Ihmiset ovat skeptikkoja eksistentialistisesti

Totuus on siis eksistentialismissa monella tavalla kiinni yksilöstä. Siitä miten eri yksilöt havainnoivat todellisuutta, mikä on heidän kokemuksensa, joka voi jossain vaihessa leimahtaa "totuudeksi", etenkin silloin, jos joku toinen näkee saman asian eri tavalla, näinhän se on jokseenkin aina historian saatossa ollut.

Oikeastaan eksistentialismi syntyi samaan aikaan kuin "absoluuttinen totuus" eli lähinnä kirkon valta Euroopassa väheni.Katsantokannat laajenivat, ja yhä enenevästi sai sanoa mitä ajatteli. Tosin nykyään sekin jo mietityttää, että miksi niin herkästi useimmat sanovat mitä ajattelevat. Jos mielipide on olemassa joka asiaan, ilman että siitä mitään todella tietää, ja sen voi määritellä "omaksi totuudeksi", jonka haluaa sanoa ääneen, niin ei ihme ettäikö maailma monesti tunnu olevan nykyisin vähän vinksallaan?!
Mutta näinhän se on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan netin ja sosiaalisen media ym.avulla, ja ilmiöt seuraavat toisiaan. Jossain ehkä kriittisyyttäkin on, mutta myös yhä enemmän joukkoliikkeitä, jotka eivät tunnetusti näe totuutta, vaan sen sijaa näkevät "yhden totuuden", eivät sen alkua tuskin loppuakaan ...

Joskus 1800 luvun loppupuolella kun Friedrich Nietzsche "totesi Jumalan kuolleeksi" oli varmaan yksi alkua "jokaisen omalle totuudelle" (vaikkakin joukkoliikkessä nämä totuudet yhä herkemmin muuttuvat takaisin "yhdeksi"). Luotiin alku sille mitä reilu 100 viimeistä vuotta täällä eläneet ovat voineet(joutuneet?!) todistamaan : ihmiset etsivät ja vaativat yhä enenevästi yksilölistä identiteettlään. Tosin samaan aikaa ihmisiä on yhä enemmän, ja paremman elintason ja koulutuksenkaan kautta ei oma minuus lähellekään pakosta löydy.
Mitä ihmettä siihen sitten tarvitaan?!

Ehkä on niin (toivottavasi?!) että ihmisyksilö ei pysty kuitenkaan lopullisesti elämään vain ja ainoastaan itselleen, vaan pitään myöskin ymmärtää ja antaa arvoa toisten minuuksille, ja kenties tehdä jotain yhteisesti hyödyttävää yhteistyötä.
Kaiketi paradoksi on myöskin siinä, että eikös vain suurimman ihmiskunnan diktaattorit ole myöskin "löytäneet absoluuttisen minuuden", identiteettinsä, jonka voimalla on voitu murskata ja tuhota vähemmistöjä, vaikkapa Stalinin tapauksessa jopa miljoonia oman kansan edustajia, jotka on voitu katsoa ties millä tavalla "oman absoluuttisen minuuden vastaiseksi". Minuus ei vain itse riitä, se on vailla ymmärrystä ja sosiaalista sellaista ilman on ihmiselämä lopulta vain taistelua.

Onko siis siten, että identiteetit vain suurentavat ihmistä, ja lopullinen yksilöllisyys on harha. Paras elonsija olisi jossain kaukaisessa ja kentied yksinkertaisessa menneisyydessä, elämisessä luonnon rytmiin jonain metsästäjä-keräilijänä, taikka paimentolaisena. Vaikkakin investointipankkiirit, sijoittajat, suuromistajat, ja jopa koulujen opinto-ohjaajatkin väittävät se olevan talouskasvun yms.periaatteiden ja siten nykyajan elämäntapojen absolutian vastaista ...

Menneen saa kuitenkin kiinni (jos tahtoo todella!!). Noin 7 miljardia ihmistä maapallolla on kuitenkin paljon, ja jokainen heistä ei voi olla "yksilö", sanan varsinaisessa merkityksessä. Lopulta "yksilöpeli" tekee vain yli-ihmisiä, eli Friedrich Nietzscheä tässä voisi taas esille ottaa (tosin en ota, koska Nietzsche ymmärretään aina liian helposti väärin ...).
Tuskin on kovin viisasta (vaikkakin ajan hengen mukaista) rakentaa elämäänsä "yksilöllisesti", minusta se olisi viisaampaa rakentaa ymmärtävästi, ja tasa-arvo luoden, toki myöskin vastuullisesti ja rakentain sitä kautta että ihmisissä on (kulttuureista ja roduista ym. huolimatta) kuitenkin enemmän yhtäläisyyksiä. Mielestäni ymmärrys tuo kuitenkin toteutuessaan paljon enemmän kuin "yksilöllinen totuus" taikka "absoluuttinen kokemus", jotka ovat myös olleet (ja ovat edelleen) vaarallisia, kun kaksi totuutta kohtaa, niin voi syntyä konflikti ja usein syntyykin.
Ymmärrys ei johda konfliktiin, eikä se tarkoita, että kaikesta on oltava samaa mieltä. Ei, koska myös erilaisuutta ja eri mielipiteitä kuuluu kunnioittaa. Eksistentialismi korosti ja korostaa yksilön totuutta, ja omalla tavallaan myös mursi ja poisti vanhoja auktoriteettejä Euroopasta. Mutta monella tavalla olen kyllä nähnyt, että on menty liiankin yksilölliseen suuntaan, ja nykyään se kertoo ehkä myös niistä ongelmista mitä tämä yksilöllisyyttä korostanut aika on peittänyt alleen : ongelmia joita ei yhteiskunnassa enää suostuta näkemään (muissa yhteiskunnissa kylläkin!), koska lopulta pelätään että se joka on muille, on sitten itseltä pois ... EIkö tämä ajattelu sitten ole kuitenkaan lopulta sitä vanhakantaisuutta : lopulta yksilöllisyys johtaa vain kateuteen : vaikka minulla on paljon, niin (kuvitellaan) että toisella on kuitenkin liikaa ... jne.jne.jne. ...

Poliittisen vasemmiston ideologiassa on luotu omintakeista todellisuutta, jossa se voidaan nähdä vain ideologian kautta. Se määrittelee oikeat mielipiteet, näkemykset, arvostelut jne. totuudeksi ja ei-vasemmistolaiset vastaavat valheelliseksi, totuuden viholliseksi. Vasemmistolaisuudesta on muotoutunut kasvavassa määrin kollektiivi, joka on ehdollistettu jakamaan samankaltaisen ajattelutavan, sekä jyrkentyneet perusperiaatteet olemiselle ja käyttäytymiselle. He kutsuvat tätä "yhteen hiileen puhaltamisena". He eivät kuitenkaan näe, että heidän todellisuuskuvansa on vääristynyt ja usein pahasti irti realismista. He eivät siis koe muunlaisia ideologioita, näkemyksiä, mielipiteitä jne. vääränä pahuuttaan, vaan koska eivät ymmärrä maailmaa oman todellisuuskuplansa ulkopuolella. Monikin on jo havainnut, kuinka poliittinen vasemmisto pyrkii keinolla tai toisella säilyttämään totuutensa, jopa pyrkimällä tekemään itsestään ainoan poliittisen vaihtoehdon. Silti he puhuvat demokratiasta, tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta.

Totuus on filosofinen fakta. Me tiedämme että Totuus vallitsee aina ja iankaikkisesti. Se on tieteenkin lähtökohta. Kun puhumme skeptisyydestä ja epäilemisestä, käsittelemme toisten luomaa kuvaa jostakin Totuuden havaitusta ilmiöstä. Kaikki ei siis ole varsinkaan valhetta tai epätotta vaan kuvaa siitä miten maailmaamme käsitämme ja käsittelemme. Meidän hyväkymämme totuus on sopimuksen kaltainen mihin olemme tieteen ja kokemustemme kautta päätyneet. Siihen on myös uskottava. Oppiminen tässä on henkinen prosessi. Tutkijana on mieli vielä vapaa.

Jos emme tyydy todellisuuteemme tai se muodostuu elämälle mahdottomaksi, olemme taipuvaisia kehittämään omia totuuksia eli uskontoja ja ideologioita. Niitäkin tarvitaan, mutta koska ne perustuvat vain uskomiseen ja auktoriteetteihin, syntyy jännitteitä aina sotia myöten.

Tässä kaikessa on kyse järjettömyyteen laajentuneesta maailmankuvistamme, järjestelmistä ja teknologisesta kehityksestä. Emme enää omaa sellaista konkreettisen totuuden määrää jonka varassa osaisimme elää riippumattomana.

Normaali ihminen on hyvin skeptinen skepsismin suhteen.