Ei oteta tosissaan?

Olen nuori, alta parikymppinen opiskelija, ja olen yrittänyt selviytyä ja pärjätä pahan olon kanssa yksin jo muutaman vuoden. Tähän alkuun haluan korostaa, että omat keinot on jo aikalailla käytetty ja todellakin tuntuu, ettei mistään rentoutusharjoituksista tai ulkoilusta ole tähän apua.

Olen siis jo usemmankin vuoden kärsinyt hyvin klassisista masennusoireista, jotka ovat kuitenkin nyt noin viimeisen vuoden aikana pahentuneet ja lisääntyneet hyvin paljon. Yksinkertaisesti asioita sen tarkemmin selittämättä: on aika paska olo.
Tämän lisäksi mukaan on astunut paniikki- ja hyvin vahvaa ahdistusoireilua, jonka takia olenkin vihdoin päässyt avun piiriin. Tästä olen hyvin kiitollinen, mutta tuntuu, kuin ongelmiani vähäteltäisiin ja yritettäisiin laittaa nuoruuden piikkiin.

Pääasiassa ollaan sairaanhoitajan vastaanotoilla (joita toki ollut vasta kaksi) käsitelty nyt tuota ahdistus- ja paniikkioireilua, ja hän on sitä mieltä, että tämä kaikki menee sosiaalisten tilanteiden pelon piikkiin. Täytin vastaanotoilla nuo perus masennus-, ahdistus- ja sos. til. pelk. kyselyt, sain kaikista hyvin korkeat tulokset. Asiassa ärsyttää nyt se, että yhtäkkiä paniikki- ja mielialaoireiluni onkin asia, joka tulee unohtaa, ja keskittyä yksinomaan tuohon sosiaalisten tilanteiden pelkoon, vaikka jo ihan noiden kyselyiden perusteella sai tämä sh osviittaa mun olosta.

Olen siis kärsinyt tietynlaisesta hyvin vahvasta ahdistuksesta, joka liittyy sosiaalisiin tilanteisiin, mutta tällä hetkellä koen, että masennusoireilu tulisi ottaa ehkäpä tätä vahvemmin käsittelyyn, sillä koen sen vaikuttavan oikeastaan ihan kaikkeen. Tuntuu jotenkin kurjalta, että asia kuitenkin sysättiin syrjään, haluaisin siihen apua hyvin kipeästi. Sh alkoi tyrkyttämään mulle hengitys-, rentoutusharjoituksia/ jotain helvetin meditaatiota ja ulkoilua tuohon ahdistukseen (lupasi kylläkin puhua hoitotiimin ja lääkärin kanssa lääkityksestä), joka pisti vituttamaan kyllä ihan huolella. Ihan kuin olisin jotenkin typerä, eikä mun oloa otettaisi kovin tosissaan. Ihan kuin hakisin apua joidenkin hengitysharjoitustenn toivossa. Seuraavan jutteluajankin sain vasta kolmen viikon päähän ja sekin PUHELIMEN kautta. Kaiken pahan olon kanssa olen sinnitellyt yksin jo niin kauan (elämä ja opiskelu on jo ottanut osumaa, ja tällä hetkellä olen niin kypsä jatkuvaan pahaan oloon ja vellomiseen), enkä todellakaan tiedö miten selviän yksin melkein kuukauden.

Sh kuitenkin siis lupasi puhua lääkityksestä, eikä tätä hommaa kuitenkaan tähän lopeteta, vaan jatketaan säännöllisiä käyntejä, hoitoa, tutkimista emt. , joten sinällään olen hyvin kiitollinen tästä mahdollisuudesta.

Kysymys kuuluukin: miten saan apua nimenomaan tuohon masennukseen? Kuinka saada auttaja ymmärtämään, kuinka paha olo mulla oikein on? Tuntuu että pitäisi suurin piirtein uhata tappaa itsensä, jotta otettaisiin tosissaan (tällä hetkellä ei erityisen itsetuhoinen olo, mutta voinhan mä jonain huonompana hetkenä jotain pahaa itselleni tehdäkin..)
Oon hirveän hyvä naamioimaan oloani, ja koen etten pysty puhumaan asioistani, enkä muista mitään vastaanotolla, kun pitäisi jotain kertoa. Onko siis ihan typerä idea, että esimerkiksi paperille kokoaisin asioita, joista haluaisin puhua?

Ja kuinka selviän näinkin kauan yksin? Kyseiselle tyypille ei ole yhtään aikaisemmin aikoja, eikä tuo puhelimessa jutteleminen kovin innosta,,,, Helvetti

Toivottavasti tästä sepustuksesta edes jotain selvää sai, toivottavasti edes joku osaa jonkun neuvon tähän antaa