Olisin vähään tyytyväinen, mutta vähät siitä

Suurien asioiden äärellä ollaan taas kerran. Oman pienuuteni (en tarkoita fyysistä) olen huomannut jälleen aika karulla tavalla. Minulla ei ole tarvetta olla näkyvä ja pidetty, mikä toisaalta edesauttaa sitä etten ole näkyvä ja pidetty. Kuitenkin ajoittain havahdun siihen, miten kaipaisin että joku välittäisi minusta. Sillä tavalla, että halaisi minua ja rutistaisi.
Puolisoni saa huomiota uskomattoman monelta ihmiseltä, häntä kaivataan ja hän kaipaa muita. Minusta ei kukaan ole huolissaan. En ole mitään. Minusta puhutaan paljon paskaa, suurin osa on muunneltua totuutta, josta tulee totta kun tarpeeksi moni nielee sen totena. Se kuva mikä ulkopuolisilla on minusta, on varmasti inhottava - veikkaisin. Harva pääsee kuitenkaan tutustumaan minuun niin hyvin ja niin lähelle, että tietäisi minusta kaiken. Moni ei tunne minua lainkaan. Jos minusta saa ystävän ja luottamukseni ansaitsee, niin se on silloin ikuista.