Onko tätä kokemattomilla minkäänlaista aavistustakaan tästä t. ajanjakson pituudesta/ päättymättömyydestä?
Onko mitään käryä mitä puolison kuolemalle menettänyt käy läpi?
Onko mitään käryä mitä puolison kuolemalle menettänyt käy läpi?
Puolison äkkikuoleman aiheuttama traumaattinen suru ja stressi
Anonyymi-ap
10673
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kokemusta on, väsyttävää tämä surun kantaminen, siis ihan fyysisesti. Ja jatkuva stressi on myös uuvuttavaa. Töitä en jaksa tehdä, ihan tavalliset askareet rasittavat ja palautuminen vie useita päiviä. Kyllä kaikki tämä tuli ihan puun takaa, tämmöistäkö tämä loppuelämänsä tulee olemaan? Raskasta surutyötä päivästä toiseen...
Kokemusta on kanssa.
Kirjoitin lähes 20v sitten että suruun ei saa jäädä kiinni.
Moni alkaa käymään sururyhmissä yms., ihan ok alkuvaiheessa.
Mutta jos surusta tekee uuden elämäntyylin niin silloin se ei ole ok.
Varsinkin jos on lapsia niin silloin se on lapsia kohtaa erittäin väärin rypeä jatkuvasti surussa vuodesta toiseen.
Sitten on näitä arvostelijoita joiden mielestä suruaika ( miltä se nyt näyttääkin) on tietyn mittainen aika.
Yritin aikoinaan löytää määritelmää suruajan pituudelle, ei löytynyt.
Ei edes kirkollisissa piireissä ole määritelty suruaikaa.
Toinen asia on se että mistä ulkopuolinen tietää miten suree?
Itse aloitin parisuhteen aika pian vaimoni kuoleman jälkeen mutta ei minun suruaika päättynyt uuteen suhteeseen.
Jokainen tekee surutyötä omalla tavalla ja kukaan ulkopuolinen ei ole oikeutetty mitenkään kritisoimaan tilanteita.
Ei kait kukaan halua jäädä suruun kiinni t. tehdä siitä elämäntapaa? Täällä ei ole muuta kuin seurakunnan suru ryhmä, enkä sinne ole ollut halukas menemään. Vertaisryhmästä netissä olen saanut vertaistukea, minua kiinnosti onko asiaa kokemattomilla tästä mitään tietoa? Onko tämä ja kaikki sen seuraukset myös tabuja?
Ihan totta ne jotka itsevarmana höpöttää miten kauan saa surra, ovat teoreetikkoja joilla ei ole tippaakaan empatiaa sisällään .
Yksi nuori kollegani menetti äitinsä ja tottakai hänellä oli suru ja ei pahemmasti jaksanut ottaa osaa kahvitauolla toisten vitseihin. Niin eikö jo yksi toinen kollega aloittanut pitämään hänelle puhetta, ettei äitiä tarvitse surra sehän on luonnollista että vanhemmat kuolee. Joten leuka pystyyn ja naura kuten ennenkin .
Se haavoitti tätä nuorta ihmistä kovasti, että joku yrittää päättää miten kauan hänellä on oikeus surra äitiään. Sillä hän teki työnsä joka päivä tunnollisesti ja hoiti kaikki muutkin tavalliset tehtävät mitä tavallisestikin , oli ainoastaan hieman hiljaisempi kuten tavallisesti.
Mutta voåielä vuosien jälkeenkin hän sanoo että kaipaa äitiään kovasti, vaikka ei suru enää ole sellaista kun alussa , mutta sydämmessä on äidille oma paikkansa vieläkin.
Niin että kenenkään ei tarvitsisi puuttua toisen surutyöhön sillä jokainen kokee surun eri tavalla ja kaikki tavat ovat oikeita juuri sille henkilölle.
Seurasin äitini suhtautumista isäni kuolemaan. Kesti runsaan kaksi vuotta jotta hän pääsi surusta ja yksin jäämisestä (hyvin pitkä avioliitto nuoruudesta saakka) ja elämä palautui normaaliuomiin.
Ihmiset joilla ei ole kokemusta asiasta eivät mitenkään voi ymmärtää asiaa samalla lailla kun se jolla on kokemusta, ethän sinäkään varmaan ymmärtänyt ennen kun sattui omalle kohdallesi.
Itselle tapahtui tälläinen menetys jo 30 ikäisenä , joten silloin sitä heräsi huomaamaan; ettei ollut edes kokemusta surusta mitä se on kun toinen kuolee
Joten kyllä ihmiset ymmärtävät että kuolema on aina surullinen asia, mutta ei voi vaatiakkaan että he tietäisivät mitä kukin kokee omassa itsessään , kun ei sitä edes itse aina ymmärrä edes omia tunteitaan.
Joten kyllä toisen kuolema käynnistää ajatusten ja tunteiden vyöryn siinä ihmisessä jota se koskettaa. Ja ottaa aikaa ennkuin sitä on itselleen selvittänyt kaikki suruun koskevat tunteet. Aika parantaa sanotaan, mutta unohtaa ei voi koskaan muistot vaan haalenevat hieman niin ettei enää kosketa niin kovasti kun alussa.
Paljon riippuu menneen yhdessäelämisen pituudesta ja laadusta. Kaikissa tapauksissa puolison kuolema on kuitenkin valtava ja pelottavakin muutos entiseen.
Jokainen suree omalla tavallaan ja jokainen tarvitsee oman aikansa.
Oman puolisoni odottamattomasta kuolemasta on 16 vuotta. Toivuin pahimmasta nopeasti, ensimmäiset päivät ja viikot olivat vaikeat. Suru ei ole ollut tuskaa enää vuosiin, yli vuosikymmeneen. Muisto yhteisestä elämästä on kultareunuksinen. Olen onnellinen ja kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä meillä yhdessä oli.
En sano mitään siitä, mitä pitää tai ei pidä. Jokaisella on oman itsensä näköinen suru, ilo ja elämä.
Kukaan ei tiedä toisen surua täsmällisesti. Kukaan ei tiedä edes omaa suruaan etukäteen, millaista se on, mitä kokee, mitkä tunteet vyöryvät päälle, millaisissa tilanteissa suru purskahtaa valloilleen hallitsemattomasti. Eikä kukaan myöskään tiedä etukäteen, kauanko suru kestää itsekullakin ja kuinka se laimenee.
Jonain päivänä vain huomaat, että et ole itkenyt enää viikkoon. Sitten mikään ei enää vedä haudalle koko ajan. Lopulta et viitsi lähteä käymään haudalla edes jouluna, vaan sytytät kynttilän kotona.
Kynttilät on sytytetty aina kotona sisällä t. pihalla. Rakkaan tuhkat hautasimme puoli vuotta sitten mökin pihalle ja siellä ei olla käyty sen jälkeen. Käydään ehkä kesän aikana? En näe siinä haudoilla patsastelussa mitään järkeä, se että muistamme rakkaamme aina sydämessämme on tärkeintä. Hautausmaat ovat niin ankeita paikkoja etten sinne halunnut hänen hautaa, olimme puhunut siitä joskus (20v.sitten) että haluamme tulla haudatuksi mökille, mikäli mahdollista.
Ulkopuoliset myös ajattelee, että vaatteilla surraan. Mustaan pitäisi pukeutua? Itse en ole muuttunut mitään vaatteita, minulla on ollut punainen takki koko tämän ajan (1,5v.) puolison kuolemasta. En todellakaan ala muuttamaan vaatevarastoani muiden mielipiteiden takia. Eikä minun vaatetuksen määritä suruani.