilien surmaamisesta.

6. Partisaanikeskustelua aikakausi- ja sanomalehdissä 1990-luvulla
Vuonna 1993 paljastettiin Laanilassa muistomerkki paikalla, missä 4.7.1943 partisaanit hyökkäsivät postiauton kimppuun kuten edellä selostettiin. Inarinmaa-lehti kirjoitti tapauksesta 7.7.1993 otsikolla Anteeksiantamisen henki vallitsi Piispanojan tapahtumien 50-vuotismuistojuhlassa. (Lepistö 1993.)

Tankavaaran kultamuseossa Sodankylässä avattiin 3.6.1994 valokuvanäyttely neuvostopartisaanien iskuista ja Pohjolan Sanomissa näyttelyn kokoaja dosentti Silvo Hietanen kirjoitti asiasta otsikolla Pelon kesät 1943-44 : neuvostopartisaanien terrori Suomen rajakylissä. (Hietanen 1994.)

Jukka Petrov kirjoitti vuonna 1995 Petroskoissa ilmestyvässä Carelia-lehdessä (ent. Punalippu) artikkelin Ensimmäinen uhri, jossa kerrotaan partisaaniosaston ja saksalaisten sotilaiden yhteenotosta Kiestingissä. "Ivan Makarovitš Martynov kaatui 28. syyskuuta 1941 neuvostoisänmaan vapauden ja riippumattomuuden puolesta". (Petrov 1995, 149.)

Stanislav Dashinski kirjoitti artikkelin Neuvostopartisaanit Lapissa rajan kummaltakin puolen nähtyinä Carelia-lehdessä vuonna 1995. Hän kertoo oman versionsa käynneistään Suomessa mm Kuoskussa, Hautajärvellä, Yliluirossa, Seitajärvellä, Lokan kylässä ja Laanilassa. Hän on verrannut suomalaisten tietoja venäläisiin lähteisiin ja tarjoaa esim. Kuoskun kylän kolmen aikuisen ja kahden lapsen surmaamisen 3.9.1941 syypäiksi suomalaisten liittolaisia saksalaisia, jotka olivat hänen mukaansa taitavia lavastamaan sellaisia silmänkääntötemppuja. Syyllisiä saattoivat olla myös neuvostoliittolaiset rajavartijat, joiden osasto oli juuri silloin seudulla. Dashinski ei löytänyt asiakirjoista todisteita partisaaniosastojen retkistä Kuoskuun syyskuussa 1941. (Dashinski 1995.)

Toisessa tapauksessa Hautajärven kylässä 15.7.1943 syyttömien ihmisten kuoleman aiheuttivat Dashinskin mielestä sota-ajan olosuhteet, krittinen tilanne tai se, että asukkailla oli mukanaan aseita. Sen sijaan Sodankylän Yliluiron kylässä ei Dashinskinkaan mielestä voinut olla varuskuntaa eikä edes tietä sodan aikana, vain muutamia taloja, kun partisaanit 19.8.1943 hyökkäsivät ja surmasivat seitsemän siviiliä. Raporttien laatijat suurentelivat tahallaan vihollisen tappioita ja omia voittojaan päästäkseen Belomorskin partisaaniesikunnan suosioon. Rivimiehillä ei siihen ollut osaa eikä arpaa, heillä ei ollut hajuakaan johtoportaan raporteista. (Dashinski 1995.)

Sotilasaikakauslehdessä vuonna 1996 oli Anssi Vuorenmaan kirjoitus Partisaanitutkimus on aloitettu. Hän toteaa, että sissi- eli partisaanisota on ollut ja näyttää entistä enemmän olevan yksi sodankäynnin julmimmista muodoista, mistään sodan oikeussäännöistä piittaamatonta terroria. Hän toteaa, että aiheesta on ilmestynyt Seppälän tutkimuksen (Seppälä 1971) lisäksi pari omakustannetta, mutta nk viralliset historiat välttelevät tätä arkaa asiaa, ainakin Sallan historia (1993). Kirjoituksen ilmestymisaikaan useissa rajaseudun kunnissa, esim. Lieksassa ja Ilomantsissa oli vapaaehtoisia "sotahistoriatyöryhmiä", jotka olivat aloittaneet partisaanitoiminnan kartoittamisen alueellaan. (Vuorenmaa 1996). Yhteistyö oli käynnistetty myös venäläisten kanssa. Elokuussa 1994 Sallassa järjestettiin seminaari, jossa oli mukana suomalaisten ohella venäläinen tutkija Stanislav Dashinski, kirjailija Sven Lokka ja entisiä partisaaneja, mm Aleksandr Smirnov, joka oli komentajana Sodankylän Yliluiron kylään 19.8.1943 tehdyssä hyökkäyksessä. (Erkkilä 1998, 81-88).

Matti Jäniksen artikkelissa Ihmispedot, joka ilmestyi Nuori Karjala -lehdessä vuonna 1998, kerrotaan tuhoiskuista itärajalla ja lähteenä käytetään Ville Tikkasen kirjaa Partisaanien uhrit. (Jänis 1998 ja Tikkanen 1998.)

Everstiluutnantti Jaakko Kuittinen referoi yllämainittua Ville Tikkasen (Tikkanen 1998) ja Veikko Erkkilän teosta (Erkkilä 1998) Rajaseutu-lehdessä vuonna 1998. (Kuittinen 1998.)

Petteri Holma kirjoitti Lapin Kansassa 30.8.1998 otsikolla Tuska tulee uniin : vaikenemisen vuosikymmenet. Siinä hän haastattelee muutamia eloonjääneitä Savukosken Seitajärven ja Kuoskun sekä Sodankylän Lokan tuhoiskuista. (Holma 1998.)

Ehkä eniten julkiseen keskusteluun vaikutti televisiodokumentin ohella vuonna 1998 Suomen Kuvalehdessä nro 41 Tapani Niemen kirjoitus Vaiettu sotarikos hätkähdyttävine kuvineen partisaanien uhreista. Veikko Erkkilän lisäksi haastateltiin eloonjääneitä siviilejä. Vuoden 1998 loppuun asti lehdessä riitti kommentteja puolesta ja vastaan. Eräs kirjoittaja arveli, että veritöistä ei ole vaiettu vaan niistä on ollut kohtalaisesti tietoa saatavissa, mutta virallisella taholla ei ole haluttu penkoa menneitä, koska esiin voisivat nousta suomalaisten kaukopartioiden tihutyöt naapurin alueella. Joku rinnasti partisaanit "ekofasisteihin, joista media käyttää nimeä luontoaktivistit". (Niemi 1998.)

"Petsamo takaisin - Karjala ja Nato on syytä unohtaa : Helge Seppälä hillitsee partisaanikeskustelua ja Nato-vouhotusta". Tämänniminen haastattelu julkaistiin Venäjän aika -lehdessä vuonna 1999 (Rouhe 1999a). Hänen mielestään partisaanien tekemiset on kerrottu Suomessa jo kauan sitten hyvin tarkkaan. Mitään uutta ei ole ilmennyt. Uutta sen sijaan ovat vaatimukset partisaanien asettamisesta vastuuseen siviilisurmista. Heidän henkilöllisyytensä on ollut selvillä jo aiemmin mm Seppälän tutkimusten johdosta. Hän on myös haastatellut partisaaneja, jotka ovat jo vuosia sitten myöntäneet ampuneensa suomalaisia siviilejä. Jos olivat partisaanien teot raakoja, niin olivat myös esimerkiksi Dresdenin pommitukset toisen maailmansodan loppuvaiheessa, Seppälä toteaa ja lisää, että kukaan ei ole vaatinut länsivaltoja siitä vastuuseen. Länsiliittoutuneet toimivat Hiroshimassa ja Nagasakissa vastaavalla tavalla. Seppälä oli tutustunut joihinkin partisaaneihin hyvin ja hänen mukaansa

"Raakuuksien tunnustaminen jälkikäteen on ollut heille hirveän vaikeata. Partisaaneille annettu peruskäsky oli hävittää ja tehdä vihollisen olo sietämättömäksi. Eivät he siten itsenäisesti tekemisistään päättäneet". (Rouhe 1999a, 25.)

Partisaaneille annettu käsky tappaa vangit kuulustelujen jälkeen oli vastoin kansainvälisiä sopimuksia. Suomalaisille sotilaille ei vastaavia käskyjä tiedetä annetun, mutta Seppälän mukaan suomalainenkin sotilas saattoi toimia vastaavalla tavalla. Puhtaita papereita emme saa esimerkiksi sotavankien kohtelemisesta. (Rouhe 1999a, 25-26.)

Toisessa saman Venäjän aika -lehden artikkelissa (Rouhe 1999b) Rukajärven suunnalla taistellut entinen partisaani Dmitri Aleksandrov kertoo:

"En minä sodan aikana rivimiehenä tiennyt, minkälaisia raportteja johtajat lähettivät, mutta kyllä ne olivat liioiteltuja. Ei meistä kukaan tarkalleen tiennyt viholliselle aiheutettuja tappioita. Teimme väijytyksiä, paukuttelimme aikamme ja sitten oli jo kiire karkuun. Ei siinä voinut jäädä taistelukentälle ruumiita laskemaan." (Rouhe 1999b, 27.)

Kun Veikko Erkkilän kirja Vaiettu sota ilmestyi syyskuun lopussa 1998, se sai laajan julkisuuden lehdissä. TV-dokumentti Vaiettu sota, unohdetut uhrit esitettiin ensimmäisen kerran 4.10.1998. Erkkilä ja TV-dokumentin tekijä, toimittaja Risto Arkimies saivat yhteisen tiedonjulkistamispalkinnon keväällä 1999. Palkinnon luovutustilaisuudessa Erkkilä toi viestin savukoskelaiselta, joka kiitteli hänen välityksellään sitä, että virallinen vaikeneminen on vihdoin päättynyt. Risto Arkimies kertoi saaneensa valtavasti palautetta TV-dokumentistaan. Sen näki 1,3 miljoonaa suomalaista. Joillekin katsojille asia tuli täydellisenä yllätyksenä. Juuri TV-ohjelma nosti aiheen kerralla ja laajasti valtakunnan tason keskusteluun. (Helsingin Sanomat 2.4.1999 ja Keskisuomalainen 2.4.1999)

Sanomalehti Keskisuomalaisen Puheenvuoro-palstalla käytiin vilkasta keskustelua partisaaneista vuoden alusta huhtikuulle vuonna 1999. Kun eräs kirjoittaja vaati venäläisiä tilille partisaanien raakuuksista, toinen kirjoittaja ihmetteli

"- - millä motiivilla vaaditaan näin voimakkaasti 147 suomalaisen tappamisen selvittämistä maailmasodassa, jossa henki vietiin väkivaltaisesti 50 miljoonalta ihmiseltä. - - Neuvostoliiton partisaanitoiminnan tärkein saavutus on edelleen se panos, jonka he antoivat yleiseurooppalaisen fasismin nujertamisessa. - - Tietysti voidaan todeta, että sotarikokset eivät koskaan vanhene. Seuraavaksi voidaankin sitten kysyä, miten tulisi suhtautua vaikkapa Itä-Karjalan suomalaisilla keskitysleireillä henkensä menettäneiden, Suomesta Saksaan lähetettyjen juutalaisten, saksalaisten kanssa tekemisissä olleiden suomalaisnaisten, suomalaisilla vankileireillä rääkättyjen sotavankien tai sodan jälkeen Stalinin lihamyllyyn lähetettyjen inkeriläisten omaisten tuntoihin. - - eipä olisi tuomittavien määrällä äärtä eikä määrää." (Keskisuomalainen 28.1.1999.)

Edellä mainitun kirjoittajan kannanottoja paheksutaan puolestaan Keskisuomalaisessa 10.2.1999. Seuraava kirjoittaja kaipasi mediaan syvempää, pohtivampaa keskustelua. Hän oli tutkinut G. H. von Wrightin esseetä Tolstoi ajattelijana ja oli löytänyt sieltä Tolstoin ajatuksen, että sotarikosten selvittely oli pahan vastustamista, joka vain kasvattaa pahuuden määrää. (Keskisuomalainen 9.3.1999.)

Kari Virolainen kirjoittaa väitöskirjassaan Elinikäinen taakka (1999), että kaikkien hänen haastattelemiensa lappilaisten mieleen ovat jääneet venäläisten partisaanien iskut siviilikyliin. Nämä iskut olivat traumaattisuudessaan ja traagisuudessaan niin pöyristyttäviä, että nekin, joita nämä eivät suoranaisesti koskettaneet, liittävät nämä muistot omiin elämäntarinoihinsa. (Virolainen 1999, 120). Muistot ovat edelleen käsittelemätön kollektiivinen trauma. 1990-luvulla ne ovat uudelleen nousseet avoimeksi haavaksi. Siviilikohteisiin tehdyt tuhoiskut ja murhat tiedostetaan anteeksiantamattomaksi ja anteeksipyytämättömäksi teoksi. Myös vielä elävät partisaanit voivat olla näiden tekojen ja muistojen uhreja. (Virolainen 1999, 123).

Tiivistelmä
Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten neuvostopartisaanien iskuja suomalaiskyliin on kuvattu suomenkielisessä kirjallisuudessa ja millaista keskustelua asiasta käytiin 1990-luvulla. Esityksessä keskitytään venäläisten partisaanien toimintaan jatkosodan aikana Suomen rajojen sisällä Koillis-Lapissa. Pian jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941 partisaanien retket alkoivat järjestelmällisenä toimintana. Ne olivat osa totaalista sotaa Saksaa ja sen liittolaisena pidettyä Suomea vastaan.

Tavallisesti partisaaneiksi nimitetään vallatussa maassa toimivia vastarintaliikkeen sotilaita ja siviilejä. Jatkosodassa suomalaiset nimittivät partisaaneiksi niitä venäläisiä, jotka tekivät retkiä suomalaisiin rajakyliin, ja venäläiset itsekin puhuivat partisaaniosastoista. Nämä partisaanit eivät olleet sotilaita eivätkä sotilasjohdon alaisia, vaan kommunistisen puolueen kouluttamia vapaaehtoisia miehiä ja naisia. Toimintakäskyt tulivat Moskovasta Karjalan rintamalle ja edelleen partisaaniliikkeelle samansisältöisinä kuin saksalaisten vastaiselle rintamallekin.

Neuvostopartisaanit tekivät vuosina 1941-1944 iskuja yhteensä 23 siviilikylään Liperin ja Sodankylän välillä ja tappoivat 147 siviiliä ja ottivat vangiksi vanhuksia, naisia ja lapsia. Vangit tapettiin useimmiten myöhemmin.

Miksi sitten partisaanien retkiä tehtiin Suomeen ja miksi kohteiksi valittiin useimmiten siviilikyliä? Sen lisäksi, että tuhotyöt olivat osa totaalista sotaa Saksaa ja sen liittolaisena pidettyä Suomea vastaan, tarkoituksena oli myös painostaa Suomi irti sodasta ja murtaa siviiliväestön vastarinta sekä sitoa suomalaisia joukkoja rintamantakaiseen torjuntaan. Toisen tulkinnan mukaan pienet siviilikylät oli valittu iskujen kohteiksi siksi, että partisaanien piti hankkia syötävää pitkillä partiomatkoillaan ja siksi ilmitulon pelossa kaikki asukkaat tapettiin. Syynä saattoi olla myös se, että partisaanien oli saatava tuloksia aikaan kenttäoikeuden pelossa. Erämaakylien siviiliväestöä ei evakuoitu ennen kuin tuhoiskujen jälkeen. Partisaanit saattoivat hyökätä satojen kilometrien päähän valtakunnan rajasta asutullekin alueelle.

Tavallinen partisaani tuskin tiesi matkan tavoitetta ja tarkoitusta ennen kuin kohteessa, eikä sitä, millaisia raportteja joukkojen johtajat lähettivät päämajaan. Raporteissa kerrottiin sotilaskohteiden, ei siviilien tuhoamisesta. Tappioilla ei ollut erityistä sotilaallista merkitystä Suomelle, koska partisaanit välttivät taistelua vahvojen sotilasosastojen kanssa. He vaikuttivat myös yleiseen mielipiteeseen levittämällä pelkoa kauhuteoillaan.

Keskustelu Suomessa partisaanien toimista heräsi verrattain myöhään. Jonkin verran partisaanien retkiä kuvattiin kaunokirjallisuudessa jo 1960-luvulla ja tietokirjoissakin 1970-luvulta lähtien, mutta vasta 1980- ja 1990-luvulla tällaisten julkaisujen määrä alkoi kasvaa, varsinkin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen 1990-luvun jälkipuoliskolla. Sodan jälkeen partisaanien toiminnasta haluttiin vaieta uuden ulkopolitiikan nimissä eivätkä uhrit itsekään uskaltaneet asiasta puhua.

Yhtenä keskustelun herättäjänä oli Veikko Erkkilän kirja Vaiettu sota (1998) ja sen perusteella tehty televisio-ohjelma syksyllä 1998. Joissakin sanoma- ja aikakauslehdissä käytiin kiivasta keskustelua partisaanien toiminnan oikeutuksesta ja vaadittiin korvauksien maksamista unohdetuille uhreille. Yleensä oltiin kuitenkin helpottuneita siitä, että virallinen vaikeneminen asiasta oli päättynyt. Toisten mielestä sodassa on aina siviiliuhreja eikä yksikään toisen maailmansodan osapuoli selvinnyt puhtain paperein siviilien kohtelusta. Muistutettiin mieliin myös, että voittaja on aina oikeassa; vain hävinnyt osapuoli on syyllistynyt sotarikoksiin.

Arkistoaineiston avautuminen suomalaisille, matkat Venäjälle ja yhteistyö venäläisten tutkijoiden (esim. venäläinen historiantutkija Stanislav Dashinski) kanssa on mahdollistanut partisaanitoiminnan selvittämisen. Jonkin ajan kuluttua on mahdollista saada tutkittua tietoa neuvostopartisaaneista. Opetusministeriö on myöntänyt tammikuussa 1990 apurahan Suomen Historialliselle Seuralle tutkimukseen, joka koskee neuvostopartisaanien toimintaa Suomessa 1941-1944. Siihen osallistuu myös venäläisiä tutkijoita ja sen on osa laajempaa tutkimusta jatkosodan poliittisesta historiasta.



Asiasanat: partisaanit, jatkosota, Suomen-Neuvostoliiton sota, toinen maailmansota.



Lähteet
Tietokirjallisuus
Erkkilä, V. 1998. Vaiettu sota : Neuvostoliiton partisaanien iskut suomalaisiin kyliin. 2. painos. Helsinki : Arator.
Hautala, P. 1993. Isät meidän itää päin : kahta mieltä yhtä puolta itää päin. Kemijärvi : Lapin Painotuote.
Jatkosodan historia 4. 1993. Toim. Sotatieteen laitoksen Sotahistorian toimisto. Porvoo - Helsinki - Juva : WSOY.
Jokipii, M. 1987. Jatkosodan synty : tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä. Helsinki : Otava.
Laine, A. 1981. Partisaanitoiminta suomalaisia vastaan viime sodan aikana. Teoksessa Suomen sisä- ja ulkopoliittisia ongelmia itsenäisyyden alun ja toisen maailmansodan aikana. (Suomen historian julkaisuja / Jyväskylän yliopisto. Historian laitos ; 8) 172-187.
Manninen, O. 1994. Molotovin cocktail - Hitlerin sateenvarjo : toisen maailmansodan historian uudelleenkirjoitusta. Helsinki : Kleio ja Nykypäivä.
Martikainen. T. 1998. Neuvostoliiton partisaanien tuhoiskut siviilikyliin 1941-44 : Kemi-Sompion kairan Kuosku, Maggan talot, Seitajärvi ja Lokka hyökkäysten kohteina. 3. p. Savukoski : Savukosken kunta.
Myllyniemi, S. 1982. Suomi sodassa 1939-1945. Helsinki.
Oksanen, T. Martikainen, P. 1998. Painajainen Pielisjärvellä : neuvostopartisaanien toiminta kesällä 1944. Lieksa : Pieliseläinen.
Oman maan puolustaminen. 1964. Kirj. Arvi Korhonen et al...Porvoo - Helsinki : WSOY.
Paasivirta, J. 1992. Suomi ja Eurooppa 1939-1956. Helsinki : Kirjayhtymä.
Polvinen, T. 1964. Suomi suurvaltojen politiikassa 1939-44 : jatkosodan tausta. Porvoo - Helsinki : WSOY.
Rentola, K. 1994. Kenen joukoissa seisot? : suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Porvoo - Helsinki - Juva : WSOY.
Seppälä, Helge. 1971. Neuvostopartisaanit toisessa maailmansodassa. Porvoo - Helsinki : WSOY.
Seppälä, Helge. 1989. Suomi miehittäjänä 1941-1944. 2. p. Helsinki : SN-kirjat.
Sudenniemi, Seppo, 1987. Salaisen sodan varjot : tiedustelua ja desanttitoimintaa talvi- ja jatkosodassa. Helsinki : Otava 1987.
Tikkanen, P. 1998. Sissejä ja partisaaneja. Hämeenlinna : Karisto.
Tikkanen, V. 1997. Partisaanien uhrit. 3. p. Kajaani : V. Tikkanen. (1. p. 1996)
Vihavainen, T. 1998. Stalin ja suomalaiset. Helsinki : Otava
Viheriävaara, E. 1982. Partisaanien jäljet 1941-1944. 2. p. Oulu : E. Viheriävaara.
Virolainen, K. 1999. Elinikäinen taakka : ikääntyneiden lappilaisten muistot vuorovaikutussuhteistaan jatkosodan ajan Saksan armeijan sotilaisiin ja neuvostoliittolaisiin vankeihin. Väitöskirja. (Acta Universitatis Lapponiensis ; 27) Rovaniemi : Lapin yliopisto.
Kaunokirjallisuus
Aapa, U. 1968. Partisaanit iskevät : dokumenttiteos taisteluista partisaaneja vastaan Lapin laajoilla selkosilla. Helsinki : Otava.
Anttala, E. 1978. Partisaanit tulessa. 5 painos. Hämeenlinna : Karisto. (1. painos 1972).
Lehväslaiho, R. 1983. Vienan partisaanit. 2. painos. Helsinki : WSOY.
Tikkanen, P. 1978. Partisaanit hyökkäävät. 2. painos. Hämeenlinna : Karisto. (1. painos 1971.)
Lehtiartikkelit
Aapa, U. 1971. Partisaanisota Pohjois-Suomessa. Suomen sotilas 4-5, 28-29, 56.
Dashinski, S. 1995. Neuvostopartisaanit Lapissa rajan kummaltakin puolen nähtyinä. Carelia 5, 45-53 6, 135-143.
Hietanen, S. 1994. Pelon kesät 1943-44 : neuvostopartisaanien terrori Suomen rajakylissä. Pohjolan Sanomat 19.8.1994.
Holma, P. 1998. Tuska tulee uniin : vaikenemisen vuosikymmenet. Lapin Kansa 30.8.1998.
Jänis, M. 1998. Ihmispedot. Nuori Karjala 2, 36-37, 42-43.
Kontiopää, B. W. 1951. Toisen maailmansodan vastarintaliikkeitä ja niistä tehtävistä johtopäätöksistä. Tiede ja ase : Suomen sotatieteellisen seuran vuosijulkaisu 9, 54-74.
Kuittinen, J. 1998. Neuvostopartisaanitoiminta Suomessa. Rajaseutu 4, 26-27.
Lepistö, J. 1993. Anteeksiantamuksen henki vallitsi Piispanojan tapahtumien 50-vuotismuistojuhlassa. Inarinmaa 7.7.1993.
Niemi, T. 1998. Vaiettu sotarikos. Suomen Kuvalehti 41, 30-35. Kommentteja numeroissa 42, 108 ; 43, 78 ; 44, 75 ; 46, 11 ; 47, 80-81 ; 50, 77.
Petrov, J. 1995. Ensimmäinen uhri. Carelia 5, 144-149.
Raunio, A. 1999. Partisaanien toiminta Suomessa oli poikkeavaa. Kaleva 4.2.1999.
Rouhe, Y. 1999a. Petsamo takaisin - Karjala ja Nato on syytä unohtaa : Helge Seppälä hillitsee partisaanikeskustelua ja Nato-vouhotusta. Venäjän aika 1, 24-26.
Rouhe, Y. 1999b. Menneitä ei kannata kaivella : siirtoleirin johtaja ja partisaani yhtä mieltä. Venäjän aika 1, 27.
Tikkanen, P. 1971. Venäläisten partisaanitoimintaa Suomessa. Jalkaväen vuosikirja 10, 141-149.
Vuorenmaa, A. 1996. Partisaanitutkimus on aloitettu. Sotilasaikakauslehti 5, 60-61.
Helsingin Sanomat 2.4.1999
Keskisuomalainen, vuosikerta 1999: 28.1. ; 10.2. ; 9.3. ; 2.4.
Muut lähteet
Tv-ohjelma Vaiettu sota, unohdetut uhrit (esitetty ensimmäisen kerran 4.10.1998, uusintana 6.1.1999 ja 7.4.1999).

Toivottavasti tätä ei sensuroida.

Nuo neuvostosiat eivät ansaitse partisaani-nimitystä.
Pelkkiä terroristisikoja olivat.

Partisaanisodasta käydyissä kirjoituksissa ja keskusteluissa esiintyy vielä vanhentuneita tietoja neuvostopartisaanien siviileihin kohdistuneiden hyökkäysten ja niissä menehtyneiden siviilien määristä.

Jatkosodan Siviiliveteraanit ry on selvittänyt kaikki itärajan läheisyydessä tapahtuneet partisaanihyökkäykset, joissa menehtyi siviilejä. Jatkosodan aikana tapahtui 45 siviileihin kohdistunutta partisaanihyökkäystä, joissa yksi tai useampi suomalainen siviili sai surmansa. Tiedostossamme on 181 partisaanisodassa menehtyneen siviilihenkilön nimeä. Hyökkäyksissä menehtyi, ammuttiin tai jäi palaviin rakennuksiin yhteensä 178 siviiliä. Lisäksi kolme pientä vauvaa menehtyi hyökkäyksen jälkeisissä epähygieenissä ja puutteellisissa oloissa, joihin kotinsa menettäneet perheet joutuivat hyökkäysten jälkeen.

Partisaanien uhrien Jatkosodan Siviliveteraani-yhdistys on järjestänyt venäläisten asiantuntijoiden kanssa yhteisseminaareja, joissa partisaanisodan tapahtumia on tarkasteltu avoimuuden ja sovituksen hengessä. Sodankylän kansainvälisen sovitusseminaarin sanoma oli, että siviilit eivät ole minkäänlaisissa sodissa tai konflikteissa tuhottavia vihollisia.
Venäläinen historioitsija Stanislav Dashinski on tarkastellut laajassa kaksiosaisessa artikkelissaan "Neuvostopartisaanit Lapissa rajan kummaltakin puolelta nähtynä" Petroskoissa jo vuonna 1995 suomenkielellä ilmestyneessä kaksiosaisessa kirjoituksessaan (Carelia 5 ja 6, Petroskoi 1995) mm. Laanilaan ja Luiron Maggaan tapahtuneita hyökkäyksiä venäläisten partisaanijohtajien kirjoitusten tai raporttien ja Suomesta saamiensa tietojen perusteella. Hän referoi ja arvioi maanmiestensä kirjoituksia. Hän toteaa, että venäläisten kirjoitusten tiedot poikkeavat toisistaan. Mutta vielä enemmän ne poikkeavat meidän suomalaisten tiedoista, tämän toteaa myös Dashinski analysoidessaan eri tahojen tietoja. Hän mm. sanoo, että kun partisaanit ovat unohtaneet partisaanielämän vuosikymmenien takaisia tapahtumia, ei unohtaminen ole kuolemansynti. Mutta jos sota-aiakna suurentelivat tahallaan roimasti vihollisen tappioita tai omiavoittojaan, oli pyrkimys päästä belomorskin esikunnan suosioon. Rivimiehellä ei tietenkään ollut osaa eikä arpaa. Heillä ei ollut tajuakaan esimiestensä raporteista.
Venäjällä on viime vuosina ilmestynyt tutkimuksia myös partisaanitoiminnasta. Niissä on käytetty myös Yhdistyksemme piirissä julkaistujen kirjojen tietoja lähteinä.

Kansat tarvitsevat sankarikkertomuksen. Sotahistorioita ja sankarikertomuksia kerrotaan yleensä oman maan näkökulmasta. Toivomme historiatieteellistä tutkimusta. Rauhan työnä rajojen yli näemme, että Petroskoissa virinnyt ajankohtainen aloite maiden välisestä yhteisestä historiatieteellisestä tutkimuksesta partisaanisodan tapahtumista toteutuisi. Tuemme aloitetta ja rohkenemme uskoa tunnuslauseeseemme: "Rauha on ainoa mahdollisuutemme - Sodan historiasta tie rauhaan."
Tyyne Martikainen
Jatkosodan Siviiliveteraanit ry

Helsingin Sanomat kirjoitti Juri Andropovin johtamasta partisaanitoiminnasta (HS 22.12.1998) näin:

Voittajan sotarikokset ovat sovittamatta
Neuvostoliiton erikoisjoukot murhasivat lapsia ja naisia Suomessa jatkosodan aikana.

Neuvostoliiton partisaanijoukot murhasivat Suomessa jatkosodan aikana noin 150 siviiliä. Useimmat olivat lapsia, naisia ja vanhuksia. Iskut kohdistuivat asumuksiin kauas rintaman taakse eikä niillä ollut sotilaallista merkitystä.
Valtakunnallista huomiota neuvostojoukkojen terroriteot ovat saaneet vasta nyt. Ville Tikkasen omakustanteesta Partisaanien uhrit (1997) on otettu neljä loppuunmyytyä painosta. Tänä vuonna partisaanien murhatöitä on monipuolisimmin käsitellyt Veikko Erkkilän Vaiettu sota.

Tyyne Martikainen keskittyy Lapin partisaanien rikoksiin ja uhreihin, Tauno Oksasen ja Paavo Martikaisen kirja Pielisjärven tapahtumiin 1944. Kaikki kolme ovat ilmestyneet omakustanteina. Ilmeisesti aihe on suurille kustannusyhtiöille vieras ja arka. Raakoja hirmutekoja kuvataan suoraan, mutta kaikki kolme kirjaa ovat hillityn asiallisia. Ne käsittelevät osin myös samoja asioita, mutta kaikki ne ovat tarpeellisia.
Tuskallista luettavaa
Kun karski eversti ja sotahistorioitsija Sampo Ahto arvosteli Ville Tikkasen Partisaanien uhrit Sotilasaikakauslehdessä (5/98), hän ilmoitti, että 'hirmutyöt ovat niin kammottavia, että en yksinkertaisesti kyennyt lukemaan niitä kaikkia'. Kuvaukset hyökkäyksistä nukkuvien tai arkipuuhissaan olevien perheiden kimppuun ovat tuskallista luettavaa.

Seitajärven kylä poltettiin, naiset ja lapset marssitettiin neljän kilometrin päähän. Heidät tapettiin, myös seitsemän kuukauden ikäinen Ritva-vauva äitinsä kanssa, samoin kuusivuotias Katri ja kolmivuotias Maija-Liisa. Yhä elossa on silloin kahdeksanvuotias Mirja, joka jäi pistimillä puhkottuna äitinsä, sisartensa ja serkkujensa ruumiiden sekaan.

Tyyne Martikainen huomauttaa, että murhiin liittyi ilmeisesti myös raiskaus tai ruumiiden sukupuolinen häpäisy. Partisaanien joukossa oli myös naisia, joista yksi huuteli: 'Olemme ystäviänne! Teille ei tehdä pahaa, jos antaudutte!'
Nauravat komentajat
Seitajärvi ei tietenkään ole ainoa tapaus. Muita voidaan luetella: Maggan talot, Lokka, Kuhmon Viianki, Pielisjärven Sormivaara ja niin edelleen. Vielä aselevon alettuakin partisaanit murhasivat Pielisjärven Riihivaarassa 5. 9. 1944 talon väen. Nuorin uhri oli 2-vuotias tyttö.

Veikko Erkkilä on haastatellut elossa olevia partisaaneja. Heitä johtanut Aleksander Smirnov on vieraillut hänen toimestaan Suomessa 1997. Supo ei ollut tilaisuudesta kiinnostunut. Läsnä ei ollut yhtään valtakunnallisten tiedotusvälineiden edustajaa. Smirnov saadaan valheesta kiinni monta kertaa, mutta hän ei myönnä murhia vaan nauraa: 'Silloin olimme vihollisia ja nyt olemme ystäviä.' Samaan tapaan suhtautuu partisaanikomentaja Georgi Kalashnikov: 'Sota missä ihmisiä ei kuole ei ole sotaa.'
Hyökkäyksistä valehdeltiin
Partisaanit väittävät hyökänneensä sotilaskohteisiin, kuten suuriin varuskuntiin. Siten he raportoivat sodan aikana, mutta heidän on ollut pakko tietää ennen hyökkäystä, että kylät saati pienet talot olivat siviilikohteita. Erkkilä kirjoittaa epätäsmällisesti kylissä muka olleista 'kenttävartioista', mutta kenttävartio tarkoittaa hyvin varustettua tukikohtaa. Kylissä oli korkeintaan muutaman miehen muodollinen vartioryhmä, esimerkiksi Lokassa yhdeksän miestä.
...

...
HS 22.12.1998
Lue koko juttu:
http://tappis.0catch.com/partisaanit.htm

Tunnetustihan Neuvosto-Venäjä ei kovin hanakasti ole tunnustanut mitään toisen maailmansodan aikaisia murhia ja tappoja.Eikä kansainvälinen tuomioistuin ole saanut tämän maan henkilöitä tuomiolle.Eikä heidän politiikkansa poikennut natsien politiikasta.Tämän kansan johtajat ja kätyrit toimivat Stalinin sätkynukkeina.Natsit ja ja Punanatsit sama taktiikka.

Näillä seuduin olivat myös käpykaartit asemissa.

http://www.tammenlehva.fi.test.mediatraffic.fi/sivu.php?id=434

joo, paras partisaani on kuollut partisaani ja pari metriä turvetta päällä.suokin käy paremman puutteessa.

---- Syyllistyivätkö suomalaiset vastaaviin rikoksiin?---

Syyllistyivät paljon pahempiin eli väkeä kerättiin keskitysleireihin joissa kuoli yhden talven aikana suoranaiseen nälkään ja muuhun kurjuuteen n. 4 500 henkeä, pääasiassa lapsia. Että aika "hyvä" suhde meille 4500/147.

Onko Suomi myöntänyt siivimurhat ja pyytänyt niitä anteeksi? Tietääksen ei ole.

Ymmärrän, että sodassa tulee uhreja, niin sotilaita kuin siviilejä. Veikko Erkkilän haastattelema partisaani veteraani sanoi, että "jos sodassa ei tule kuolonuhreja, niin se ei ole silloin sotaa" Mut Seitajärven, Lokan ja muitten rajakylien verilöylyt olivat tosi järkyttäviä ja niitä en jaksa ymmärtää.

Jukka Kulomaa: ÄÄNISLINNA Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941-1943
Suomalaisen kirjallisuuden seura 2013
Historiallisia tutkimuksia 148

sivu 269

Keskitysleirit: 1942 kuolleet 3467 henkeä. Pääasiassa naisia ja lapsia.

Stallarit on taas vauhdissa. Totta kai vinosilmät piti rahdata keskitysleireihin ja mitä vikaa siinä on, että jokaisen oli pakko käyttää punaista merkkiä käsivarressaan jos jostain syystä oli vapaalla jalalla. Samaahan natsit teki ! Ei Suomi tappanut Petroskoissa vankeja läheskään niin paljon kuin natsit esim. Auschwitzissä.

Puhtain asein puhtaan asian puolesta !!

Moro Kenraali Kaluuna

Venäjä pyytää ehkä anteeksi 147 siviilin tappamista sitten kun Suomi pyytää anteeksi yli 4 000 siviilin tappamista Petroskoin keskitysleireissä. Kuka tietää ?

Kuinka monta tuhatta venäläistä siviiliä ja sotilasta suomalaiset murhasivat? Entä kuinka paljon kuoli nälkään ja tauteihin? Suomalaisilla ei ole mitään varaa kitistä, kymmeniä kertoja enemmän tappoivat.

Suomalaisten terrorista pitää olla hiljaa. Se tapahtui vain hyvässä hengessä. Ainoastaan olosuhteiden takia tuhannet kuolivat nälkään ja luoteihin. Eikä venäläisiä sotavankejakaan ammuttu kuin reilu tuhat. Muut kuoli nälkään ja sairauksiin. Se on Suomessa aina ollut luonnollista kuolemista.

Talvi 1941-42 oli Euroopassa vaikeaa aikaa, varsinkin sotavangeille. Sotavankien kuolleisuus kyseisenä aikana eri maissa Wikipedian mukaan:

Suomi 30%

Saksa 83% (itärintamalla)

Neuvostoliitto yli 90%

Tämän perusteella on ilmeisesti syytä pitää melua varsinkin suomalaisesta "terrorista", joka ainoana itärintamalla jätti vankien enemmistön eloon.

Kohta Tuomiojan setä taas sanoo: eikö näitä voisi jo unohtaa, kun niistä on jo niin kauankin. Menisi sanomaan saman Holocaustista meuhkaaville, kyllä nousisi meteli. Suomalainen poliitikko ei paljoa kansansa kärsimyksistä välitä, mutta Erkkihän onkin tunnettua maanpetturisukua.

Suomalaiset tappoivat kesällä 1941 Kivennavalla yli 50 antautunutta neuvostosotilasta yhdellä kertaa. Siitä sai sodan jälkeen kenraaliluutnantti Lennart Oesch 12 vuoden kuritushuonetuomion. Aikaa lyhennettiin jälkeenpäin.

Pientä ylilyöntiä nyt sattuu kelle tahansa. Ei Hitlerkään ollut täysin viaton alaisten julmuuksien suhteen.

Sotavankien kohtelu oli Suomessa sitä että n. 1000 vankia kuoli vartijoiden ampumana. Ehkä vähän outoa oli se, että karkaamisen takia ammutuista suurta osa oli kuollut otsaan tai rintaan osuneesta luodista. Olivat kai niin sekaisin että juoksivat takaperin.

Pientä ylilyöntiä nyt sattuu kelle tahansa. Kaikki tapettiin kuitenkin Isänmaan kunniaksi.

Nuo partisaanien Suomessa tekemät siviilien murhat on tehty niin samankaltaisissa olosuhteissa,että taustalla lienee korkealta taholta tullut ohjeistus.
Partisaanithan eivät olleet Puna-armeijan vaan kommunistisen puolueen alaisia.
Ilmeisesti toveri Stalin pyrki horjuttamaan suomalaisten taistelutahtoa hyvin tuntemallaan terroristisella keinolla.
Lenin aikanaan jo koulutti hänen asiantuntijaksi joka ei kavahtanut kovuutta eikä raakuutta.

Petroskoin keskitysleirien vankien kuolemat oli yhtä lailla saman kaavan mukaisia. Kuoltiin nälkään ja sairauksiin. Svinhufvud armahti aikaisemmat tappajat. Nyt oli uusia miehiä asialla.

Jos yhtä suomalaista siviiliä kohti tapetaan kymmenen ry**ää niin Petroskoissa olisi pitänyt tappaa vain puolitoistatuhatta naista ja lasta mutta menikin neljä ja puoli tuhatta. No, pikkulisä ei ole pahitteeksi.

Yhdessä kuvassa on Neuvostoliiton partisaanien tappama Ainoksi nimetty tyttövauva ruumiskasan päällä. Vauvan housut puuttuvat. Eikö vauvan tappaminen riittänyt neuvostosankareille?

------Syyllistyivätkö suomalaiset vastaaviin rikoksiin?-----

Syyllistyivät tappamalla Petroskoissa n. 4500 naista, lasta ja vanhusta talvella 1941-42. Onko nykyinen Suomi myöntänyt siivimurhat ja pyytänyt niitä anteeksi?

Moniko tappaja Lokkassa oli kolttasaamelainen. Partisaaneissa oli muualla paljon inkeriläisiä ja karjalaisia. Miten joku Tveristä Murmanskiin muuttanut olisi osanut Lokkaan ilman apua.

Milloin venäjä käy läpi menneisyyden kipukohdat. Partisaanitkin kunniakansalaisia vaikka hyökkäsivät siviilikyliin tappaen ja tuhoten. Muu maailma tehnyt tiliä historian pimeistä hetkistä. Venäjällä tsaariperheen surman tutkintakin on alkutekijöissään. Samoin komunismin aikakauden miljoonien ihmisten tappamiset.

Ja sama toistui nyt Buchassa. Kyse on aasialaisesta sodankäynnin muodosta. Ristiretkeläiset eivät esimerkiksi jättäneet koskaan tappamiaan muslimeja näytille kepakon päälle pelotellakseen vastustajaansa.

Hailuoto murhaperjantaina, Suomen rajaseutu jatkosodassa ja nyt Bucha. Aina sama selitys 'enhän minä'. Suomalaiset eivät kuunnelleet selityksiä yli 300 vuotta sitten tai jatkosodassa, ukrainalaisten ei pidä kuunnella niitä nykypäivänä.

Samanlainen taktiikka kuin skalpeeraus, terroripommitukset tai venäläisten nykyiset rikokset Ukrainassa. Vastustaja yritetään alistaa terrorilla.

Pragassa Varsovassa venäläiset murhasivat 1794 noin 40 000 puolalaista siviiliä saadakseen kapinoivat puolalaiset rauhoittumaan. Onneksi partisaanien harrastama tuollainen taktiikka ei toiminut Suomessa.

Kyllä taas nähtiin veli venäläisen moraalin taso.

Hirveitä Suomalaisten lasten ja äitien murhaajia, raakalaisia Karjalan tasavallasta, Neuvoliitosta. Kuuntelen juuri uudehkoa kirjaa Punainen paita, aiheesta. Suositus.

Venäläinen ei ole veli, kaukana suomalaisesta sivistyneestä rodusta. itse asiassa venäjä koostuu 126 valtiosta, jotka voisivat itsenäistyä.

----Onko nykyinen Venäjä tai sen edeltäjä NL myöntänyt siivimurhat ja pyytänyt niitä anteeksi?----

Onko nykyinen Suomi myöntänyt siviilimurhat ja pyytänyt niitä anteeksi?