Lääkkeet välttämättömiä

Ettet itsestäsi monikossa puhuisi? Tapauksen tyyppi ei vaarallinen muille joten mitä väliä kuinka aikansa viettää?

Kiitän Jumalaa siitä hetkestä ja päivästä, jolloin tajusin, etten enää tarvitse yhtään mitään psyyke ja neuroleptilääkkeitä ja että sain itselleni tarpeeksi rohkeutta lopettaa niiden pitkäkestoisen käyttämisen. 20 vuotta sitten minulle tehty diagnoosi oli oikeasti mielivaltaisesti, ja kiusaamismielessä lätkäisty ja rätkäisty, eikä ollut missään nimessä oikea. Mitkään psykoosit eivät riitä kunnolliseksi perusteeksi määritellä ketään pysyvästi skitsofreenikoksi.

Enkä ole muuten seonnut vieläkään, vaikka lääkkeiden lopettamisesta on jo jonkin aikaa.

Anonyymi kirjoitti:

Kiitän Jumalaa siitä hetkestä ja päivästä, jolloin tajusin, etten enää tarvitse yhtään mitään psyyke ja neuroleptilääkkeitä ja että sain itselleni tarpeeksi rohkeutta lopettaa niiden pitkäkestoisen käyttämisen. 20 vuotta sitten minulle tehty diagnoosi oli oikeasti mielivaltaisesti, ja kiusaamismielessä lätkäisty ja rätkäisty, eikä ollut missään nimessä oikea. Mitkään psykoosit eivät riitä kunnolliseksi perusteeksi määritellä ketään pysyvästi skitsofreenikoksi.

Enkä ole muuten seonnut vieläkään, vaikka lääkkeiden lopettamisesta on jo jonkin aikaa.

Lue lisää

Odotahan vain!
Vai oletko oppinut olemaan ihmisiksi?

Laajojen kliinistä merkitsevyyttä ja plasebovastetta käsittelevien meta-analyysien mukaan uuden sukupolven neuroleptit eivät ole tehokkaampia kuin vanhatkaan. Ainoa keskimääräinen ero, minkä tutkijat ovat huomanneet "kehityksessä" on se, että plasebovaste on kasvanut, kun lääkevaste on pysynyt ennallaan tai laskenut. Tutkijat ovat esittäneet, että tämä saattaa johtua siitä, että miedommat toisen sukupolven lääkkeet ovat johtaneet parempaan sokkoutukseen, jolloin näennäinen laskennallinen ero lääkkeen ja plasebon välillä on laskenut. Eli tutkijat myöntävät, että kokeissa sokkoutus purkautuu enemmän tai vähemmän sivuoireiden johdosta, mutta sitä ei tutkita systemaattisesti kokeissa kuinka paljon. Kysymys kuuluukin, mitä hyötyä on plasebokontrollista jos sitä ei oikeasti ole? Se tekee tulosten tulkinnasta mahdotonta, koska ei voi oikeasti erottaa uskomuksia ns. lääkkeen todellisista vaikutuksista.

Kaikesta tästä huolimatta vain 14 % potilaista saa hyvän vasteen lääkkeestä. Hyvä vasten tarkoittaa 50 % laskua lähtötasosta. Keskimääräinen vaste on noin 23 % laskua lähtöpisteistä PANSS-skaalalla mitattuna, mikä tarkoittaa että se juuri ja juuri ylittää minimaalisen vasteen (20 %) rajan. Lääkekokeet eivät rekrytoi potilaita satunnaisotannalla, vaan sinne valikoituu hyvin lääkeriippuvaisia potilaita, joista karsitaan mm. koehenkilöt jotka reagoivat liian hyvin plaseboon. Potilaat vieroitetaan liian nopeasti, keskimäärin alle kahdessa viikossa edelliseltä neuroleptilta, jolloin tulosten tulkinta vaikeutuu entisestään. Lääkärit kertovat sinulle, että jos lääkkeen NNT on hyvällä vasteella mitattuna 8, eli pitää hoitaa kahdeksan potilasta jotta saat tuotettua yhdessä riittävän lisähyödyn lääkkeellä, on hyvä lääke ja että sitä pitää koko eliniän käyttää. Toki vaste on hieman parempi positiivisiin oireisiin, mutta ei niin merkittävästi kuin väitetään. Keskimääräinen kuuden tai kymmenen pisteen ero lääkkeiden ja plasebon välillä 210 pisteen skaalalla ei voi mitenkään sisältää niin paljon positiivisia oireita, että sillä olisi kliinistä merkitystä.

Nuo lääkkeet vaikuttavat moniin elintärkeisiin välittäjäainejärjestelmiin, kuten histamiinijärjestelmään (seurauksena lihominen, diabetes), serotoniinijärjestelmään (seurauksena suurentunut ruokahalu, aineenvaihduntahäiriöt ja diabetes), muskariinijärjestelmään (seurauksena kuiva suu, kongitiiviset puutosoireet, sydämen rytmihäiriöt, kohonnut verenpaine, virtsaamisvaikeudet, diabetes), dopamiinijärjestelmään (seurauksena ekstrapyramidaalioireet, ylipaino, akatisia, tardiivi dyskinesia, seksuaalitoiminnan häiriöt , prokaltiinin liikaeritys) ja antikolenergiseen järjestelmään (seurauksena pyörtyminen, kognitiiviset puutosoireet, turvotus, virtsaamisvaikeudet, huimaus ja ummetus) Näitä "sivuoireita" saavat myös ne kahdeksan potilasta yhdeksästä, jotka eivät lainkaan saa lisäyhyötyä lääkkeistä PANSS-skaalalla mitattuna. Sen toteaminen että kaikissa lääkkeissä on haittavaukutuksia ei riitä. Pitää todistaa, että lääkkeet pitkällä aikavälillä tuottavat paremman vasteen kuin mikä on ns. skitsofrenian luonnollinen kulku ilman lääkitystä. Psykiatria on niin arvostettu tieteenala, että melkein mikä tahansa näyttö on automaattisesti uskottavaa. Esimerkki psykiatrien käyttämästä "näytöstä" on Helsingin Sanomissa siteerattu tutkimus Christy et al (2018), joka antaa myös lääkärien ammattilehden Lääkärilehden asiantuntijoiden mukaan ehdotonta tukea sille että pitkäaikaislääkitys suojaa relapseilta. Kyseessä on paitsi satunnaistettu pitkäaikaistutkimus, myös alussa plasebokontrolloitu. Satunnaistaminen parantaa tutkimuksen luotettavuutta, koska sillä tavalla vähennetään valikoitumisen vaikutusta tuloksiin (esim. paremman toimintakyvyn koehenkilöt ajautuvat tiettyyn ryhmään todennäköisemmin). Helsingin Sanomien toimittaja siteeraa tätä tutkimusta todisteena siitä, että muut pitkäaikaistutkimukset kuten Harrowin ja kumppaneiden 20 vuotta kestänyt seurantatutkimus ei ole yleistettävissä vaan on ns. väärä negatiivinen tulos.

Kun lukee tutkimuksen, niin huomaa että lääkkeen varhain keskeyttäneisiin satunnaistetut söivät keskimäärin 245 mg/päivässä neuroleptejä 9 vuoden seurantajaksolla ja lääkityksellä jatkaneet 209 mg/päiväannoksella. Huono tulos tarkoitti mm. sitä, että joutui käyttämään seurantajakson päätteeksi klotsapiinia. Tutkijat toteavat johtopäätöksissään myös, että molemmissa ryhmissä oli runsaasti relapseja seurantajakson aikana. Valtamedia siteeraa näitä tutkimuksia siksi, että asiantuntijat siteeraavat niitä ja pitävät niitä uskottavana näyttönä lääkkeiden tehosta. Sinäkin saat käsityksesi lääkkeiden tehosta lähinnä tällaisten valtamediassa kirjoitettujen artikkelien kautta. Psykiatria on tieteenä siinä pisteessä, että siinä viittaillaan tutkimuksiin, joita kukaan ei lue eikä ymmärrä. Tutkimukset ovat taas itsessään niin heikkolaatuisia, ettei niistä voi oikeasti tehdä juuri mitään johtopäätöksiä.
https://www.hs.fi/tiede/art-2000008203196.html

Anonyymi kirjoitti:

Laajojen kliinistä merkitsevyyttä ja plasebovastetta käsittelevien meta-analyysien mukaan uuden sukupolven neuroleptit eivät ole tehokkaampia kuin vanhatkaan. Ainoa keskimääräinen ero, minkä tutkijat ovat huomanneet "kehityksessä" on se, että plasebovaste on kasvanut, kun lääkevaste on pysynyt ennallaan tai laskenut. Tutkijat ovat esittäneet, että tämä saattaa johtua siitä, että miedommat toisen sukupolven lääkkeet ovat johtaneet parempaan sokkoutukseen, jolloin näennäinen laskennallinen ero lääkkeen ja plasebon välillä on laskenut. Eli tutkijat myöntävät, että kokeissa sokkoutus purkautuu enemmän tai vähemmän sivuoireiden johdosta, mutta sitä ei tutkita systemaattisesti kokeissa kuinka paljon. Kysymys kuuluukin, mitä hyötyä on plasebokontrollista jos sitä ei oikeasti ole? Se tekee tulosten tulkinnasta mahdotonta, koska ei voi oikeasti erottaa uskomuksia ns. lääkkeen todellisista vaikutuksista.

Kaikesta tästä huolimatta vain 14 % potilaista saa hyvän vasteen lääkkeestä. Hyvä vasten tarkoittaa 50 % laskua lähtötasosta. Keskimääräinen vaste on noin 23 % laskua lähtöpisteistä PANSS-skaalalla mitattuna, mikä tarkoittaa että se juuri ja juuri ylittää minimaalisen vasteen (20 %) rajan. Lääkekokeet eivät rekrytoi potilaita satunnaisotannalla, vaan sinne valikoituu hyvin lääkeriippuvaisia potilaita, joista karsitaan mm. koehenkilöt jotka reagoivat liian hyvin plaseboon. Potilaat vieroitetaan liian nopeasti, keskimäärin alle kahdessa viikossa edelliseltä neuroleptilta, jolloin tulosten tulkinta vaikeutuu entisestään. Lääkärit kertovat sinulle, että jos lääkkeen NNT on hyvällä vasteella mitattuna 8, eli pitää hoitaa kahdeksan potilasta jotta saat tuotettua yhdessä riittävän lisähyödyn lääkkeellä, on hyvä lääke ja että sitä pitää koko eliniän käyttää. Toki vaste on hieman parempi positiivisiin oireisiin, mutta ei niin merkittävästi kuin väitetään. Keskimääräinen kuuden tai kymmenen pisteen ero lääkkeiden ja plasebon välillä 210 pisteen skaalalla ei voi mitenkään sisältää niin paljon positiivisia oireita, että sillä olisi kliinistä merkitystä.

Nuo lääkkeet vaikuttavat moniin elintärkeisiin välittäjäainejärjestelmiin, kuten histamiinijärjestelmään (seurauksena lihominen, diabetes), serotoniinijärjestelmään (seurauksena suurentunut ruokahalu, aineenvaihduntahäiriöt ja diabetes), muskariinijärjestelmään (seurauksena kuiva suu, kongitiiviset puutosoireet, sydämen rytmihäiriöt, kohonnut verenpaine, virtsaamisvaikeudet, diabetes), dopamiinijärjestelmään (seurauksena ekstrapyramidaalioireet, ylipaino, akatisia, tardiivi dyskinesia, seksuaalitoiminnan häiriöt , prokaltiinin liikaeritys) ja antikolenergiseen järjestelmään (seurauksena pyörtyminen, kognitiiviset puutosoireet, turvotus, virtsaamisvaikeudet, huimaus ja ummetus) Näitä "sivuoireita" saavat myös ne kahdeksan potilasta yhdeksästä, jotka eivät lainkaan saa lisäyhyötyä lääkkeistä PANSS-skaalalla mitattuna. Sen toteaminen että kaikissa lääkkeissä on haittavaukutuksia ei riitä. Pitää todistaa, että lääkkeet pitkällä aikavälillä tuottavat paremman vasteen kuin mikä on ns. skitsofrenian luonnollinen kulku ilman lääkitystä. Psykiatria on niin arvostettu tieteenala, että melkein mikä tahansa näyttö on automaattisesti uskottavaa. Esimerkki psykiatrien käyttämästä "näytöstä" on Helsingin Sanomissa siteerattu tutkimus Christy et al (2018), joka antaa myös lääkärien ammattilehden Lääkärilehden asiantuntijoiden mukaan ehdotonta tukea sille että pitkäaikaislääkitys suojaa relapseilta. Kyseessä on paitsi satunnaistettu pitkäaikaistutkimus, myös alussa plasebokontrolloitu. Satunnaistaminen parantaa tutkimuksen luotettavuutta, koska sillä tavalla vähennetään valikoitumisen vaikutusta tuloksiin (esim. paremman toimintakyvyn koehenkilöt ajautuvat tiettyyn ryhmään todennäköisemmin). Helsingin Sanomien toimittaja siteeraa tätä tutkimusta todisteena siitä, että muut pitkäaikaistutkimukset kuten Harrowin ja kumppaneiden 20 vuotta kestänyt seurantatutkimus ei ole yleistettävissä vaan on ns. väärä negatiivinen tulos.

Kun lukee tutkimuksen, niin huomaa että lääkkeen varhain keskeyttäneisiin satunnaistetut söivät keskimäärin 245 mg/päivässä neuroleptejä 9 vuoden seurantajaksolla ja lääkityksellä jatkaneet 209 mg/päiväannoksella. Huono tulos tarkoitti mm. sitä, että joutui käyttämään seurantajakson päätteeksi klotsapiinia. Tutkijat toteavat johtopäätöksissään myös, että molemmissa ryhmissä oli runsaasti relapseja seurantajakson aikana. Valtamedia siteeraa näitä tutkimuksia siksi, että asiantuntijat siteeraavat niitä ja pitävät niitä uskottavana näyttönä lääkkeiden tehosta. Sinäkin saat käsityksesi lääkkeiden tehosta lähinnä tällaisten valtamediassa kirjoitettujen artikkelien kautta. Psykiatria on tieteenä siinä pisteessä, että siinä viittaillaan tutkimuksiin, joita kukaan ei lue eikä ymmärrä. Tutkimukset ovat taas itsessään niin heikkolaatuisia, ettei niistä voi oikeasti tehdä juuri mitään johtopäätöksiä.
https://www.hs.fi/tiede/art-2000008203196.html

Lue lisää

Minua jäi nyt erityisesti kiinnostamaan alkuperäinen kysymys, että miten hoitaisit tällaista tapausta ilman lääkkeitä?

Anonyymi kirjoitti:

Minua jäi nyt erityisesti kiinnostamaan alkuperäinen kysymys, että miten hoitaisit tällaista tapausta ilman lääkkeitä?

Ennen kuin voisin hoitaa kyseistä potilasta, minun pitäisi keskustella hänen kanssaan hänen kokemuksistaan. Se mitä erityisesti varoisin, olisi skitsofrenia-käsitteen käyttö. Pyrkisin pikemminkin purkamaan kokemuksiin liittyvää stigmaa ja pyrkimällä ymmärtämään, miten ihminen jäsentää itse omia "oireitaan" eli suhteettomia pelkojaan ja turvattomuuden aiheuttaman kiihtymystilan tuottamia merkityssuhteita, jossa fysiologinen pelkoreaktio sijoitetaan ympäristöön tavalla, joka tuottaa ulkopuolisesta näkökulmasta katsottuna mielettömiä uskomuksia. Pyrkisin siis normaalistamaan ihmisen kokemusmaailmaa toisin kuin aloittaja, joka pyrkii stigmatisoimaan henkilön kokemusmaailmaa. Pyrkisin luomaan turvallista tilaa, jossa ihminen uskaltaisi avautua kokemusmaailmastaan. Koska skitsofrenia on lääketieteellisesti epävalidi sairaus, jolle ei ole esimerkiksi Suomen tunnetuimman skitsofreniatutkijan Yrjö Alasenkaan mukaan riittävää reliabiliteettia edes oiretasolla saati sitten neurobiologisella tasolla, niin on mielestäni ihan turha yrittää päälle liimata ihmisen omaan kokemusmaailmaan stigmaa, joka vaikeuttaa perusteettomien ahdistusta aiheuttavien uskomusten käsittelyä ja kohtaamista entisestään. Obsessio siihen, että ihminen sosiaalistetaan omaksumaan sairauden identiteetti on vahingollinen ja tarpeeton.

Kysymykseni tuolle enemmän tai vähemmän hypoteettiselle siskolle olisivatkin sellaisia, jotka lisäisivät ymmärrystäni henkilön päättelyketjuista. Miksi hän kuvittelee, että tavaroiden paikkaa muutellaan? Miksi hän uskoo, että ruoka on myrkytettyä? Millaisissa tilanteissa nuo kuvitelmat nousevat, liittyykö niihin jotain ulkoisia tekijöitä jotka triggeröivät hänessä tuollaisia automaattisia ajatusprosesseja? Keskittyisin sairauden sijasta ihmisen kokemusmaailmaan -oirekenttä yleensä koostuu kausaalisista suhteista, joissa yksi "oire" vahvistaa ja tuottaa toista. Uskomus myrkytetystä ruuasta vahvistaa pelkoreaktioita, vähän kuin paniikkihäiriössä, vinoutuneet tulkinnat tilanteissa yleensä ylläpitävät ja vahvistavat psykoottiseksi mielletyn ajattelun kehää. Taustalla voi olla monenlaisia ongelmia ja kokemuksia, kuten häpeällisiä traumaattisia kokemuksia, joiden tuottaman tiedostamattoman ahdistuksen ja hämmennyksen ihminen sijoittaa irrationaalisiin uskomuksiinsa. Psykoottisilla uskomuksilla voi olla myös minuutta suojelevia funktioita, ja siksi monet takertuvat niihin niin sinnikkäästi. Pyrkimys sisäiseen ymmärrykseen oireista on yleensä kaikkien psykoterapeuttisten interventioiden lähtökohta, koska et voi auttaa toista ihmistä jos et ymmärrä hänen tilannettaan ja kontekstia, jossa nuo "oireet" syntyvät. Psykooseja voidaan tutkitusti hoitaa psykoterapiassa ja etenkin tuollaisiin ruokani on myrkytetty -uskomuksiin voisi hyvin toimia kognitiivinen psykoterapia. Se kuitenkin edellyttää luottamussuhdetta, jota hoitotahon ja potilaan välillä ei ole olemassa etenkään, jos on joutunut toistuvasti pakkohoitoon, mikä on aika standardihoito skitsofrenian hoidossa nykyäänkin. Sen vuoksi on äärimmäisen vaikea hoitaa lääkkeettömästi psykoosisairaita, vaikka se ei mahdotonta olekaan jo monilla psykoterapioilla on saatu hyviä tuloksia psykoosien hoidossa. Hoito vaatii myös sitoutumista ja edistyminen on joskus äärimmäisen hidasta, vaikka onnistuessaan tulokset voivat kestää loppu elämän. Niitä ei voi kuuden viikon RCT kokeissa oikein tutkia uskottavasti eivätkä ne ole mitään massainterventioita, vaan ne pitää räätälöidä yksilöllisesti ja onnistumiseen vaikuttaa paljon potilaan ja terapeutin välinen kemia ja vuorovaikutus. Koska terapia ei vaurioita aivoja eikä aiheuta vakavia sivuoireita, sen pitäisi olla kuitenkin ensisijainen hoitomuoto etenkin, jos ihminen ei ole selvästi vaaraksi itselleen tai muille.

Kuka niin sanoo ja väittää, että kyseisiä neuroleptejä on jonkun muka käytettävä ja syötävä koko ikä? Ja ettei ihminen voisi kuntoutua, parantua, tai eheytyä ilman psyykelääkkeitäkin? Esim. kunnollisella keskusteluterapialla ja sosiaalisella kannustamisella, empaattisella asenteella ja riittävällä tuella?

Useimmilla neurolepteillä on vain enemmän somaattista terveyttä vahingoittavia haitta ja sivuvaikutuksia, eivätkä ne useimmissa tapauksissa edes paranna ketään.


Jos joku väittää, että lääkityksen lopettanut joutuu toistuvasti sairaalajaksolle, niin se kyllä johtuu aivan muista syistä. Syyt siihen johtuu nykyisen psykiatrian hoidon tasosta, ja ainoista käytössä olevista keinoista, joka perustuu lähinnä vain ja ainoastaan lääkkeisiin. Ihmisen oireilujen taustalla olevia ongelmia kun ei koskaan selvitetä, eikä niihin juurisyihin keskitytä. Ei ole siis mikään ihme, että monien oireilut kroonistuvat, ja jotkut ajautuvat ja hakeutuvat yhä uudelleen sairaalaan, eikä ihminen tervehdy, kun psykiatriassa ei keskitytä niihin oikeisiin asioihin, mihin pitäisi. Eli elämässä aiemmin tapahtuneisiin asioihin, traumoihin, tunne-elämään ja sosiaalisiin suhteisiin ja niiden laatuun. Traumaattisia kokemuksia kokeneiden potilaiden hoito on Suomessa aika retuperällä, etenkin julkisella puolella. Jos kunkin ihmisen kohdalla olleita traumoja ei koskaan selvitetä, niin onhan se selvää, että ihminen ei tule voimaan koskaan hyvin. Koska psykiatriassa keskitytään vain diagnoosiin, lääkehoitoihin ja potilaiden stigmatisointiin ( jota kylläkin harjoitetaan myös tällä palstalla). Kyseinen lääketiede ja sen harjoittajat ovat aivan väärillä urilla ja hakoteillä.

Anonyymi kirjoitti:

Kuka niin sanoo ja väittää, että kyseisiä neuroleptejä on jonkun muka käytettävä ja syötävä koko ikä? Ja ettei ihminen voisi kuntoutua, parantua, tai eheytyä ilman psyykelääkkeitäkin? Esim. kunnollisella keskusteluterapialla ja sosiaalisella kannustamisella, empaattisella asenteella ja riittävällä tuella?

Useimmilla neurolepteillä on vain enemmän somaattista terveyttä vahingoittavia haitta ja sivuvaikutuksia, eivätkä ne useimmissa tapauksissa edes paranna ketään.


Jos joku väittää, että lääkityksen lopettanut joutuu toistuvasti sairaalajaksolle, niin se kyllä johtuu aivan muista syistä. Syyt siihen johtuu nykyisen psykiatrian hoidon tasosta, ja ainoista käytössä olevista keinoista, joka perustuu lähinnä vain ja ainoastaan lääkkeisiin. Ihmisen oireilujen taustalla olevia ongelmia kun ei koskaan selvitetä, eikä niihin juurisyihin keskitytä. Ei ole siis mikään ihme, että monien oireilut kroonistuvat, ja jotkut ajautuvat ja hakeutuvat yhä uudelleen sairaalaan, eikä ihminen tervehdy, kun psykiatriassa ei keskitytä niihin oikeisiin asioihin, mihin pitäisi. Eli elämässä aiemmin tapahtuneisiin asioihin, traumoihin, tunne-elämään ja sosiaalisiin suhteisiin ja niiden laatuun. Traumaattisia kokemuksia kokeneiden potilaiden hoito on Suomessa aika retuperällä, etenkin julkisella puolella. Jos kunkin ihmisen kohdalla olleita traumoja ei koskaan selvitetä, niin onhan se selvää, että ihminen ei tule voimaan koskaan hyvin. Koska psykiatriassa keskitytään vain diagnoosiin, lääkehoitoihin ja potilaiden stigmatisointiin ( jota kylläkin harjoitetaan myös tällä palstalla). Kyseinen lääketiede ja sen harjoittajat ovat aivan väärillä urilla ja hakoteillä.

Lue lisää

Olen kanssasi samaa mieltä, että keskustelu, ja terapia pitäisi olla ensisijaisia hoitomuotoja, ennen lääkitystä, mutta ihan ainahan se ei riitä.

Ihan yksinkertaisena esimerkkinä vaikka tämä foorumi. Katsantakannasta riippumatta, täällä useampikin yrittää puhua ns. järkeä toiselle ihmiselle. Useimmiten hyvinkin lahoin tuloksin.

Se "järjen" puhuminen ei ole skitsofreenikolle yhtään sen helpompaa.

On sentään hienoa lukea, että lääkitystä oli vähennetty, kun tuli vakava tilanne.
Ehkä ajat ovat sentään vähän muuttuneet.
Kauan sitten, kun itse yritin itsemurhaa, lääkityksiä vain lisättiin reilulla kädellä.

Ei kai ketään voi käskeä jonnekin painumaan sellaisesta syystä, jos hän itse ei ole kokenut haittoja.

On täysin totta, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät niistä kovin kummoisia haittoja saa.
Ja on olemassa sekä psykiatriavastaisia, että -myönteisiä.
Päättäköön kukin itse omalla kohdallaan mielipiteensä.

Ei ole pakko ottaa henkilökohtaisesti, kun joku toinen kertoo mitä mieltä asioista on.
Itsekin olen aikalailla vastaan kokemusteni takia, mutta en voi mennä muille sanomaan, miten heidän täytyisi toimia.

Taitaa se trendi olla enempi niin päin, että niitä miepä palveluita yhdistetään, kun se että niitä eriytetään. Ihan sen takia, että on huomattu, ihmisten "itselääkitsevän" itseään, ja sen takia ettei tule luukuilla pompottelua.

Anonyymi kirjoitti:

Taitaa se trendi olla enempi niin päin, että niitä miepä palveluita yhdistetään, kun se että niitä eriytetään. Ihan sen takia, että on huomattu, ihmisten "itselääkitsevän" itseään, ja sen takia ettei tule luukuilla pompottelua.

Lue lisää

Mielestäni palvelujen yhdistäminen ei ole ristiriidassa yksilöllisen hoidon ja kohtaamisen kanssa. Diagnoosikeskeisyys ei liity pirstaleiseen palvelujärjestelmään vaan hoitoparadigmaan, jossa pakonomaisesti teeskennellään että hoidetaan etiologialtaan ja oirekuvaltaan yhtenäisiä "neurobiologisia" sairauksia ilman, että se perustuisi minkäänlaiselle näytölle. Luukulta pompottelu liittyy siihen, että eri ammattilaiset ja organisaatiot eivät tee moniammatillista yhteistyötä asiakkaan tarpeista käsin, jolloin kukaan ei ota vastuuta juuri mistään eikä kokonaiskuvaa synny. Moniammatillisuus taas parhaimmillaan vähentää diagnoosikeskeisyyttä, koska siinä yhdistyy monta eri näkökulmaa potilaan tai asiakkaan ongelmiin.

Anonyymi kirjoitti:

Mielestäni palvelujen yhdistäminen ei ole ristiriidassa yksilöllisen hoidon ja kohtaamisen kanssa. Diagnoosikeskeisyys ei liity pirstaleiseen palvelujärjestelmään vaan hoitoparadigmaan, jossa pakonomaisesti teeskennellään että hoidetaan etiologialtaan ja oirekuvaltaan yhtenäisiä "neurobiologisia" sairauksia ilman, että se perustuisi minkäänlaiselle näytölle. Luukulta pompottelu liittyy siihen, että eri ammattilaiset ja organisaatiot eivät tee moniammatillista yhteistyötä asiakkaan tarpeista käsin, jolloin kukaan ei ota vastuuta juuri mistään eikä kokonaiskuvaa synny. Moniammatillisuus taas parhaimmillaan vähentää diagnoosikeskeisyyttä, koska siinä yhdistyy monta eri näkökulmaa potilaan tai asiakkaan ongelmiin.

Lue lisää

Kyllä mt-ongelmaisia pompotellaan luukulta luukulle, ja vielä mieluummin silloin, kun ei enää ole työelämässä.

Kun yksi ammattilainen ei hoida, niin on toiveajattelua, että jokin onnistuisi vieläpä moniammatillisena.

Ajatellaan, että työkyvyttömiä on turha hoitaa, kun ovat vain kuluerä, ei tuota enää rahaa valtiolle.
Valitettavasti tällainen on ns. hyvinvointivaltio. Sanana kyllä suhteellisen kaunis, mutta käytännössä ei minkään arvoinen.