Uuden Suomen blogeissa ääripäät taas paukuttaa otsiaan yhteen, totuus tiukoilla siinä välissä

Kosonen kirjoittaa myös:

"Salamasotaan Suomikin lähti mukaan kesäkuussa 1941, jolloin saavutettiin pikavauhtia kaikki se menestys, minkä Suomi sodassa onnistui saavuttamaan"

Armeijamme ei suinkaan edennyt pikavauhtia, samassa ajassa saksalaiset etenivät paljon pidemmän matkan ja saavuttivat paljon suurempia voittoja. Myös kesällä 1944 neuvostojoukot etenivät paljon nopeammin.

Se ei ollut mikään yllätys. Kevään 1941 neuvotteluissa Saksassa Heinrichs totesi, ettei Suomen armeijan hyökkäyskyky ole kovin hyvä, joten sellaisten operaatioiden täytyy olla rajoitettuja. Ja sitä ne sitten olivatkin, joidenkin mielestä liikaakin, eli niin paljon, että se kasvatti tappioita. Ei pystytty täysimittaisesti hyödyntämään läpimurto- ja tuhoamistaisteluissa saavutettuja etuja, lukuunottamatta Tuuloksen läpimurtoa, jossa Lagus sitten alkoi leikkimään Pohjolan Rommelia ja onnistui siinä aika hyvin.

Armeijamme oli silloin, kuten nytkin, varustettu ja koulutettu puolustautumista varten. Tosin sotien välillä hyökkäyskykyä pyrittiin kyllä jonkin verran nostamaan luomalla esim juuri Laguksen sittemmin johtamat uudenaikaiset panssarijoukot, mutta niin lyhyessä ajassa ei kummoisia saatu aikaiseksi ja ylin johtomme tiesi sen oikein hyvin. Jääkäriprikaatia ja panssaripataljoonaa koulutettiin yhdessä kaiketi ajatuksena käyttää niitä Viipurin valtaamiseen takaisin. Niitä käytettiin sitten lopulta toisaalla, sillä Viipurin valtaaminen tehtiin saarrostamalla, ei suoralla hyökkäyksellä, jonka onnistuminen siltojen yli olisi ollut vähintäänkin epätodennäköistä.

Suurin syy siihen, miksi neukkujen "taktiset" perääntymiset onnistuivat suurimmista vettä vasten tehdyistä saarrostuksista kuten Sortavalasta, Koivistolta ja Hankoniemeltä, oli sama, jonka takia naapurimme pystyi niin kesällä 1941 kuin kesällä 1944 tekemään joukkojemme selustaan erittäin ikäviä maihinnousuja Laatokan rannikolle. Se oli ilmavoimiemme heikkous. Ilmavoimamme olivat nekin rakennettu lähinnä puolustussotaa silmällä pitäen, ja olivat hyvin hävittäjäpitoiset, joka oli sinänsä ihan oikea ratkaisu. Mutta pommikoneitakin oli ostettu, brittiläisiä Blenheimeja, joista Marskikin oli ollut vaikuttunut käytyään tehtailla.

Ne olivat virhehankinta. Joku isku neukkujen kentälle niillä kai tehtiin, mutta muuten tulokset olivat vaatimattomia ja vesialueiden hallintaan ne olivat aivan onnettomia, kuten muukin kalustomme. Kun alueeseemme tuolloin sisältyi suuria vesialueita, olisi niitä ollut helpoin puolustaa juuri ilmavoimien avulla, mutta se olisi tietenkin vaatinut Stukia tai edes jotain torpedokoneita. Stukia Saksa tuskin olisi myynyt ennen vuotta 1940 ja silloin taas ei ollut rahaa niitä ostaa, kaikkea muutakin hankittavaa oli. Ja silloinkin Saksa oli nihkeä myymään sellaista kalustoa, jota se itse tarvitsi eniten.

Myöhemmin sodan kuluessa Saksasta saatiin kaksimoottorista syöksypommittajaa, tai ilmeisesti juuri niitä haluttiin. Niitäkään ei kuitenkaan edes yritetty käyttää Laatokalla kesällä 1944, kun lentotiedustelumma havaitsi vihollisen laivasto-osaston matkalla kohti selustaamme. Alun voittoisuusko oli tehnyt niin typeräksi, että osastoa ei otettu seurantaan, enkä tiedä, varoitetiinko siitä edes rintamajoukkoja. Rintamajoukomme välttivät katastrofin siksi, että ne olivat varautuneet maihinnousuun itse rakentamalla uuden tien kauemmaksi rannikosta. Hankala se tilanne silti oli, perääntymisen onnistuminen oli veitsenterällä ja turhia tappioita kärsittiin kun vihollista pidäteltiin sillanpäässään niin, ettei se huomaisi uutta tietä. Olisi ollut paljon parempi vaihtoehto tuottaa vihollisen laivasto-osastolle sen verran suuret tappiot, että se olisi joutunut luopumaan hyökkäystehtävästään. Ilmeisesti osastoa ei yritetty pysäyttää edes miinoituksilla.

Salaliittoteoreetikko voisi toki löytää paljon herkullisempia selityksiä ja niinhän Tahvanainen tekikin...

Olihan siinä ikään kuin vieraskoreutta, että meikäläisten miinat upottivat jopa paljon siviilejäkin sisältäneitä Tallinnasta pakoon purjehtineita laivoja, mutta kaikista kolmesta meidän sotatoimialueellamme sijainneesta paikasta vastustaja sai evakuoida joukkonsa, lähes täysin pelkästään sotilaita, aika olemattomin menetyksin. Minkä verran noista joukoista sitten palasi taistelemaan juuri meitä vastaan, en oikein tiedä. Ehkä myöhemmin, kesällä 1941 neukut kuitenkin lähettivät kaiken irtilähtevän saksalaisia vastaan, koska siltä suunnalta uhka oli paljon suurempi.

Tuo, mitä Kosonen kirjoittaa neuvostotiedustelusta, pitää sitten jo enemmän paikkansa. Aivan Jatkosodan alussa Neuvostoliitto ajoitti suuren ilmahyökkäyksen selvästikin hallituksemme sisäpiiristä saamansa tiedon mukaan. Tai aivan sisäpiiriin Mauno Pekkala ei kuulunut, joten aluksi myös itärajan takana uskottiin, että ehkä Suomi ei liitykään hyökkäykseen. Siksi iskua viivästytettiin. Kun sitten selvisi, että kyllä hyökkäykseen liitytään, yrittivät neuvostoilmavoimat yllättää iskemällä ensin. Ennaltaehkäisevää vaikutusta sillä ei ollut, mutta juuri se tarjosi syyn julistaa sota. On siis hyvä kysymys, oliko vuotaminen Pekkalalle kenties laskelmoitua, tiesivätkö Ryti ja kumppanit, miten idässä reagoitaisiin.

Paul Carell väittää teoksessaan Marssi Venäjälle, että natsien tiedustelupalvelu, eli siis juuri SD, ei Saksan puolustusvoimien Abwehr, sai tarkoituksellisesti aikaiseksi Stalinin puhdistukset, paljastamalla saksalaisten yhteyshenkilöt ja värittämällä totuutta myös tekaistuilla "todisteilla", jotka järjestettiin neuvostomaan vastavakoilun käsiin ja joissa liioiteltiin niin, että syntyi paljon pahempi kuva kuin mitä todellisuus oli. Carellia ei oteta kovin vakavasti historioitsija piireissä, senkään takia, että hän itse oli natsi. Siis ihan puolueen jäsen ja aktiivi, tosin ei kuulunut sisärenkaaseen Hitlerin ympärillä. Mutta hän kyllä kuuli kaikki huhut, joita natsien parissa liikkui.

Ryti ja Mannerheimhan pelasivat nykyisin hyvinkin tunnetuksi tulleella ja sankarillisena pidetyllä tavalla Saksaa vastaan 1944. Mikseivät veijarit olisi tehnneet niin myös kesällä 1941, silloin vain tietenkin toisen vastapuolen kanssa, Saksa kun tuolloin oli ylin ystävä.

Se tosiaan pitää paikkansa, että kaikkia desantteja ei koskaan saatu kiinni, vaan osa lähetti tietoja sodan loppuun saakka. Johtuen äärivasemmiston avusta desantit onnistuivat saamaan todella yksityiskohtaisia tietojakin ja niitä neuvostopropagda käytti pelotellakseen joukkojamme "kaikkitietävyydellään".

Sotatoimialueilla, joissa siviilien liikkumista oli rajoitettu, salaisuudet pysyivät paremmin salassa ja ylimmän sotilasjohtomme viestintään neukut eivät ilmeisesti koskaan päässeet käsiksi. Ainakaan mikään tapahtunut ei mielestäni viittaa sellaiseen.

Sodissamme on edelleen paljon opittavaa, sellaista, jolla saattaa olla merkitystä vielä tänäänkin. MPK tekee hyvää työtä, kun siellä tutkimustoiminta on yhdistetty koulutukseen, aivan kuten siviilipuolellakin tehdään.

On hyvä ymmärtää se, että Saksan menestys Toisen maailmansodan alussa perustui juuri siihen, että edellinen sota tutkittiin läpikotaisin ja sen tiedon pohjalta muokattiin uusi, tehokkaampi sodankäymistapa. Se on edelleen maailmanhistoriassa ylittämätön esimerkki siitä, miten pitääkin toimia. Toki siitä ei tarvitse kenenkään ottaa oppia, että aloittaa valloitussodan... strategiassa saksalaiset eivät olleet kovin taitavia. Suomessa jopa sotilastiedustelu on niin laaja-alaista, että se ottaa huomioon strategisia näkökohtia.

On erittäin hyvä, että meillä on useampia tahoja, kuten UPI sun muut, jopa se Paasikiviseura, jotka tutkailevat samoja turvallisuusasioita useammasta näkökulmasta ja että asioista käydään julkista keskustelua.

Oliko se nyt Sun Tzu, joka totesi: "kaikki näkevät taktiikan, jolla voitan taistelut, mutta kukaan ei näe strategiaa, jolla voitan sodan"

Tai kuten vietnamilainen kenraali Giap totesi amerikkalaisille sodan jälkeen (vapaasti lainaten): "ei sillä ole mitään merkitystä, kuinka monta taistelu te voitatte, vaan sillä on merkitystä, kuka voittaa sodan"

Sota ei ole mikään urheilukilpailu, jossa laskettaisiin pisteitä tai arvosteltaisiin puhtaita suorituksia.

Jos toisesta maailmansodasta pitää joku hyveellinen ja kunniallinen osapuoli nostaa esiin, niin se on Saksa. Läpimädät hullu-winston, hullu-jooseppi ja hullu-frank eivät sitä kestäneet, että olisi olemassa jokin vahva, oikeasti itsenäinen kansa, joka ei heidän globo-herrojensa käskyistä piittaa p-karvan vertaa. Siispä piti aloittaa sota, jonka välttämiseksi Saksa vetosi ja tarjosi diplomaattisia ratkaisuja viimeiseen asti. Mutta hyeenat olivat jo tehneet päätöksensä.