Tapahtumahorisonttimme

Ruunebäri herkkänä.

Soita ennenkuin tulet, mulla ei ole ovikelloa.

Ihana kirjoitus jollekkin ei muute enää näy imuri kauppiaita niinkuin ennen.

Ihmiset, vaikka he olisivat miellyttäviä, pitää torjua. Maskit ovat katoamassa ja yksinkertainen keino nauttia etäisyydestä on vaikeutumassa. "Hei, terve...", on se mikä käynnistää kaiken. Tällöin käännytään kannoilla välittömästi 90 astetta, viedään aurinkolasit silmille ja kadotaan väenpaljouteen, niin kuin et olisi siellä koskaan edes ollut. Missään muualla et edes olisi tullut yllätetyksi, joten treenaat taitojasi säännöllisesti. Laukussa on hyvää kantaa hattua ja viittaa. Tiedät, että edustat tyyliltäsi 75%:sti vastaavista kohteista, joten jätät jälkeesi vain yllättyneen kysymysmerkin. Postimies soittaa aina kahdesti, jehovat on jättäneet oveesi tyrmäävän merkin ja poistut asunnostasi vain käytäen periskoopia. Hieman hankalaa, mutta palkitsee vaivan.

Metsän henki,
usvaa ohuempi
– minä itse
Tuulena kaiken läpi,
etkä minua näe...

Etkö halua häntä omaksesi? Niin surullinen tarina.

En haluaisi olla mies, olen nainen nyt tässä elämässä, mut mietin vanhenevaa miestä kun seksuaalisuus vähenee, hiipuu.. mun kumppani kuoli reilu 2 v sitten... etsin uutta tilalle, löysin ihanan ulkomaasyntyisen tumman miehen, 29 v mua nuorempi, upea rakastelija muutenkin

Sääntöjenvastaisia säkeitä
Olkoon niin
Sääntöjenvastaisia sanoja
Hukkuuko joku sanojen virtaan
Lankeaa lauseiden verkkoon
Olkoon niin
Pelastan sinut
Hengitä sisään
Hengitä ulos
Siinäpä se

Hengitän.
Kuka taikoihin loitsuihin kokematon tämän hengen minulle antoi?
Olisinko kaunis korento vai viheliäinen pistiäinen,
jonka suru, ikävä, viha ja salatut sanat koloistansa purkautuisivat,
niin kuin ne muka koskaan olisivat olleet sovitetut.
Enkö juuri itse sammuttanut valoni ja punonut kuoreni, niin ettei mikään koskaan enää minua satuttaisi.
Vai riittääkö se lennolleni, että jälleen tuntee elävänsä,
vapautuneena menneen kahleista,
tuulta allani,
plasmakaarina,
pilvenä,
sinuun purkautuisi.
☁️

Kirjosieppopari lentelee pihalla toisiaan tavoitellen. Pyrähtelevät pesänsä ympärillä, väliin pöntössä viivähtäen. Pientä pintaremonttia, otaksun. Pönttö jo kyllä sammalen ja jäkälän peitossa, noinkohan vielä kestää tämän pesinnän.

Katselen kuin en olisi koskaan kirjosieppoparia nähnyt kevätpuuhissaan. En olekaan. Koskaan ennen en ole tässä istunut ikkunan äärellä lintujen elämää seuraten. Räkättikin pomppii sammalikossa, jota ennen kutsuimme nurmikoksi. Luonto ottaa nopeasti takaisin omansa, kun ihminen lakkaa ahertamasta.

Äiti ja isä muuttivat pois vain kaksi vuotta sitten. Isä kuoli pian sen jälkeen. Talossa satunnaisia käyntejä siitä lähtien. Sähköllä peruslämpö. Talo ilman asujaa surettaa.

Pihlajan paksu runko on halkeillut jo. Haarautuvista rungoista osa kallistuu taloa kohti. Ei nuo kuitenkaan taloa rikkoisi, vaikka kaatuisivatkin, oletan. Mutta ei nyt voisi mennä puuta kaatamaankaan, linnut pesimäpuuhissaan lähellä ja yksinkin tässä olen, pitäisi varmistaa, ettei vain kaadettaessa kaatuisi talon päälle. Ei ole sahakaan mukana.

Järjestelen vanhoja valokuvia. Mustavalkonegoja läjäpäin. Dioja vielä enemmän. Minä ja isoveljeni leikkimässä kuralätäkössä. Minä ja veljeni hiekkarannalla. Minä, veljeni ja kaksi nuorempaa sisarusta tuntureilla kiipeämässä lumiaitaan. Isä kuvasi paljon. Minä ainoana jatkan kuvausharrastusta. Tai ehkä sekin on harrastus, joka näkyy kyllä cv:ssä, mutta on vuosia siitä, kun viimeksi ulkoilutin kameraani tai mietin ja sovittelin kuvien rajauksia tietokoneella. On taas aika.

"Aika lähteä liikkeelle. Nouse ylös jaloittelemaan", muistuttaa aktiivisuusrannekkeeni. Näin se on tehtävä.

Hänen miehen kanssa kohtaaminen on aina yhtä perhosta vatsassa. Ihan sama missä ja miten niin ei sitä tule unohtamaan helpolla.