Hoitojärjestelmä opettaa ihmiset elämään potilaan roolissa

Kyllä, näin se menee, terveistä ihmisistä tehdään lääketutisevia ja flegmaattisia ihsmiskuoria.

Miten tälläinen systemaattinen myrkkyhoito voi olla edes mahdollista nyky-yhteiskunnassa, mikä mättää tässä systeemissä???

Anonyymi kirjoitti:

Kyllä, näin se menee, terveistä ihmisistä tehdään lääketutisevia ja flegmaattisia ihsmiskuoria.

Miten tälläinen systemaattinen myrkkyhoito voi olla edes mahdollista nyky-yhteiskunnassa, mikä mättää tässä systeemissä???

Lue lisää

Pakko sanoa, että on ollut psyykkisesti terve enää siinä vaiheessa, kun hoidon piiriin päädyin.
Tosin olin sitten flegmaattisena monet vuodet, kenties lääkkeet ainakin osittain piti huolen siitä, ettei toipuminen onnistunut.
Vasta kun lääkelasteja alettiin purkaa, aloin saada elämästä takaisin kiinni, alkoi järki ja tunteet toimimaan ja ymmärsin oman vastuun elämästäni.

Anonyymi kirjoitti:

Pakko sanoa, että on ollut psyykkisesti terve enää siinä vaiheessa, kun hoidon piiriin päädyin.
Tosin olin sitten flegmaattisena monet vuodet, kenties lääkkeet ainakin osittain piti huolen siitä, ettei toipuminen onnistunut.
Vasta kun lääkelasteja alettiin purkaa, aloin saada elämästä takaisin kiinni, alkoi järki ja tunteet toimimaan ja ymmärsin oman vastuun elämästäni.

Lue lisää

Korjaus, siis en ollut enää terve. Kirjoitin vahingossa on ollut.

Anonyymi kirjoitti:

Kyllä, näin se menee, terveistä ihmisistä tehdään lääketutisevia ja flegmaattisia ihsmiskuoria.

Miten tälläinen systemaattinen myrkkyhoito voi olla edes mahdollista nyky-yhteiskunnassa, mikä mättää tässä systeemissä???

Lue lisää

Ei terveistä ihmisistä tehdä mitäön muuta kun yritetään saada hoidettua. Heidät työkuntoon, siis terveet ihmiset tavallisesti käyvät töissä,. Se kun etsii virheitä koko ajan muualtakaan vaikka virhe on hänen aivoissaan ja sen toiminnoissa . Luuletko että suomella in varaa tehdä potilaita terveistä ihmisistä, ei ole sillä maalina on aina työn teko , sillä jokaisen tulisi elättää itsensä . Siis varaa ei ole menettää työvoimaa joka makselee sairaiden ihmisten kotona olemisen . Joten hieman väärin siinä ajattelit

potilailla on oikeus olla äänessä

https://www.youtube.com/watch?v=tAJsD0l9vf8

Pitää pystyä ottamaan apua vastaan.
Mutta jos tarjottava apu ei ole lainkaan sellaista että sitä voisi ottaa vastaan. Tai kyllä lääkkeitä aina voi syödä kun muuta ei tarjota mutta se ei ole hoidon vastaanottamista. Lääkkeet jotka sairastuttavat terveitä ihmisiä, ei voi edes puhua mistään hoidosta.

Anonyymi kirjoitti:

Pitää pystyä ottamaan apua vastaan.
Mutta jos tarjottava apu ei ole lainkaan sellaista että sitä voisi ottaa vastaan. Tai kyllä lääkkeitä aina voi syödä kun muuta ei tarjota mutta se ei ole hoidon vastaanottamista. Lääkkeet jotka sairastuttavat terveitä ihmisiä, ei voi edes puhua mistään hoidosta.

Lue lisää

Oma-aloitteinenkin saa olla, jos ei ole tyytyväinen tarjottuun apuun.
Jos oikeasti apua haluaa, pystyy myös itse selvittämään, mitä kaikkea on olemassa.
On paljon vertaistuellista toimintaa, on ryhmiä, toimintakeskuksia ( tai miksi niitä nykyään sanotaankaan ), on yhdistyksiä, järjestöjä.
Erilaisia paikkoja löytyy, jos haluaa itselleen jotain hyödyllistä löytää.
Jos on tosi syvässä masennuksessa, harvoin kai sitä silloin edes miettii, mistä apua saisi, mutta jos on siinä kunnossa, että kiinnostaa itsensä kuntoon saada, vaihtoehtoja on olemassa.
Lääkkeet eivät ole ainoa hoitomuoto. Ja jos psykiatrian poliklinikalla käy, niin sieltä saa tietoa mahdollisesta toiminnasta, jota voisi hyödyntää.

Anonyymi kirjoitti:

Pitää pystyä ottamaan apua vastaan.
Mutta jos tarjottava apu ei ole lainkaan sellaista että sitä voisi ottaa vastaan. Tai kyllä lääkkeitä aina voi syödä kun muuta ei tarjota mutta se ei ole hoidon vastaanottamista. Lääkkeet jotka sairastuttavat terveitä ihmisiä, ei voi edes puhua mistään hoidosta.

Lue lisää

Apu ei tietenkään aina kohtaa tarvetta, ja on tilanteita joissa apu vaan ei riitä.

Mutta niiden lisäksi on myös tilanteita missä apua ei haluta ottaa vastaan. Hyvänä esimerkkinä toimii se kaikki lääkkeetön hoito ja apu mistä jotkut mielenterveyskuntoutujat kieltäytyy, vaikka tarvitsisivat juuri sitä.

Anonyymi kirjoitti:

Pitää pystyä ottamaan apua vastaan.
Mutta jos tarjottava apu ei ole lainkaan sellaista että sitä voisi ottaa vastaan. Tai kyllä lääkkeitä aina voi syödä kun muuta ei tarjota mutta se ei ole hoidon vastaanottamista. Lääkkeet jotka sairastuttavat terveitä ihmisiä, ei voi edes puhua mistään hoidosta.

Lue lisää

No niin siinä ei ymmärretä miten lääke vaikuttaa edes . Joten kovasti on näitä jotka syyttävät lääkettä vaikka se in itse sairaus joka pitää huolen että ihminen voi huonosti äei sitä jaksa alakaa selittelemään liioin , ei mene jakeluun tälle ryhmälle . Ihmeellistä ettei minun sairas alueella ole yhtäkään jolle ei lääkkeet olisi auttanut , ottavat lääkkeensä ovat tietoisia lääkkeen aiheuttamasta huonosta olosta alkuaikana , ja sen jälkeen alkaa paraneminen .
Kun tulevat vastaanotolle niin sanovat usein että ovat kiitollisia saamastaan avusta .
Janjos todetaan että lääke ei sovi ihmiselle niin se vaihdetaan. Sitten on niitäkin jotka jakavat tabletin osii ettei muka saa liikaa lääkettä ja siten syövät murusia , sanoen että minulle riittää vähempikin .normaalisti suurennetaan lääkkeen määrää jos se ei vaikuta. Mutta maallikko ajattelee senkin väärinpäin tietämättömyydessään

Anonyymi kirjoitti:

Pitää pystyä ottamaan apua vastaan.
Mutta jos tarjottava apu ei ole lainkaan sellaista että sitä voisi ottaa vastaan. Tai kyllä lääkkeitä aina voi syödä kun muuta ei tarjota mutta se ei ole hoidon vastaanottamista. Lääkkeet jotka sairastuttavat terveitä ihmisiä, ei voi edes puhua mistään hoidosta.

Lue lisää

Ethän sinä voi valita avun laatua, ja valita voitko ottaa sitä vastaan . Kun lääkäri tutkii niin tietää millainen apu sinulle in tarpeellista . Apu otetaan vastaan mitä lääkäri tarjoaa.
Ja yleensä ovat oikeassa ..
Lääkkeet ovat tehokkaita ottamaan pahimmat oireet pois lopun työ tekee potilas itse.
En käsitä mitä apua huutelet , ja mikä on sellainen apu joka joka olisi juuri sinun mieleisesi. Äet lääkkeistä huudellaan ihan turhaan , aillä se joka tekee töitä juuri mielenterveydellinen potilaiden kanssa on nähnyt niin monen paranevan ja saaneet elämänsä takaisin , mutta ne iåovat potilaita jotka tiedostavat sairautensa se on ensi ehto kun sairastuu, ja sinä et ole mikään erikois tapaus sinänsä mt potilaana .ainahan heille muka ” syötetään” lääkkeitä. Nykyajan mt lääkkeet ovat paljon turvallisempia mitä ne olivat aikaisemmin . Vai ottaako jotenkin kunniaan kun on tullut sairaaksi ja se pitäisi kieltää jotenkin ettei ihan sellaista sairausttabtäsäsairasteta, ja halutaa puhua lääkärin kanssa että sairaus onkin jotain muuta mitä se in.
Tiedoksi vaan että et ole ainoa joka kuvittelee olevansa erikois tapaus jota pitäisi hoitaa ehdoillasi , mutta lääketiede ajattelee hieman toisin

Jos on pitkiä laitoshoitojaksoja, jotkut saattavat laitostua herkästikin.
Jotkut tuntevat osastohoidon turvallisemmaksi vaihtoehdoksi, joka voi tuntua helpommalta kuin ns. kotielämä.

Anonyymi kirjoitti:

Jos on pitkiä laitoshoitojaksoja, jotkut saattavat laitostua herkästikin.
Jotkut tuntevat osastohoidon turvallisemmaksi vaihtoehdoksi, joka voi tuntua helpommalta kuin ns. kotielämä.

Lue lisää

Tässä puhutaan ihmisistä joilla on pitkiä (ueita) laitoshoitojaksoja. En usko että he laitostuvat muuten kuin että heidät opetetaan elämään siinä potilaan roolissa. Pitkillä hoitojaksoilla tämä onkin varsin helposti muokattavissa koska osastoilla ei ole muita vaihtoehtoja kuin alistua sen arkirytmiin.

Kun ensin turrutetaan huumelääkkeillä tajunta ja aivotoiminta sekaisin silloin ei enää tajunta pysty olemaan normaali. Ihminen on silloin hoitajien ja lääkäreiden vallan alla vietävissä kun he muokkaavat hänen identiteettiään sairaan rooliin.
Hoitohenkilöstö ei tietysti tällaista pysty näkemään koska heitä on opetettu että tuolla tavalla käyttäytyvä täyttää psyykkisesti sairaan kriteerit, siis hän on mieleltään sairas vaikka todellisuudessa lääkkeet ovat tehneet hänestä sellaisen. Ja onhan hänellä DIAGNOOSI, lääkärin antama, tätä diagnoosia nyt sitten hoidetaan liukuhihnalla jota rasvataan lääkkeillä että se kulkisi osaston käytäntöjen mukaan. Itse ihminen ongelmineen ja kysymyksineen jää sängyn pohjalla makaavaksi olioksi.

Niin, mikähän tässä systeemissä todella mättää!

Onko tämä kommentoija elävä esimerkki potilaan rooliin kasvattamisesta ja siinä elämisessä 20 vuotta?
Ymmärsin lukemani niin että ensin lääkkeillä oma tahto tukahdutettiin osastolla, sitten alettiin luoda sairaan persoonaa. Olen psyykkisesti sairas koska minulla on tämä lääkärin antama diagnoosi. Osastojaksoilla ympärillani oli samassa tilanteessa olevia pökkyrään hoidettuja (terveitä)) potilaita, olin yksi heidän joukossaan, sairaalassa ollaan kun on sairas.

Avohoidossakin katsotaan ja käsitellään joka paikassa tämän diagnoosin kautta. Joka paikassa kysellään aina diagnoosini ympärille liittyviä kysymyksiä ja näin persoonaani vahvistetaan jatkamaan elämää tässä roolissa. Ohjataan mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuihin ryhmiin ja aktivoidaan toimintaan, tämäkin vahvistaa sairausidentiteettiä koska ne on tarkoitettu nimenomaan diagnoosin saaneille sairaille.

Lääkkeet ovat asia numero yksi, niiden käyttöä paimennetaan ja annetaan ymmärtää että täytyy syödä lopun elämää. Kun lääkkeet alkavat tuottaa uusia sairauksia ja olo huononee, sanotaan että sairaus pahenee ja taas mennään osastolle saamaan hoitoa kunnes saavutetaan hyvä hoitovaste - tosin vain vähäksi aikaa.
Potilaan rooliin ei kukaan koskaan alistu itse vaan se hoitoketju tekee sen.

Tällaista tämä on. Toivottavasti kirjoittaja ei pahastu näistä ajatuksistani joita tuli mieleeni, tämä on vain minun omaa tajuntaani, ei kohdistettu kehenkään. Ajatukseni perustuvat siihen tietoon ja kokemukseen joita olen saanut seurata useamman henkilön kohdalla ulkopuolisena.

Anonyymi kirjoitti:

Onko tämä kommentoija elävä esimerkki potilaan rooliin kasvattamisesta ja siinä elämisessä 20 vuotta?
Ymmärsin lukemani niin että ensin lääkkeillä oma tahto tukahdutettiin osastolla, sitten alettiin luoda sairaan persoonaa. Olen psyykkisesti sairas koska minulla on tämä lääkärin antama diagnoosi. Osastojaksoilla ympärillani oli samassa tilanteessa olevia pökkyrään hoidettuja (terveitä)) potilaita, olin yksi heidän joukossaan, sairaalassa ollaan kun on sairas.

Avohoidossakin katsotaan ja käsitellään joka paikassa tämän diagnoosin kautta. Joka paikassa kysellään aina diagnoosini ympärille liittyviä kysymyksiä ja näin persoonaani vahvistetaan jatkamaan elämää tässä roolissa. Ohjataan mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuihin ryhmiin ja aktivoidaan toimintaan, tämäkin vahvistaa sairausidentiteettiä koska ne on tarkoitettu nimenomaan diagnoosin saaneille sairaille.

Lääkkeet ovat asia numero yksi, niiden käyttöä paimennetaan ja annetaan ymmärtää että täytyy syödä lopun elämää. Kun lääkkeet alkavat tuottaa uusia sairauksia ja olo huononee, sanotaan että sairaus pahenee ja taas mennään osastolle saamaan hoitoa kunnes saavutetaan hyvä hoitovaste - tosin vain vähäksi aikaa.
Potilaan rooliin ei kukaan koskaan alistu itse vaan se hoitoketju tekee sen.

Tällaista tämä on. Toivottavasti kirjoittaja ei pahastu näistä ajatuksistani joita tuli mieleeni, tämä on vain minun omaa tajuntaani, ei kohdistettu kehenkään. Ajatukseni perustuvat siihen tietoon ja kokemukseen joita olen saanut seurata useamman henkilön kohdalla ulkopuolisena.

Lue lisää

Jos kapinoit auktoritettiä vastasn eli tässä tapauksessa lääkkeitä suosittelevaa hoitotahoa vastaan tai diagnooseja vastaan olet sitten sairaudentunnoton tai hoitokielteinen.
Ainoa oikea tapa elää systeemissä on ottaa kaikki diagnoosit harteille ja syödä lääkkeitä niin kauan kunnes lääkäri niistä armahtaa.

Psykiatria käyttää valtaa ja psykiatrin ja potilsan välillä on valtaepäsuhta. Siksi tällä palstallakin jauhetaan näistä teemoista. Auktoriteettejä pitä voida kyseenalaistaa koska auktoriteettien toimints ri ole virheetöntä ja sen ihmiskäsitys voi olla liian suppea medikalisoituneesta perspektiivistä.

Ihmisen asiantuntijuutta omasta voinnista, itsereflektiokykyä sekä kykyä muutokseen vähätellään hoitosysteemissa koska psykiatrisiin sairauksiin sisältyy ennakko-oletus: ihminen ei välttämättä niiden vuoksi ymmärrä parastaan.

Anonyymi kirjoitti:

Onko tämä kommentoija elävä esimerkki potilaan rooliin kasvattamisesta ja siinä elämisessä 20 vuotta?
Ymmärsin lukemani niin että ensin lääkkeillä oma tahto tukahdutettiin osastolla, sitten alettiin luoda sairaan persoonaa. Olen psyykkisesti sairas koska minulla on tämä lääkärin antama diagnoosi. Osastojaksoilla ympärillani oli samassa tilanteessa olevia pökkyrään hoidettuja (terveitä)) potilaita, olin yksi heidän joukossaan, sairaalassa ollaan kun on sairas.

Avohoidossakin katsotaan ja käsitellään joka paikassa tämän diagnoosin kautta. Joka paikassa kysellään aina diagnoosini ympärille liittyviä kysymyksiä ja näin persoonaani vahvistetaan jatkamaan elämää tässä roolissa. Ohjataan mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuihin ryhmiin ja aktivoidaan toimintaan, tämäkin vahvistaa sairausidentiteettiä koska ne on tarkoitettu nimenomaan diagnoosin saaneille sairaille.

Lääkkeet ovat asia numero yksi, niiden käyttöä paimennetaan ja annetaan ymmärtää että täytyy syödä lopun elämää. Kun lääkkeet alkavat tuottaa uusia sairauksia ja olo huononee, sanotaan että sairaus pahenee ja taas mennään osastolle saamaan hoitoa kunnes saavutetaan hyvä hoitovaste - tosin vain vähäksi aikaa.
Potilaan rooliin ei kukaan koskaan alistu itse vaan se hoitoketju tekee sen.

Tällaista tämä on. Toivottavasti kirjoittaja ei pahastu näistä ajatuksistani joita tuli mieleeni, tämä on vain minun omaa tajuntaani, ei kohdistettu kehenkään. Ajatukseni perustuvat siihen tietoon ja kokemukseen joita olen saanut seurata useamman henkilön kohdalla ulkopuolisena.

Lue lisää

Edelliselle kommentoijalle pienenä lisäyksenä tekstiin, johon omalla kommentillasi viittasit: Käytin siis neuroleptejä sen 20 vuoden ajan. Mutta olen lopettanut kyseisten neuroleptien käyttämisen noin neljä vuotta sitten. Vaurioita tosin ennätti sen 20 vuoden neuroleptien käytön ajalta tulla. Potilaan rooliin alistumisen olen myöskin lopettanut. En nähnyt siihen alistumiseen mitään syytä. Jollakin tavalla se 20 vuotta on mennyt kuin unessa, josta en juurikaan kovin paljon muista. Lähes ainoat muistot ovat ne pahoinpitelyn ja raiskauksen kohteeksi joutumiset. Niistä jäi todella hyvä muistijälki. Yhtenä syynä neuroleptien ottaminen. Toki taustalla oli, rehellisyyden nimessä, myös päihteiden käyttö. Liian pitkän aikaa neuroleptien käyttäminen ajoi anhedonian ja väsymyksen pahenemisen myötä alkoholismiin.

En voi antaa tunnustusta terveydenhuollolle siitä, että oma elämä ja terveys on mennyt pilalle. Mutta mt-potilaan rooliin en tule koskaan enää palaamaan.

Anonyymi kirjoitti:

Edelliselle kommentoijalle pienenä lisäyksenä tekstiin, johon omalla kommentillasi viittasit: Käytin siis neuroleptejä sen 20 vuoden ajan. Mutta olen lopettanut kyseisten neuroleptien käyttämisen noin neljä vuotta sitten. Vaurioita tosin ennätti sen 20 vuoden neuroleptien käytön ajalta tulla. Potilaan rooliin alistumisen olen myöskin lopettanut. En nähnyt siihen alistumiseen mitään syytä. Jollakin tavalla se 20 vuotta on mennyt kuin unessa, josta en juurikaan kovin paljon muista. Lähes ainoat muistot ovat ne pahoinpitelyn ja raiskauksen kohteeksi joutumiset. Niistä jäi todella hyvä muistijälki. Yhtenä syynä neuroleptien ottaminen. Toki taustalla oli, rehellisyyden nimessä, myös päihteiden käyttö. Liian pitkän aikaa neuroleptien käyttäminen ajoi anhedonian ja väsymyksen pahenemisen myötä alkoholismiin.

En voi antaa tunnustusta terveydenhuollolle siitä, että oma elämä ja terveys on mennyt pilalle. Mutta mt-potilaan rooliin en tule koskaan enää palaamaan.

Lue lisää

Traumaattisista kokemuksista jää erittäin ja todella hyvä muistijälki. Vaikka uhri olisikin käyttänyt alkoholia, tai neuroleptejä. Erittäin mielenkiintoista, että siinä käy niin. Vaikka voisi kuvitella, ja muuten varmaan luulee, ettei niistä jää mitään muistikuvia, tai jälkiä. Kyllä vaan muuten jää.

Ja yllätys yllätys, traumoihin ei saa mitään tukea, apua, eikä terapiaa, ei ainakaan julkisella puolella. Eikä sitä edes ehdotetakaan.

Anonyymi kirjoitti:

Jos kapinoit auktoritettiä vastasn eli tässä tapauksessa lääkkeitä suosittelevaa hoitotahoa vastaan tai diagnooseja vastaan olet sitten sairaudentunnoton tai hoitokielteinen.
Ainoa oikea tapa elää systeemissä on ottaa kaikki diagnoosit harteille ja syödä lääkkeitä niin kauan kunnes lääkäri niistä armahtaa.

Psykiatria käyttää valtaa ja psykiatrin ja potilsan välillä on valtaepäsuhta. Siksi tällä palstallakin jauhetaan näistä teemoista. Auktoriteettejä pitä voida kyseenalaistaa koska auktoriteettien toimints ri ole virheetöntä ja sen ihmiskäsitys voi olla liian suppea medikalisoituneesta perspektiivistä.

Ihmisen asiantuntijuutta omasta voinnista, itsereflektiokykyä sekä kykyä muutokseen vähätellään hoitosysteemissa koska psykiatrisiin sairauksiin sisältyy ennakko-oletus: ihminen ei välttämättä niiden vuoksi ymmärrä parastaan.

Lue lisää

Vaikka lopetin itse lääkkeet, ei minua avohoidossa väitetty sairaudentunnottomaksi tai hoitokielteiseksi.
Sen sanoivat, että on sitten omalla vastuullani, jos kävisi jotenkin huonosti, esim. tulisi psykoosi.
Avohoitonikin lopetettiin hoitotahon aloitteesta ( monien hoitovuosien jälkeen yhdellä ventovieraan psykiatrin puhelinsoitolla ).
Sillä ei minulle ollut niin väliä, mutta pistihän se vähän ihmettelemään, että noinko se vain käy sitten, kun hoidolle ei ole enää tarvetta.
Ei edes keskustelua kasvokkain psykiatrin kanssa, ainoastaan puhelu.
Aivan sama, hyvin on kuitenkin mennyt nyt jälkeen päinkin.

Anonyymi kirjoitti:

Edelliselle kommentoijalle pienenä lisäyksenä tekstiin, johon omalla kommentillasi viittasit: Käytin siis neuroleptejä sen 20 vuoden ajan. Mutta olen lopettanut kyseisten neuroleptien käyttämisen noin neljä vuotta sitten. Vaurioita tosin ennätti sen 20 vuoden neuroleptien käytön ajalta tulla. Potilaan rooliin alistumisen olen myöskin lopettanut. En nähnyt siihen alistumiseen mitään syytä. Jollakin tavalla se 20 vuotta on mennyt kuin unessa, josta en juurikaan kovin paljon muista. Lähes ainoat muistot ovat ne pahoinpitelyn ja raiskauksen kohteeksi joutumiset. Niistä jäi todella hyvä muistijälki. Yhtenä syynä neuroleptien ottaminen. Toki taustalla oli, rehellisyyden nimessä, myös päihteiden käyttö. Liian pitkän aikaa neuroleptien käyttäminen ajoi anhedonian ja väsymyksen pahenemisen myötä alkoholismiin.

En voi antaa tunnustusta terveydenhuollolle siitä, että oma elämä ja terveys on mennyt pilalle. Mutta mt-potilaan rooliin en tule koskaan enää palaamaan.

Lue lisää

Minullakin meni noin kaksikymmentä vuotta, vähän yli, psykiatrian kuvioissa.
On tullut koettua hyvää, huonoa, ja kaikkea siltä väliltä.
En kuitenkaan ala syyttelemään käyttäen sanoina raiskausta tai pahoinpitelyä, koska sellaista ei tapahtunut.
Itse lääkkeeni söin, päihteiden kanssa sopivasti sekaisin, ikävä kyllä.
Jos olisin päässyt päihteistä ajoissa eroon, olisi psykiatrian hoitopolkunikin ollut varmasti huomattavasti paljon lyhyempi.
Tunnistan tuon alistumisen, itsekin silloin nuorena suorastaan tein ratkaisun, että sen kun hoidatte, en osallistu itse ollenkaan, en ota vastuuta mistään, ym. Teen kaiken mitä pyydetään, en välitä mistään mitään.
No se oli kyllä se kaikkein typerin ratkaisu, mutta niin on jälkiviisauskin aika typerää.

Anonyymi kirjoitti:

Jos kapinoit auktoritettiä vastasn eli tässä tapauksessa lääkkeitä suosittelevaa hoitotahoa vastaan tai diagnooseja vastaan olet sitten sairaudentunnoton tai hoitokielteinen.
Ainoa oikea tapa elää systeemissä on ottaa kaikki diagnoosit harteille ja syödä lääkkeitä niin kauan kunnes lääkäri niistä armahtaa.

Psykiatria käyttää valtaa ja psykiatrin ja potilsan välillä on valtaepäsuhta. Siksi tällä palstallakin jauhetaan näistä teemoista. Auktoriteettejä pitä voida kyseenalaistaa koska auktoriteettien toimints ri ole virheetöntä ja sen ihmiskäsitys voi olla liian suppea medikalisoituneesta perspektiivistä.

Ihmisen asiantuntijuutta omasta voinnista, itsereflektiokykyä sekä kykyä muutokseen vähätellään hoitosysteemissa koska psykiatrisiin sairauksiin sisältyy ennakko-oletus: ihminen ei välttämättä niiden vuoksi ymmärrä parastaan.

Lue lisää

Miksi aina on pakko kapinoida jotakin vastaan? Entä jos vain keskittyisi omaan elämään?

Anonyymi kirjoitti:

Miksi aina on pakko kapinoida jotakin vastaan? Entä jos vain keskittyisi omaan elämään?

Sehän kertoo, että itsellä ei ole hyvä olla, jos tuntee aina pakottavaa tarvetta kapinoida kaikkea vastaan.

Anonyymi kirjoitti:

Traumaattisista kokemuksista jää erittäin ja todella hyvä muistijälki. Vaikka uhri olisikin käyttänyt alkoholia, tai neuroleptejä. Erittäin mielenkiintoista, että siinä käy niin. Vaikka voisi kuvitella, ja muuten varmaan luulee, ettei niistä jää mitään muistikuvia, tai jälkiä. Kyllä vaan muuten jää.

Ja yllätys yllätys, traumoihin ei saa mitään tukea, apua, eikä terapiaa, ei ainakaan julkisella puolella. Eikä sitä edes ehdotetakaan.

Lue lisää

Tähän väliin tulee faktoja.

https://www.mielenterveystalo.fi/fi/nettiterapiat

Anonyymi kirjoitti:

Traumaattisista kokemuksista jää erittäin ja todella hyvä muistijälki. Vaikka uhri olisikin käyttänyt alkoholia, tai neuroleptejä. Erittäin mielenkiintoista, että siinä käy niin. Vaikka voisi kuvitella, ja muuten varmaan luulee, ettei niistä jää mitään muistikuvia, tai jälkiä. Kyllä vaan muuten jää.

Ja yllätys yllätys, traumoihin ei saa mitään tukea, apua, eikä terapiaa, ei ainakaan julkisella puolella. Eikä sitä edes ehdotetakaan.

Lue lisää

Teidän pitää oikeasti itsekin pyristellä irti siitä potilaan roolista. Vaikka systeemi itse laittaa teitä siihen, siitä voi myös pyristellä irti ja kyseenalaistaa kaikeka.. Potilaalla on myös oikeus saada parempaa hoitoa kuin lääketokkura. Traumaterapiaakin löytyy, tosin sen saantia helpottaa diagnoosikeskeisessä järjestelmässä PTSD-merkintä.

Anonyymi kirjoitti:

Onko tämä kommentoija elävä esimerkki potilaan rooliin kasvattamisesta ja siinä elämisessä 20 vuotta?
Ymmärsin lukemani niin että ensin lääkkeillä oma tahto tukahdutettiin osastolla, sitten alettiin luoda sairaan persoonaa. Olen psyykkisesti sairas koska minulla on tämä lääkärin antama diagnoosi. Osastojaksoilla ympärillani oli samassa tilanteessa olevia pökkyrään hoidettuja (terveitä)) potilaita, olin yksi heidän joukossaan, sairaalassa ollaan kun on sairas.

Avohoidossakin katsotaan ja käsitellään joka paikassa tämän diagnoosin kautta. Joka paikassa kysellään aina diagnoosini ympärille liittyviä kysymyksiä ja näin persoonaani vahvistetaan jatkamaan elämää tässä roolissa. Ohjataan mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuihin ryhmiin ja aktivoidaan toimintaan, tämäkin vahvistaa sairausidentiteettiä koska ne on tarkoitettu nimenomaan diagnoosin saaneille sairaille.

Lääkkeet ovat asia numero yksi, niiden käyttöä paimennetaan ja annetaan ymmärtää että täytyy syödä lopun elämää. Kun lääkkeet alkavat tuottaa uusia sairauksia ja olo huononee, sanotaan että sairaus pahenee ja taas mennään osastolle saamaan hoitoa kunnes saavutetaan hyvä hoitovaste - tosin vain vähäksi aikaa.
Potilaan rooliin ei kukaan koskaan alistu itse vaan se hoitoketju tekee sen.

Tällaista tämä on. Toivottavasti kirjoittaja ei pahastu näistä ajatuksistani joita tuli mieleeni, tämä on vain minun omaa tajuntaani, ei kohdistettu kehenkään. Ajatukseni perustuvat siihen tietoon ja kokemukseen joita olen saanut seurata useamman henkilön kohdalla ulkopuolisena.

Lue lisää

Et ole psyykkisesti sairas, koska sinulla on diagnoosi, vaan sinulla on diagnoosi, koska olet psyykkisesti sairas.
Taitaa mennä noin päin.

Lääkkeestä ei voi sanoa edes, että se ei välttämättä hoida syitä, koska se ei niitä hoida.
Pitäisi sanoakin se potilaalle, että lääke ei hoida syitä, se on tarkoitettu oireiden hoitoon.

Anonyymi kirjoitti:

Lääkkeestä ei voi sanoa edes, että se ei välttämättä hoida syitä, koska se ei niitä hoida.
Pitäisi sanoakin se potilaalle, että lääke ei hoida syitä, se on tarkoitettu oireiden hoitoon.

Lue lisää

Miten hitaina ihmisinä potilaita pidät?

Eiköhän jotkut asiat pitäs olla ihan itsestäänselviä.

Anonyymi kirjoitti:

Miten hitaina ihmisinä potilaita pidät?

Eiköhän jotkut asiat pitäs olla ihan itsestäänselviä.

No eipä ne ole itsestäänselviä ihmisille.

"The chemical imbalance theory of depression is still put forward by professionals [17], and the serotonin theory, in particular, has formed the basis of a considerable research effort over the last few decades [14]. The general public widely believes that depression has been convincingly demonstrated to be the result of serotonin or other chemical abnormalities [15, 16], and this belief shapes how people understand their moods, leading to a pessimistic outlook on the outcome of depression and negative expectancies about the possibility of self-regulation of mood [64,65,66]. The idea that depression is the result of a chemical imbalance also influences decisions about whether to take or continue antidepressant medication and may discourage people from discontinuing treatment, potentially leading to lifelong dependence on these drugs [67, 68]." https://www.nature.com/articles/s41380-022-01661-0

On aivan eri asia maalata masennuksesta kuva luotettavana sairautena joka aiheuttaa jotain oireita kuin oireena. On aivan eri asia maalata kuva tukikeppina lääkkeistä kuin kemiallista häiriötä tai poikkeamaa hoitavana aineena. On täysin eri asia antaa potilaalle kuva miten lääkkeet voi negatiivisesti vaikuttaa tunne-elämään kun antaa ihmisen itse käydä työ mielessään miten lääke häntä muutti sotkien vaikutuksia oman tunne-elämänsä ongelmiin.

On aivan erittäin merkityksellistä puhutaanko potilaalle oireista ymmärrettävinä valideina reaktioina elämän tapahtumiin kuin erkaannuttaen hänen kokemuksensa hänen sairaudesta puhuen niistä masennussairautena. Ihmiset saadaan pakkomielteisesti mt-systeemissä miettimään itseään ja jotain ongelmiaan ja koukutetaan johonkin aineeseen joilla korjataan rikkinäisiä aivoja. Painopiste viedään olennaisesta ja ymmärrettävästä johonkin joka saattaa olla epäolennaista ihmisen itseymmärryksen kehittymisessä.

Vielä hämäännyttävämpää on laittaa ihminen puimaan ongelmia terapiaan kun yleinen malli nyt on lääkkeet ja terapia jos lääkkeet erkaannuttaa tunne-elämästä ja leikkaa tunne-elämää. Lääkkeet voi leikata todella monia ihmisen kokemuksia seksuaalisuudesta empatiakykyyn ja kykyyn kokea tunteitaan. Ja niitä vielä kutsutaan "masennuslääkkeiksi". Sellainen on sairasta.

Vastustakaa tätä paskaa.

Anonyymi kirjoitti:

Miten hitaina ihmisinä potilaita pidät?

Eiköhän jotkut asiat pitäs olla ihan itsestäänselviä.

En ole väittänyt ketään hitaaksi, enkä pitänyt hitaana.
Ikävää, jos käsitit asian niin.

Anonyymi kirjoitti:

No eipä ne ole itsestäänselviä ihmisille.

"The chemical imbalance theory of depression is still put forward by professionals [17], and the serotonin theory, in particular, has formed the basis of a considerable research effort over the last few decades [14]. The general public widely believes that depression has been convincingly demonstrated to be the result of serotonin or other chemical abnormalities [15, 16], and this belief shapes how people understand their moods, leading to a pessimistic outlook on the outcome of depression and negative expectancies about the possibility of self-regulation of mood [64,65,66]. The idea that depression is the result of a chemical imbalance also influences decisions about whether to take or continue antidepressant medication and may discourage people from discontinuing treatment, potentially leading to lifelong dependence on these drugs [67, 68]." https://www.nature.com/articles/s41380-022-01661-0

On aivan eri asia maalata masennuksesta kuva luotettavana sairautena joka aiheuttaa jotain oireita kuin oireena. On aivan eri asia maalata kuva tukikeppina lääkkeistä kuin kemiallista häiriötä tai poikkeamaa hoitavana aineena. On täysin eri asia antaa potilaalle kuva miten lääkkeet voi negatiivisesti vaikuttaa tunne-elämään kun antaa ihmisen itse käydä työ mielessään miten lääke häntä muutti sotkien vaikutuksia oman tunne-elämänsä ongelmiin.

On aivan erittäin merkityksellistä puhutaanko potilaalle oireista ymmärrettävinä valideina reaktioina elämän tapahtumiin kuin erkaannuttaen hänen kokemuksensa hänen sairaudesta puhuen niistä masennussairautena. Ihmiset saadaan pakkomielteisesti mt-systeemissä miettimään itseään ja jotain ongelmiaan ja koukutetaan johonkin aineeseen joilla korjataan rikkinäisiä aivoja. Painopiste viedään olennaisesta ja ymmärrettävästä johonkin joka saattaa olla epäolennaista ihmisen itseymmärryksen kehittymisessä.

Vielä hämäännyttävämpää on laittaa ihminen puimaan ongelmia terapiaan kun yleinen malli nyt on lääkkeet ja terapia jos lääkkeet erkaannuttaa tunne-elämästä ja leikkaa tunne-elämää. Lääkkeet voi leikata todella monia ihmisen kokemuksia seksuaalisuudesta empatiakykyyn ja kykyyn kokea tunteitaan. Ja niitä vielä kutsutaan "masennuslääkkeiksi". Sellainen on sairasta.

Vastustakaa tätä paskaa.

Lue lisää

Joka ikinen reagoi elämään, sehän on selvää.
Elämässä tulee ongelmia eteen, voi tulla traumoja, ikäviä asioita, jne.
Mutta kuka niiden seurauksena alkaa oireilemaan enemmän, kuka vähemmän ?
Silloin voidaan sanoa, että tulee mielenterveyteen häiriöitä, jos oireet ja tuntemukset menevät liian pitkälle, ihminen saattaa alkaa voimaan henkisesti pahoin. Silloin on ilmeisesti hoidettava oireita, että ihminen joten kuten pärjäisi elämässään.
En puolustele lääkkeitä, sillä itsellänikään ei niistä kovin hyviä kokemuksia ole. Mutta tärkeintä kai se olisi, että jokaisella olisi mahdollisimman hyvä olla, joko lääkittynä tai ilman lääkkeitä, sen voi jokainen valita itse.

Kotona makaaminen ja olo olisi paljon parempaa jos jättäisi ne huumepillerit pois. Vieroitusoireisiin täytyy varautua ja etsiä tietoa miten menetellä niiden kanssa.
Lääkkeiden syöminen on ihan turhaa, koskaan niillä ei parane, päin vastoin kun elimistön vastustuskyky ja sieto niitä vastaan romahtaa on edessä entistä kurjempaa. Kannattaa varautua myös selviin fyysisiin oireisiin ja kehon toimintojen pikku hiljaiseen lamaantumiseen. Elämä pysähtyy paikalleen, eikä psykiatrit osaa laittaa sitä uudelleen liikkeelle. He osaavat vain kirjoittaa reseptejä ja kroonistavat siten elämään sairaan roolia vuodesta toiseen.
Tässäkin ketjussa on kerrottu kokemuksia tästä. Siksi tämä ei ole pelottelua vaan olemassa olevan tosiasian kertomista.

Paniikkihäiriöön, jos se liittyy sosiaalisiin tilanteisiin, ei ole muita hoitokeinoja kuin altistushoito. Olisi pikkuhiljaa opeteltava liikkumaan sosiaalisissa tilanteissa.
Mitä kauemmin vetäytyy kaikesta yksikseen oloon, sen pahemmaksi sosiaalisten tilanteiden pelot kasvavat.
Oletko ikinä pohtinut, mikä niissä sosiaalisissa tilanteissa pelottaa/jännittää, ja miksi ?
Siihen kun keksii vastauksen, ongelmaa saattaisi pystyä alkaa hoitamaan.

Anonyymi kirjoitti:

Kotona makaaminen ja olo olisi paljon parempaa jos jättäisi ne huumepillerit pois. Vieroitusoireisiin täytyy varautua ja etsiä tietoa miten menetellä niiden kanssa.
Lääkkeiden syöminen on ihan turhaa, koskaan niillä ei parane, päin vastoin kun elimistön vastustuskyky ja sieto niitä vastaan romahtaa on edessä entistä kurjempaa. Kannattaa varautua myös selviin fyysisiin oireisiin ja kehon toimintojen pikku hiljaiseen lamaantumiseen. Elämä pysähtyy paikalleen, eikä psykiatrit osaa laittaa sitä uudelleen liikkeelle. He osaavat vain kirjoittaa reseptejä ja kroonistavat siten elämään sairaan roolia vuodesta toiseen.
Tässäkin ketjussa on kerrottu kokemuksia tästä. Siksi tämä ei ole pelottelua vaan olemassa olevan tosiasian kertomista.

Lue lisää

Kotona makaaminen ei ole koskaan parempaa, on sitten lääkkeet tai ei.
Ihmistä ei ole tehty pelkästään makaamaan. Jos vain makaa kotona, ei ole ihme, jos alkaa mieli madaltumaan.
Muiden seura ja osallistuminen erilaisiin asioihin pitää mielen virkeämpänä.

Olen oppinut tunnistamaan nämä hoitoalan henkilöiden ajatuksen juoksut ja miten he näkevät tätä hoitojärjestelmän toimintaa ja potilaiden roolia siinä.

Jyväskylän yliopiston professori Jaakko Seikkula on tutkimuksessaan julkaissut mielenkiintoisia tietoja psykiatrisesta hoitojärjestelmästä.
- Oire- ja ongelmakeskeisesti rakentunut palvelujärjestelmä ei ole pystynyt vastaamaan siihen mitä ihmiset toivovat mielenterveyden hoidolta. Mikäli potilaan asema vuorovaikutustilanteessa on kaventunut käsikirjoituksen mukaisten roolien vuoksi, kohtaamista ei tapahdu eikä asioissa mennä eteenpäin. Potilaan osa on olla kohde ei aktiivinen toimija, subjekti.

Kun suomennan tämän itselleni ymmärrettäväksi, hoitojärjestelmä siis toimii niin että potilaita hoidetaan ennalta tehdyn käsikirjoituksen mukaisesti riippumatta siitä minkä takia hän on tullut lääkärin luo. Potilas nähdään kapea-alaisesti diagnosoituna roolihenkilönä, siis hoidetaan diagnoosia johon on ennalta käsikirjoitettu miten se tapahtuu. Tiedämme että tämä tarkoittaa määräämällä lääkettä. Lääkkeet muokkaavat potilaan roolia ja identiteettiä jossa keho laitetaan luonnottomaan tilaan.

Potilas on kohde eikä häntä kohdata aktiivisena toimijana omassa asiassaan. Tämä alistaa potilaan hoitotahon määräysten alle kun he toimivat heille opetettujen kaavojen mukaan. Tällaisessa hoitokontaktissa lääkärit ja hoitajat eivät pysty tavoittamaan aitoa ihmistä vaan näkevät diagnosoidun ja lääkkeillä muunnellun roolihenkilön jolle kommunikoivat. Tällöin myös hoitotilanteessa ei päästä eteenpäin.

Professori Seikkula. on tavoittanut jotain hyvin oleellista tästä psykiatrisesta hoitoprosessista.

Tässä on väärää käsitystä. Ei kukaan yksityinen ihminen opeta mitään roolia, ei julkisesti eikä salakavalasti. Kukaan ei hoksaa miettiä mitä salakavaluuksia minulle nyt ollaan tekemässä, apua hakeva ihminen ei osaa tietää etukäteen mitään hoito ohjelmastaan koska lääkäri sen aina tekee. (Tosin nyt vertaisryhmien ja keskustelujen ansiosta yhä useampi osaa tietää miten hoitojärjestelmässä hoidetaan potilaita, koska hoito on aika yksipuolista ja kaikille samanlaista).

Se on psykiatrinen hoitojärjestelmä joka opettaa elämään potilaan roolia kun se alkaa kuljettamaan ihmistä sen rattaissa. Kaikkien hoito ohjelmien seurauksena ihminen muuttuu pikkuhiljaa elämään järjestelmän kaltaisena ja oppii pitämään itseään sellaisena sairaana kuin hänelle on kerrottu hänen olevan. Tämä on sitä salakavaluutta josta edes lääkärit ja hoitohenkilökunta ei tiedä mitä heidän hoitonsa loppujen lopuksi saa aikaan potilaissaan.

He jotka hoksaavat tämän sairaan systeemin sairastuttaneen itsensä ja ovat irtautuneet siitä, ovat paljon kertoneet siitä julkisesti. Tällä tavalla roolit ja salakavaluus on tullut näkyväksi.

Anonyymi kirjoitti:

Tässä on väärää käsitystä. Ei kukaan yksityinen ihminen opeta mitään roolia, ei julkisesti eikä salakavalasti. Kukaan ei hoksaa miettiä mitä salakavaluuksia minulle nyt ollaan tekemässä, apua hakeva ihminen ei osaa tietää etukäteen mitään hoito ohjelmastaan koska lääkäri sen aina tekee. (Tosin nyt vertaisryhmien ja keskustelujen ansiosta yhä useampi osaa tietää miten hoitojärjestelmässä hoidetaan potilaita, koska hoito on aika yksipuolista ja kaikille samanlaista).

Se on psykiatrinen hoitojärjestelmä joka opettaa elämään potilaan roolia kun se alkaa kuljettamaan ihmistä sen rattaissa. Kaikkien hoito ohjelmien seurauksena ihminen muuttuu pikkuhiljaa elämään järjestelmän kaltaisena ja oppii pitämään itseään sellaisena sairaana kuin hänelle on kerrottu hänen olevan. Tämä on sitä salakavaluutta josta edes lääkärit ja hoitohenkilökunta ei tiedä mitä heidän hoitonsa loppujen lopuksi saa aikaan potilaissaan.

He jotka hoksaavat tämän sairaan systeemin sairastuttaneen itsensä ja ovat irtautuneet siitä, ovat paljon kertoneet siitä julkisesti. Tällä tavalla roolit ja salakavaluus on tullut näkyväksi.

Lue lisää

Niin ihanaa kun se olisikin ajatella että miten paljon parempi ihminen minä olenkaan kuin ne potilaan rooliin aivopestyt ihmiset, niin valitettavasti se että ihminen osaa ottaa vastaan tarvitsemaansa apua, ei tee heistä yhtään minua heikompia.

Anonyymi kirjoitti:

Tässä on väärää käsitystä. Ei kukaan yksityinen ihminen opeta mitään roolia, ei julkisesti eikä salakavalasti. Kukaan ei hoksaa miettiä mitä salakavaluuksia minulle nyt ollaan tekemässä, apua hakeva ihminen ei osaa tietää etukäteen mitään hoito ohjelmastaan koska lääkäri sen aina tekee. (Tosin nyt vertaisryhmien ja keskustelujen ansiosta yhä useampi osaa tietää miten hoitojärjestelmässä hoidetaan potilaita, koska hoito on aika yksipuolista ja kaikille samanlaista).

Se on psykiatrinen hoitojärjestelmä joka opettaa elämään potilaan roolia kun se alkaa kuljettamaan ihmistä sen rattaissa. Kaikkien hoito ohjelmien seurauksena ihminen muuttuu pikkuhiljaa elämään järjestelmän kaltaisena ja oppii pitämään itseään sellaisena sairaana kuin hänelle on kerrottu hänen olevan. Tämä on sitä salakavaluutta josta edes lääkärit ja hoitohenkilökunta ei tiedä mitä heidän hoitonsa loppujen lopuksi saa aikaan potilaissaan.

He jotka hoksaavat tämän sairaan systeemin sairastuttaneen itsensä ja ovat irtautuneet siitä, ovat paljon kertoneet siitä julkisesti. Tällä tavalla roolit ja salakavaluus on tullut näkyväksi.

Lue lisää

Jos ihminen joutuu psykiatriseen sairaalaan, niin ensimmäiseksi hänen katsotaan olevan potilas ja häntä kohdellaan potilaana. Sitten kun hänelle "löydetään" jokin muka kenties oireisiin sopiva diagnoosi, ja hänellä on sairaus. Kaikkien alalla käytössä olevien termien, diagnoosien, epikriisien, lausuntojen, hoitopäätösten, asetettujen hoitojaksojen, ja määrättyjen lääkitysten myötä ihminen menettää tietyn aseman, tai arvon hierarkiaan pohjautuvassa systeemissä. Hänet nähdään vain sairauden edustajana, eikä kokonaisuutena, persoonana ja ihmisenä, jolla on omat, hienot piirteensä ja ominaisuutensa. Siinä mielessä aloituksessa esille tuotu näkökulma ei ole aivan virheellinen, tai väärin tehtyä ajattelua. Koska niinhän niissä paikoissa ihmiselle edellä mainitulla tavalla tulee tapahtumaan, eli käymään.

Koko asetelma on kiero, kuin korkkiruuvi ja epäsuhtainen. Ihmiseltä riistetään kaikki ihmisenä olemiseen liittyvät asiat, myös ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Hierarkisessa systeemissä alimpana olevalla, jossa etenkin ylimmässä portaassa, valtaa pitävät lääkärit päättävät kaikesta, mikä liittyy apua hakevaan potilaaseen. Eli diagnoosista, (eikä silläkään ole välttämättä väliä, onko se oikea, vai väärin tehty), hoitojakson pituudesta, kohtelusta, ja lääkityksistä.

Ainoa keino välttää itselleen kenties tulevat harmit ja aloituksessa siis kuvattu " potilaan rooliin" joutuminen on olla menemättä kertomaan kenellekään, että itsellä on mt-oireita. Tai sitä ei kannata tehdä kenellekään terveydenhuollon ammattilaiselle.

Koska pahimmillaan ihminen saa kokonaan väärän diagnoosin, väärät lääkitykset, menettää oman itsetuntonsa, pahimmillaan koko somaattisen ja aivoterveytensä, työ ja toimintakykynsä ja kenties pahimmillaan koko elämänsä ja jopa henkensä. En suosittele kenelläkään luottamaan ja uskomaan mt-alalla toimiviin. Ja sanon tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä. Jos esim. aloittaa neuroleptien käytön, niin se tuhoaa kaiken sen terveyden, mikä on olemassa.

Anonyymi kirjoitti:

Jos ihminen joutuu psykiatriseen sairaalaan, niin ensimmäiseksi hänen katsotaan olevan potilas ja häntä kohdellaan potilaana. Sitten kun hänelle "löydetään" jokin muka kenties oireisiin sopiva diagnoosi, ja hänellä on sairaus. Kaikkien alalla käytössä olevien termien, diagnoosien, epikriisien, lausuntojen, hoitopäätösten, asetettujen hoitojaksojen, ja määrättyjen lääkitysten myötä ihminen menettää tietyn aseman, tai arvon hierarkiaan pohjautuvassa systeemissä. Hänet nähdään vain sairauden edustajana, eikä kokonaisuutena, persoonana ja ihmisenä, jolla on omat, hienot piirteensä ja ominaisuutensa. Siinä mielessä aloituksessa esille tuotu näkökulma ei ole aivan virheellinen, tai väärin tehtyä ajattelua. Koska niinhän niissä paikoissa ihmiselle edellä mainitulla tavalla tulee tapahtumaan, eli käymään.

Koko asetelma on kiero, kuin korkkiruuvi ja epäsuhtainen. Ihmiseltä riistetään kaikki ihmisenä olemiseen liittyvät asiat, myös ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Hierarkisessa systeemissä alimpana olevalla, jossa etenkin ylimmässä portaassa, valtaa pitävät lääkärit päättävät kaikesta, mikä liittyy apua hakevaan potilaaseen. Eli diagnoosista, (eikä silläkään ole välttämättä väliä, onko se oikea, vai väärin tehty), hoitojakson pituudesta, kohtelusta, ja lääkityksistä.

Ainoa keino välttää itselleen kenties tulevat harmit ja aloituksessa siis kuvattu " potilaan rooliin" joutuminen on olla menemättä kertomaan kenellekään, että itsellä on mt-oireita. Tai sitä ei kannata tehdä kenellekään terveydenhuollon ammattilaiselle.

Koska pahimmillaan ihminen saa kokonaan väärän diagnoosin, väärät lääkitykset, menettää oman itsetuntonsa, pahimmillaan koko somaattisen ja aivoterveytensä, työ ja toimintakykynsä ja kenties pahimmillaan koko elämänsä ja jopa henkensä. En suosittele kenelläkään luottamaan ja uskomaan mt-alalla toimiviin. Ja sanon tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä. Jos esim. aloittaa neuroleptien käytön, niin se tuhoaa kaiken sen terveyden, mikä on olemassa.

Lue lisää

Korjaus edelliseen tekstiin: En suosittele kenellekään luottamaan sinisilmäisesti ja naiivisti mt-alalla toimiviin. Sama koskee sitä, että kannattaako soittaa esim. Hätäkeskukseen, jos ihminen on vakavasti masentunut ja itsetuhoinen. Jos joutuu psykiatriseen sairaalaan, niissä paikoissa ei tarjota mitään muuta, kuin seinät, ruoat, ja lääkkeet. Niiden päälle ylimielistä, alistavaa, alentavaa ja jopa huonoa kohtelua. Useimmilla markkinoilla olevilla lääkkeillä on ,myös enemmän ja liikaa haittavaikutuksia, itse hyötyyn nähden. Lisäksi ne eivät paranna depressiota pois. Ennemmin kannattaa keskustella läheisten ihmisten kanssa. Ja hankkia mahdollisimman hyvä, itseä tukeva lähipiiri, eli hyvistä ja luotettavista ihmisistä koostuva tukiverkosto.

Anonyymi kirjoitti:

Jos ihminen joutuu psykiatriseen sairaalaan, niin ensimmäiseksi hänen katsotaan olevan potilas ja häntä kohdellaan potilaana. Sitten kun hänelle "löydetään" jokin muka kenties oireisiin sopiva diagnoosi, ja hänellä on sairaus. Kaikkien alalla käytössä olevien termien, diagnoosien, epikriisien, lausuntojen, hoitopäätösten, asetettujen hoitojaksojen, ja määrättyjen lääkitysten myötä ihminen menettää tietyn aseman, tai arvon hierarkiaan pohjautuvassa systeemissä. Hänet nähdään vain sairauden edustajana, eikä kokonaisuutena, persoonana ja ihmisenä, jolla on omat, hienot piirteensä ja ominaisuutensa. Siinä mielessä aloituksessa esille tuotu näkökulma ei ole aivan virheellinen, tai väärin tehtyä ajattelua. Koska niinhän niissä paikoissa ihmiselle edellä mainitulla tavalla tulee tapahtumaan, eli käymään.

Koko asetelma on kiero, kuin korkkiruuvi ja epäsuhtainen. Ihmiseltä riistetään kaikki ihmisenä olemiseen liittyvät asiat, myös ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Hierarkisessa systeemissä alimpana olevalla, jossa etenkin ylimmässä portaassa, valtaa pitävät lääkärit päättävät kaikesta, mikä liittyy apua hakevaan potilaaseen. Eli diagnoosista, (eikä silläkään ole välttämättä väliä, onko se oikea, vai väärin tehty), hoitojakson pituudesta, kohtelusta, ja lääkityksistä.

Ainoa keino välttää itselleen kenties tulevat harmit ja aloituksessa siis kuvattu " potilaan rooliin" joutuminen on olla menemättä kertomaan kenellekään, että itsellä on mt-oireita. Tai sitä ei kannata tehdä kenellekään terveydenhuollon ammattilaiselle.

Koska pahimmillaan ihminen saa kokonaan väärän diagnoosin, väärät lääkitykset, menettää oman itsetuntonsa, pahimmillaan koko somaattisen ja aivoterveytensä, työ ja toimintakykynsä ja kenties pahimmillaan koko elämänsä ja jopa henkensä. En suosittele kenelläkään luottamaan ja uskomaan mt-alalla toimiviin. Ja sanon tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä. Jos esim. aloittaa neuroleptien käytön, niin se tuhoaa kaiken sen terveyden, mikä on olemassa.

Lue lisää

Oletko varma, ettei se ole tuo sinun asenne, jonka mukaan muut ihmiset arvostaa sinua?

Anonyymi kirjoitti:

Niin ihanaa kun se olisikin ajatella että miten paljon parempi ihminen minä olenkaan kuin ne potilaan rooliin aivopestyt ihmiset, niin valitettavasti se että ihminen osaa ottaa vastaan tarvitsemaansa apua, ei tee heistä yhtään minua heikompia.

Lue lisää

Voi hyvä tavaton! Nyt aletaan jo luokittelemaan psykiatrisessa hoitojärjestelmässä ihmisiä hyviin ja huonoihin.

Jos hoitojärjestelmä heittää ihmisen rattaisiinsa ja muuttaa hänet lääkkeillään elämään potilaan roolia vaikka ei olisi mitään tarvettakaan, ei se ihminen muutu yhtään huonommaksi.
Lääkkeillä muunnetulta ihmiseltä olemus näyttäytyy ehkä heikolta, koska häneltä on sammutettu osa ajattelukyvystä, reaktiosta, tunteista, kongnitiivisistä kyvyistä, mutta ne eivät ole hävinneet kokonaan, on vain haudattu lääkemöhnän alle, palautuvat takaisin kun lääkkeet lopetetaan.

Anonyymi kirjoitti:

Tässä on väärää käsitystä. Ei kukaan yksityinen ihminen opeta mitään roolia, ei julkisesti eikä salakavalasti. Kukaan ei hoksaa miettiä mitä salakavaluuksia minulle nyt ollaan tekemässä, apua hakeva ihminen ei osaa tietää etukäteen mitään hoito ohjelmastaan koska lääkäri sen aina tekee. (Tosin nyt vertaisryhmien ja keskustelujen ansiosta yhä useampi osaa tietää miten hoitojärjestelmässä hoidetaan potilaita, koska hoito on aika yksipuolista ja kaikille samanlaista).

Se on psykiatrinen hoitojärjestelmä joka opettaa elämään potilaan roolia kun se alkaa kuljettamaan ihmistä sen rattaissa. Kaikkien hoito ohjelmien seurauksena ihminen muuttuu pikkuhiljaa elämään järjestelmän kaltaisena ja oppii pitämään itseään sellaisena sairaana kuin hänelle on kerrottu hänen olevan. Tämä on sitä salakavaluutta josta edes lääkärit ja hoitohenkilökunta ei tiedä mitä heidän hoitonsa loppujen lopuksi saa aikaan potilaissaan.

He jotka hoksaavat tämän sairaan systeemin sairastuttaneen itsensä ja ovat irtautuneet siitä, ovat paljon kertoneet siitä julkisesti. Tällä tavalla roolit ja salakavaluus on tullut näkyväksi.

Lue lisää

Onko se niin paha asia, jos sairas ihminen ymmärtää elää sairaan ihmisen roolia, eikä aina syytä sairaudestaan muita?

Anonyymi kirjoitti:

Voi hyvä tavaton! Nyt aletaan jo luokittelemaan psykiatrisessa hoitojärjestelmässä ihmisiä hyviin ja huonoihin.

Jos hoitojärjestelmä heittää ihmisen rattaisiinsa ja muuttaa hänet lääkkeillään elämään potilaan roolia vaikka ei olisi mitään tarvettakaan, ei se ihminen muutu yhtään huonommaksi.
Lääkkeillä muunnetulta ihmiseltä olemus näyttäytyy ehkä heikolta, koska häneltä on sammutettu osa ajattelukyvystä, reaktiosta, tunteista, kongnitiivisistä kyvyistä, mutta ne eivät ole hävinneet kokonaan, on vain haudattu lääkemöhnän alle, palautuvat takaisin kun lääkkeet lopetetaan.

Lue lisää

Siksi tätä asennetta vähän ihmettelenkin, mutta ehkä se on ihan loogista, että jos ei pysty sitä omaa sairauttaan hyväksymään, niin miksi ihmeessä hyväksyisi sellaisia ihmisiäkään jotka sen hyväksyyvät.

Kai se siitä näkökulmasta on ihan loogista dissata muita ihmisiä hoitojärjestelmän "opettamiksi"

Anonyymi kirjoitti:

Onko se niin paha asia, jos sairas ihminen ymmärtää elää sairaan ihmisen roolia, eikä aina syytä sairaudestaan muita?

Koko heittämäsi ajatus on vinoon mennyt. Jo siitä syystä, että kukaan ei ole kokonaan se sairautensa, mikä ikinä hänelle diagnoosiksi annetaan, tai mitä hän sairastaneenkaan.

Psykiatriassa oleva yksi vika on juuri tuo liiallinen sairauskeskeisyyteen kiinnittyminen ja sairauskeskeinen ajattelu. Kaikkea, hoitopäätöksistä kohteluun asti tehdään tietynlaisten "lasien läpi", eli kaikkea peilataan ja heijastetaan sairauden linssien läpi tehtynä. Niin toimiessa ihmisen eri osista, elämässä koetuista asioista ja tapahtumista erilaisista osista koostuva kokonaisuus jää huomaamatta ja huomioimatta.

Se. että ihminen nähdään, ja kohdataan ja häntä kohdellaan vain jonakin sairautena on aivan liian kapea-alaista ajattelua ja suhtautumista. Tuohon väärään tapaan kohdella ihmisiä pitää tulla päätös, eli loppu. Käsi sydämelle: en usko, että kukaan oikeasti haluaa, että hänet nähdään vain jonakin "sairautena". Koko ajatus on täysin absurdi.

Meistä jokainen on ihminen, huolimatta siitä, olivat ihmisen oireet, elämänkokemukset, status, ulkonäkö, varallisuus, älykkyys, tai mikä tahansa, mitä hyvänsä. Tämä asia on surullisella tavalla psykiatriassa ja alalla toimivien parissa täysin unohdettu.

Anonyymi kirjoitti:

Koko heittämäsi ajatus on vinoon mennyt. Jo siitä syystä, että kukaan ei ole kokonaan se sairautensa, mikä ikinä hänelle diagnoosiksi annetaan, tai mitä hän sairastaneenkaan.

Psykiatriassa oleva yksi vika on juuri tuo liiallinen sairauskeskeisyyteen kiinnittyminen ja sairauskeskeinen ajattelu. Kaikkea, hoitopäätöksistä kohteluun asti tehdään tietynlaisten "lasien läpi", eli kaikkea peilataan ja heijastetaan sairauden linssien läpi tehtynä. Niin toimiessa ihmisen eri osista, elämässä koetuista asioista ja tapahtumista erilaisista osista koostuva kokonaisuus jää huomaamatta ja huomioimatta.

Se. että ihminen nähdään, ja kohdataan ja häntä kohdellaan vain jonakin sairautena on aivan liian kapea-alaista ajattelua ja suhtautumista. Tuohon väärään tapaan kohdella ihmisiä pitää tulla päätös, eli loppu. Käsi sydämelle: en usko, että kukaan oikeasti haluaa, että hänet nähdään vain jonakin "sairautena". Koko ajatus on täysin absurdi.

Meistä jokainen on ihminen, huolimatta siitä, olivat ihmisen oireet, elämänkokemukset, status, ulkonäkö, varallisuus, älykkyys, tai mikä tahansa, mitä hyvänsä. Tämä asia on surullisella tavalla psykiatriassa ja alalla toimivien parissa täysin unohdettu.

Lue lisää

Yksi olennainen asia unohtui edellisestä tekstistä. Alalla olevat eivät myöskään ymmärrä tunteiden osuutta ja merkitystä oireiden syntymisessä. Kaikki asiat medikalisoidaan, ja jopa kaikista elämään kuuluvista tunteista tehdään sairauksia.

Alalla olevilta en ole myöskään nähnyt juuri koskaan empatiaa, tai sen osoittamista. Ja juuri tästä syystä psykiatria ei millään tavalla, tai ei ainakaan oikealla tavalla toimi. Minusta empatia ja sen osoittaminen ovat tärkeimpiä taitoja ja ominaisuuksia, mitä ihmisellä voi, ja pitäisi olla. Koska empatialla osoitetaan välittämistä ja sitä, että sinua arvostetaan, että sinut hyväksytään ja että sinut nähdään ja kohdataan ihmisenä.

Anonyymi kirjoitti:

Niin ihanaa kun se olisikin ajatella että miten paljon parempi ihminen minä olenkaan kuin ne potilaan rooliin aivopestyt ihmiset, niin valitettavasti se että ihminen osaa ottaa vastaan tarvitsemaansa apua, ei tee heistä yhtään minua heikompia.

Lue lisää

Ajattelen vahvuutena sitä, että ihminen tunnistaa tarpeensa, ja osaa pyytää ja ottaa apua vastaan.

Anonyymi kirjoitti:

Onko se niin paha asia, jos sairas ihminen ymmärtää elää sairaan ihmisen roolia, eikä aina syytä sairaudestaan muita?

Vaikka olisi sairas, ei tarvitse elää mitään sairaan roolia.
Elämää voi jatkaa parhaansa mukaan myös sairaana, miksi asettua johonkin rooliin ?
Muita ei voi mennä syyttelemään, jos itse sairastuu. Syitä on hyvä miettiä, ja sitä kautta yrittää aloittaa tie toipumiseen.

Anonyymi kirjoitti:

Siksi tätä asennetta vähän ihmettelenkin, mutta ehkä se on ihan loogista, että jos ei pysty sitä omaa sairauttaan hyväksymään, niin miksi ihmeessä hyväksyisi sellaisia ihmisiäkään jotka sen hyväksyyvät.

Kai se siitä näkökulmasta on ihan loogista dissata muita ihmisiä hoitojärjestelmän "opettamiksi"

Lue lisää

Jos ei omaa sairauttaan hyväksy, niin eikö se olisi parempi kuitenkin hyväksyä sellaiset ihmiset, jotka hyväksyvät sairauden, ja sairaan ihmisen.
Ihmissuhteet muodostuvat todella vaikeaksi, jos torjuu kaikki ympäriltään, myös ne hyvää tahtovat.
Sairaus ei tee ihmisestä yhtään huonompaa ihmistä, sama ihminen siellä on sisimmässä joka tapauksessa.

Anonyymi kirjoitti:

Yksi olennainen asia unohtui edellisestä tekstistä. Alalla olevat eivät myöskään ymmärrä tunteiden osuutta ja merkitystä oireiden syntymisessä. Kaikki asiat medikalisoidaan, ja jopa kaikista elämään kuuluvista tunteista tehdään sairauksia.

Alalla olevilta en ole myöskään nähnyt juuri koskaan empatiaa, tai sen osoittamista. Ja juuri tästä syystä psykiatria ei millään tavalla, tai ei ainakaan oikealla tavalla toimi. Minusta empatia ja sen osoittaminen ovat tärkeimpiä taitoja ja ominaisuuksia, mitä ihmisellä voi, ja pitäisi olla. Koska empatialla osoitetaan välittämistä ja sitä, että sinua arvostetaan, että sinut hyväksytään ja että sinut nähdään ja kohdataan ihmisenä.

Lue lisää

Ymmärretäänkö tunteiden tärkeyttä hoidossa millään tavalla ?
Se, että tunteet turrutetaan lääkkeillä, ei paljon vaikuta siltä, että tunteilla olisi tärkeyttä hoidollisessa tarkoituksessa.
Se kaikkein tärkein ihmismielen hoidossa, tunteet, ne kuuluisi pitää mahdollisimman toimivina, siten niitä olisi mahdollista edes yrittää käyttää.

Anonyymi kirjoitti:

Koko heittämäsi ajatus on vinoon mennyt. Jo siitä syystä, että kukaan ei ole kokonaan se sairautensa, mikä ikinä hänelle diagnoosiksi annetaan, tai mitä hän sairastaneenkaan.

Psykiatriassa oleva yksi vika on juuri tuo liiallinen sairauskeskeisyyteen kiinnittyminen ja sairauskeskeinen ajattelu. Kaikkea, hoitopäätöksistä kohteluun asti tehdään tietynlaisten "lasien läpi", eli kaikkea peilataan ja heijastetaan sairauden linssien läpi tehtynä. Niin toimiessa ihmisen eri osista, elämässä koetuista asioista ja tapahtumista erilaisista osista koostuva kokonaisuus jää huomaamatta ja huomioimatta.

Se. että ihminen nähdään, ja kohdataan ja häntä kohdellaan vain jonakin sairautena on aivan liian kapea-alaista ajattelua ja suhtautumista. Tuohon väärään tapaan kohdella ihmisiä pitää tulla päätös, eli loppu. Käsi sydämelle: en usko, että kukaan oikeasti haluaa, että hänet nähdään vain jonakin "sairautena". Koko ajatus on täysin absurdi.

Meistä jokainen on ihminen, huolimatta siitä, olivat ihmisen oireet, elämänkokemukset, status, ulkonäkö, varallisuus, älykkyys, tai mikä tahansa, mitä hyvänsä. Tämä asia on surullisella tavalla psykiatriassa ja alalla toimivien parissa täysin unohdettu.

Lue lisää

Kuka on OIKEASTI psyykkisesti sairas ja kuka terve? Näissä keskusteluissa tämä ero tuntuu olevan häilyvä.

Pelkään että en olisi oikeassa, vaikka olenkin, kun sanon että tämän psyykkisesti sairaan roolin ovat luoneet nimenomaan hoitoalalla työskentelevät ammattihenkilöt. Ihminen tulee virallisesti sairaaksi ja saa sairaan diagnoosin silloin kun hän menee lääkärin vastaanotolle.
Sairalaan passitetaan yleensä silloin kun avon lääkärit eivät osaa tehdä psyykkisesti terveille mitään, hekin uskovat että sairaalassa osataan tutkia ja hoitaa, vaikka todellisuudessa ei näin ole.

Sairaalan ovesta sisään menevät mieleltään terveet ovat aina hoitajien silmissä yhtä sairaita kuin ne jotka sitä ovat oikeasti. Kaikille laitetaan sama hoitoputki, lääkettä ja aletaan sopeuttaa elämään sairaaan roolissa. Psykiatrinen avopuoli tulee tässä mukaan omilla menetelmillään ja täten kasvattavat omalta osaltaan pysymään roolissa.

Todellisuudessa psykiatrisessa hoitojärjestelmässä pyörivistä ihmisistä vain pieni murto osa on oikeasti mieleltään sairaita. Tämän pienen vähemmistön hoitopolku johtaa sairaan roolissa elämiseen, ja uskon että he hyväksyvät tämän roolin myös kohdalleen. Oikeasti sairas kyllä sisimmässään ymmärtää tilanteensa, näin uskon.
Koko hoitojärjestelmä on luotu ja sitä ylläpidetään tämän vähemmistön mukaan.

Ongelmana näen sen että niille muille terveille ihmisille ei olla koskaan luotu minkäänlaisia hoitomenetelmiä eikä auttamisen kanavia, työntekijöitä ei ole koulutettu ymmärtämään heidän ongelmiaan eikä auttamaan heitä niinkuin kuuluisi.
Ei, vaan heidät heitetään mieleltään sairaiden joukkoon ja aletaan hoitamaan samalla tavalla kuin psyykkisesti sairaita. Samat diagnoosit niin terveille kuin sairaille, sitten lääkettä, lääkettä ja lääkettä, kunnes heidän kehonsa onkin muutettu oikeasti sairaaksi ja edessä on monen vuoden, usein loppuelämän, psyykisesti sairaan rooliin mukautuminen.

Tämän roolin kasvattamisessa hoitojärjestelmä on tehokas, potilas alkaa itsekin uskoa olevansa sairas. Tehokas median ja hoitotahojen rummutus ja yleinen hyväksyvä ilmapiiri olla sairas muokkaa sairausidentiteettiä helposti.

Anonyymi kirjoitti:

Koko heittämäsi ajatus on vinoon mennyt. Jo siitä syystä, että kukaan ei ole kokonaan se sairautensa, mikä ikinä hänelle diagnoosiksi annetaan, tai mitä hän sairastaneenkaan.

Psykiatriassa oleva yksi vika on juuri tuo liiallinen sairauskeskeisyyteen kiinnittyminen ja sairauskeskeinen ajattelu. Kaikkea, hoitopäätöksistä kohteluun asti tehdään tietynlaisten "lasien läpi", eli kaikkea peilataan ja heijastetaan sairauden linssien läpi tehtynä. Niin toimiessa ihmisen eri osista, elämässä koetuista asioista ja tapahtumista erilaisista osista koostuva kokonaisuus jää huomaamatta ja huomioimatta.

Se. että ihminen nähdään, ja kohdataan ja häntä kohdellaan vain jonakin sairautena on aivan liian kapea-alaista ajattelua ja suhtautumista. Tuohon väärään tapaan kohdella ihmisiä pitää tulla päätös, eli loppu. Käsi sydämelle: en usko, että kukaan oikeasti haluaa, että hänet nähdään vain jonakin "sairautena". Koko ajatus on täysin absurdi.

Meistä jokainen on ihminen, huolimatta siitä, olivat ihmisen oireet, elämänkokemukset, status, ulkonäkö, varallisuus, älykkyys, tai mikä tahansa, mitä hyvänsä. Tämä asia on surullisella tavalla psykiatriassa ja alalla toimivien parissa täysin unohdettu.

Lue lisää

Taitaa olla enempi sitä sairaan ihmisen narratiiviä, ajatella että jos joudun täysin ottamaan vastuun itsestäni, niin minun täytyy myös olla täysin sairaan ihmisen roolissa.

Eihän se nyt niin mene.

Anonyymi kirjoitti:

Ymmärretäänkö tunteiden tärkeyttä hoidossa millään tavalla ?
Se, että tunteet turrutetaan lääkkeillä, ei paljon vaikuta siltä, että tunteilla olisi tärkeyttä hoidollisessa tarkoituksessa.
Se kaikkein tärkein ihmismielen hoidossa, tunteet, ne kuuluisi pitää mahdollisimman toimivina, siten niitä olisi mahdollista edes yrittää käyttää.

Lue lisää

Onko kaikki tunteet automaattisesti ihmiselle itsselleen hyödyllisiä?

Joskus pieni itsekritiikki voi olla ihan hyödyllistä.

Anonyymi kirjoitti:

Kuka on OIKEASTI psyykkisesti sairas ja kuka terve? Näissä keskusteluissa tämä ero tuntuu olevan häilyvä.

Pelkään että en olisi oikeassa, vaikka olenkin, kun sanon että tämän psyykkisesti sairaan roolin ovat luoneet nimenomaan hoitoalalla työskentelevät ammattihenkilöt. Ihminen tulee virallisesti sairaaksi ja saa sairaan diagnoosin silloin kun hän menee lääkärin vastaanotolle.
Sairalaan passitetaan yleensä silloin kun avon lääkärit eivät osaa tehdä psyykkisesti terveille mitään, hekin uskovat että sairaalassa osataan tutkia ja hoitaa, vaikka todellisuudessa ei näin ole.

Sairaalan ovesta sisään menevät mieleltään terveet ovat aina hoitajien silmissä yhtä sairaita kuin ne jotka sitä ovat oikeasti. Kaikille laitetaan sama hoitoputki, lääkettä ja aletaan sopeuttaa elämään sairaaan roolissa. Psykiatrinen avopuoli tulee tässä mukaan omilla menetelmillään ja täten kasvattavat omalta osaltaan pysymään roolissa.

Todellisuudessa psykiatrisessa hoitojärjestelmässä pyörivistä ihmisistä vain pieni murto osa on oikeasti mieleltään sairaita. Tämän pienen vähemmistön hoitopolku johtaa sairaan roolissa elämiseen, ja uskon että he hyväksyvät tämän roolin myös kohdalleen. Oikeasti sairas kyllä sisimmässään ymmärtää tilanteensa, näin uskon.
Koko hoitojärjestelmä on luotu ja sitä ylläpidetään tämän vähemmistön mukaan.

Ongelmana näen sen että niille muille terveille ihmisille ei olla koskaan luotu minkäänlaisia hoitomenetelmiä eikä auttamisen kanavia, työntekijöitä ei ole koulutettu ymmärtämään heidän ongelmiaan eikä auttamaan heitä niinkuin kuuluisi.
Ei, vaan heidät heitetään mieleltään sairaiden joukkoon ja aletaan hoitamaan samalla tavalla kuin psyykkisesti sairaita. Samat diagnoosit niin terveille kuin sairaille, sitten lääkettä, lääkettä ja lääkettä, kunnes heidän kehonsa onkin muutettu oikeasti sairaaksi ja edessä on monen vuoden, usein loppuelämän, psyykisesti sairaan rooliin mukautuminen.

Tämän roolin kasvattamisessa hoitojärjestelmä on tehokas, potilas alkaa itsekin uskoa olevansa sairas. Tehokas median ja hoitotahojen rummutus ja yleinen hyväksyvä ilmapiiri olla sairas muokkaa sairausidentiteettiä helposti.

Lue lisää

Niinpä. Olet aivan oikeassa. Ja etenkin olen saman huomannut minäkin, että jostakin syystä media ja sellainen "yleinen mielenterveysongelmia" esille tuova ilmapiiri, ahkera uutisoiminen, että on ihan jees, jos sinulla on mt-ongelmia, ja että: " Hae itsellesi apua, kun sinulle tulee ongelmia", tai että apua ja hoitoa on kaikille tarjolla, on yleistynyt valtavasti etenkin viime vuosina. Sinänsä se on sekä hyvä, että huonoa asia. Se, että yritetään hälventää ja poistaa mt-oireisiin ja sairastaviin liittyviä vääriä käsityksiä, tai stigmoja, on muuten ok. Mutta kun niitä epäkohtia, joita kyseisessä hoitokulttuurissa ja on koko systeemissä, aina asenteista, käytössä oleviin hoitokeinoihin, liiallisesta diagnoosi ja lääkekeskeisyydestä, hoitohenkilöstön potilaaseen kohdistamasta alistavasta ja huonosta kohtelusta, puhumattakaan ihmisoikeuksista ja niiden oikeasti toteutumisesta, lääkitysten aiheuttamista haitoista ja lisäsairauksista, sekä pitkäaikaiskäytön terveyshaitoista, niitä kovin vähän tuodaan esille.

Mediassa puhuttiin jossakin vaiheessa aika paljon siitä, kuinka vähän on resursseja, ja että kaikki halukkaat eivät pääse haluamaansa hoitoon. Mutta itse asiassa, jos yksikään ei menisi koskaan siihen lankaan, että sinilmäisyydessään hakeutuu hoitoon, ja kuvittelee sieltä saavansa itselleen jotakin apua, niin säästyy aika paljolta pahalta, jos ei niihin paikkoihin koskaan mene. Mm. hoitotahon kontrolloinnilta, pakkoinjektioilta, liian pitkiltä sairaalajaksoilta, ja säästyy etenkin terveyden ja hyvinvoinnin tuhoutumiselta. Koska mitä pidempään, tai liian suuriannoksisia määriä käyttää lääkkeitä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä myös haitat korostuvat. Ja tulee vain lisäsairauksia. Mm. SSRI-, tai SNRI ja neurolepteillä on hyötyihin nähden aivan liian paljon haittavaikutuksia.

Anonyymi kirjoitti:

Kuka on OIKEASTI psyykkisesti sairas ja kuka terve? Näissä keskusteluissa tämä ero tuntuu olevan häilyvä.

Pelkään että en olisi oikeassa, vaikka olenkin, kun sanon että tämän psyykkisesti sairaan roolin ovat luoneet nimenomaan hoitoalalla työskentelevät ammattihenkilöt. Ihminen tulee virallisesti sairaaksi ja saa sairaan diagnoosin silloin kun hän menee lääkärin vastaanotolle.
Sairalaan passitetaan yleensä silloin kun avon lääkärit eivät osaa tehdä psyykkisesti terveille mitään, hekin uskovat että sairaalassa osataan tutkia ja hoitaa, vaikka todellisuudessa ei näin ole.

Sairaalan ovesta sisään menevät mieleltään terveet ovat aina hoitajien silmissä yhtä sairaita kuin ne jotka sitä ovat oikeasti. Kaikille laitetaan sama hoitoputki, lääkettä ja aletaan sopeuttaa elämään sairaaan roolissa. Psykiatrinen avopuoli tulee tässä mukaan omilla menetelmillään ja täten kasvattavat omalta osaltaan pysymään roolissa.

Todellisuudessa psykiatrisessa hoitojärjestelmässä pyörivistä ihmisistä vain pieni murto osa on oikeasti mieleltään sairaita. Tämän pienen vähemmistön hoitopolku johtaa sairaan roolissa elämiseen, ja uskon että he hyväksyvät tämän roolin myös kohdalleen. Oikeasti sairas kyllä sisimmässään ymmärtää tilanteensa, näin uskon.
Koko hoitojärjestelmä on luotu ja sitä ylläpidetään tämän vähemmistön mukaan.

Ongelmana näen sen että niille muille terveille ihmisille ei olla koskaan luotu minkäänlaisia hoitomenetelmiä eikä auttamisen kanavia, työntekijöitä ei ole koulutettu ymmärtämään heidän ongelmiaan eikä auttamaan heitä niinkuin kuuluisi.
Ei, vaan heidät heitetään mieleltään sairaiden joukkoon ja aletaan hoitamaan samalla tavalla kuin psyykkisesti sairaita. Samat diagnoosit niin terveille kuin sairaille, sitten lääkettä, lääkettä ja lääkettä, kunnes heidän kehonsa onkin muutettu oikeasti sairaaksi ja edessä on monen vuoden, usein loppuelämän, psyykisesti sairaan rooliin mukautuminen.

Tämän roolin kasvattamisessa hoitojärjestelmä on tehokas, potilas alkaa itsekin uskoa olevansa sairas. Tehokas median ja hoitotahojen rummutus ja yleinen hyväksyvä ilmapiiri olla sairas muokkaa sairausidentiteettiä helposti.

Lue lisää

Miksi terveet ihmiset menisivät lääkäriin ?
Lääkäriltä haetaan yleensä apua ja hoitoa sairauteen.

Anonyymi kirjoitti:

Onko kaikki tunteet automaattisesti ihmiselle itsselleen hyödyllisiä?

Joskus pieni itsekritiikki voi olla ihan hyödyllistä.

Ei kaikki tunteet varmaan olekaan hyödyllisiä, mutta se on myös se tunteiden erittelyn taito, josta olisi hyötyä.
Tunteiden käsittelyn taito on juurikin sitä, että ihminen osaa tunnistaa tunteensa, mistä ne tulee, miltä ne tuntuu, miten niiden kanssa pärjäisi.
Tunteet ei tule ihmiselle automaattisesti, jokin aivoissa, mielessä, saa tunnereaktiot aikaan.
Miten mihinkin asiaan reagoi, mikä asia saa juuri tietynlaiset tunteet pintaan, jne.

Anonyymi kirjoitti:

Niinpä. Olet aivan oikeassa. Ja etenkin olen saman huomannut minäkin, että jostakin syystä media ja sellainen "yleinen mielenterveysongelmia" esille tuova ilmapiiri, ahkera uutisoiminen, että on ihan jees, jos sinulla on mt-ongelmia, ja että: " Hae itsellesi apua, kun sinulle tulee ongelmia", tai että apua ja hoitoa on kaikille tarjolla, on yleistynyt valtavasti etenkin viime vuosina. Sinänsä se on sekä hyvä, että huonoa asia. Se, että yritetään hälventää ja poistaa mt-oireisiin ja sairastaviin liittyviä vääriä käsityksiä, tai stigmoja, on muuten ok. Mutta kun niitä epäkohtia, joita kyseisessä hoitokulttuurissa ja on koko systeemissä, aina asenteista, käytössä oleviin hoitokeinoihin, liiallisesta diagnoosi ja lääkekeskeisyydestä, hoitohenkilöstön potilaaseen kohdistamasta alistavasta ja huonosta kohtelusta, puhumattakaan ihmisoikeuksista ja niiden oikeasti toteutumisesta, lääkitysten aiheuttamista haitoista ja lisäsairauksista, sekä pitkäaikaiskäytön terveyshaitoista, niitä kovin vähän tuodaan esille.

Mediassa puhuttiin jossakin vaiheessa aika paljon siitä, kuinka vähän on resursseja, ja että kaikki halukkaat eivät pääse haluamaansa hoitoon. Mutta itse asiassa, jos yksikään ei menisi koskaan siihen lankaan, että sinilmäisyydessään hakeutuu hoitoon, ja kuvittelee sieltä saavansa itselleen jotakin apua, niin säästyy aika paljolta pahalta, jos ei niihin paikkoihin koskaan mene. Mm. hoitotahon kontrolloinnilta, pakkoinjektioilta, liian pitkiltä sairaalajaksoilta, ja säästyy etenkin terveyden ja hyvinvoinnin tuhoutumiselta. Koska mitä pidempään, tai liian suuriannoksisia määriä käyttää lääkkeitä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä myös haitat korostuvat. Ja tulee vain lisäsairauksia. Mm. SSRI-, tai SNRI ja neurolepteillä on hyötyihin nähden aivan liian paljon haittavaikutuksia.

Lue lisää

Monet ovat saaneet niistä paikoista avun itselleen, usko tai älä.

Anonyymi kirjoitti:

Monet ovat saaneet niistä paikoista avun itselleen, usko tai älä.

Niinhän sinä luulet. Luulo ei ole tiedon väärti. Mitään tarkkoja tietoja, eli galluppeja asian tiimoilta ei asiasta taideta tehdä. Tokkuraan huumatut potilaat eivät enää enää tiedosta, ja erota, että saattaisi voida paremminkin, jos ei niitä myrkkyjä enää ottaisi ja käyttäisi.

Arvaa mistä tiedän?

Anonyymi kirjoitti:

Niinhän sinä luulet. Luulo ei ole tiedon väärti. Mitään tarkkoja tietoja, eli galluppeja asian tiimoilta ei asiasta taideta tehdä. Tokkuraan huumatut potilaat eivät enää enää tiedosta, ja erota, että saattaisi voida paremminkin, jos ei niitä myrkkyjä enää ottaisi ja käyttäisi.

Arvaa mistä tiedän?

Lue lisää

En osaa arvata, mistä sinä tiedät.
Mutta minäkin tiedän, vajaan kolmenkymmenen vuoden kokemuksella. On omaa kokemusta, ja kuinkakohan monia potilaita olenkaan mahtanut tavata vuosikymmenten varrella, sekä osastoilla että avohoidossa.
Ja kyllä, jotkut on olleet " huumattuna " tokkuraan, kuten olin monesti itsekin, jopa vuosikausia yhteen soittoon. Mutta aika monet ovat myös jaloilleen päässeet jatkamaan elämäänsä, ei välttämättä täydellisesti, mutta kuitenkin tyydyttävästi.

Mieluummin koen ja näen erilaisia juttuja, kuin että katselisin vain jotain galluppeja.

Tämä nyt on kaukana palstan aiheesta...

Taitaa se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.

Lääkärit kyllä varmaankin ainakin ennen kuin lähtevät opiskelemaan, saattavat jopa, tai uskottelevat ainakin muille, että he haluavat vilpittömästi auttaa hädässä olevia ihmisiä, että tekisivät kaikkensa heidän terveytensä ja hyvinvointinsa edistämiseksi ja vannovat valmistuessaan jonkin lääkärinvalankin.

Mutta sehän ei tarkoita sitä, että he välttämättä toimisivat valassa vannomillaan tavoilla. Sama koskee eettisyyttä ja eettisten periaatteiden mukaan toimimista.

Jostakin syystä se pyytettömyys ja vilpittömyys ja halu oikeasti auttaa apua tarvitsevia taitaa karista sinne jonnekin, minne pier*kin katoaa. Eli tyhjyyteen. Etenkin sitten, kun alkaa tienata isoja summia palkkaa.

Anonyymi kirjoitti:

Lääkärit kyllä varmaankin ainakin ennen kuin lähtevät opiskelemaan, saattavat jopa, tai uskottelevat ainakin muille, että he haluavat vilpittömästi auttaa hädässä olevia ihmisiä, että tekisivät kaikkensa heidän terveytensä ja hyvinvointinsa edistämiseksi ja vannovat valmistuessaan jonkin lääkärinvalankin.

Mutta sehän ei tarkoita sitä, että he välttämättä toimisivat valassa vannomillaan tavoilla. Sama koskee eettisyyttä ja eettisten periaatteiden mukaan toimimista.

Jostakin syystä se pyytettömyys ja vilpittömyys ja halu oikeasti auttaa apua tarvitsevia taitaa karista sinne jonnekin, minne pier*kin katoaa. Eli tyhjyyteen. Etenkin sitten, kun alkaa tienata isoja summia palkkaa.

Lue lisää

Olen miettinyt tätä lääkärien osuutta tässä hoitojärjestelmässä kun hehän ovat se ammattikunta joka tätä kaikkea pitää yllä. Miksi heistä ei kukaan ole huomannut näitä ongelmia joita yhtenään tulee esille potilaiden taholta? Jos olisivat onko heidät vaiennettu huomaamistaan ongelmistaan täysin?
Jos jossain muussa terveydenhoidon osa alueella nousisi tällainen haloo ja keskustelu, siihen varmasti puututtaisiin ja on puututtukin paljon pienemmistäkin epäkohdista.

Kun lääkäriksi aikova lähtee opiskelemaan kyllä he aidosti uskovat lähtevänsä ihmisiä auttamaan. Tässä vaiheessa heillä ei ole vielä todellista tietoa millaista se koulutus on ja miten lääkärin ammatti-identiteettiä rakennetaan siellä.

Olen käynyt paljon psykiatrisilla osastoilla vierailulla läheiseni takia jolle annettiin väärä diagnoosi ja hoidettiin väärin. Siellä on aina opiskelijoita ja erikoistuvia joiden työskentelyä voi seurata. Minäkin opin psykiatrisesta hoidosta jotain.

Osastoilla tulevat psykiatrit oppivat käytännössä millaisia ovat psyykkisesti sairaat potilaat. Lääkkeillä olemus ja ajattelukyky on muutettu, ja se taitaa olla selvin merkki, tällaisia psykiatriset potilaat kuuluu olla. Mitä vahvempi lääketokkura paistaa elimistön olemuksesta, sitä sairaampi potilas on.
Heille on opetettu millaisia kysymyksiä heiltä kysytään ja potilaan puheet ja reaktiot ovat sairaan mielen tuotetta. He oppivat mitä ja miten diagnosoidaan, mitä lääkkeitä annetaan. Lääkkeiden taian omainen kyky parantaa tulee heille tutuksi.

He oppivat kommunikoimaan diagnoosien kanssa joina he näkevät potilaat, ei todellisen ihmisen He oppivat miten potilaita alistetaan ja määräillään, milloin pakotetaan injektioon ja sähköhoitoon. Hoitokokousten kaavat tulevat tutuiksi ja kontaktit omaisiin joiden mielipiteitä kuunnellaan mutta niistä ei tarvitse välittää. Lääkärillä on kaikki se tieto ja taito mitä potilaan hoitamiseen tarvitaan, se on opetettu yliopistollisella viisaudella ja tieteellä ja hän käyttää sitä. Kaikki mitä he tekevät on oikein, jos joku ei toimi se on potilaan vika kun ei osaa ottaa hoitoa vastaan että parantuisi.

Anonyymi kirjoitti:

Olen miettinyt tätä lääkärien osuutta tässä hoitojärjestelmässä kun hehän ovat se ammattikunta joka tätä kaikkea pitää yllä. Miksi heistä ei kukaan ole huomannut näitä ongelmia joita yhtenään tulee esille potilaiden taholta? Jos olisivat onko heidät vaiennettu huomaamistaan ongelmistaan täysin?
Jos jossain muussa terveydenhoidon osa alueella nousisi tällainen haloo ja keskustelu, siihen varmasti puututtaisiin ja on puututtukin paljon pienemmistäkin epäkohdista.

Kun lääkäriksi aikova lähtee opiskelemaan kyllä he aidosti uskovat lähtevänsä ihmisiä auttamaan. Tässä vaiheessa heillä ei ole vielä todellista tietoa millaista se koulutus on ja miten lääkärin ammatti-identiteettiä rakennetaan siellä.

Olen käynyt paljon psykiatrisilla osastoilla vierailulla läheiseni takia jolle annettiin väärä diagnoosi ja hoidettiin väärin. Siellä on aina opiskelijoita ja erikoistuvia joiden työskentelyä voi seurata. Minäkin opin psykiatrisesta hoidosta jotain.

Osastoilla tulevat psykiatrit oppivat käytännössä millaisia ovat psyykkisesti sairaat potilaat. Lääkkeillä olemus ja ajattelukyky on muutettu, ja se taitaa olla selvin merkki, tällaisia psykiatriset potilaat kuuluu olla. Mitä vahvempi lääketokkura paistaa elimistön olemuksesta, sitä sairaampi potilas on.
Heille on opetettu millaisia kysymyksiä heiltä kysytään ja potilaan puheet ja reaktiot ovat sairaan mielen tuotetta. He oppivat mitä ja miten diagnosoidaan, mitä lääkkeitä annetaan. Lääkkeiden taian omainen kyky parantaa tulee heille tutuksi.

He oppivat kommunikoimaan diagnoosien kanssa joina he näkevät potilaat, ei todellisen ihmisen He oppivat miten potilaita alistetaan ja määräillään, milloin pakotetaan injektioon ja sähköhoitoon. Hoitokokousten kaavat tulevat tutuiksi ja kontaktit omaisiin joiden mielipiteitä kuunnellaan mutta niistä ei tarvitse välittää. Lääkärillä on kaikki se tieto ja taito mitä potilaan hoitamiseen tarvitaan, se on opetettu yliopistollisella viisaudella ja tieteellä ja hän käyttää sitä. Kaikki mitä he tekevät on oikein, jos joku ei toimi se on potilaan vika kun ei osaa ottaa hoitoa vastaan että parantuisi.

Lue lisää

Aikoinaan omaisten kohdalla näki selvästi myös sen, että esim. osastolla puhuttiin omaisille, kuinka hyvin ja hienosti heidän omaistaan hoidetaan. Annettiin hyvä kuva ulospäin.
Totuus oli joskus aivan toisenlainen.
Jos omaiset vaikka ihmettelivät ääneen, että onpas potilas lääkitty tokkuraan, ja yrittivät jollain tavalla puuttua asiaan, sille ei laitettu mitään painoarvoa, selityksiä selitysten perään.

Anonyymi kirjoitti:

Olen miettinyt tätä lääkärien osuutta tässä hoitojärjestelmässä kun hehän ovat se ammattikunta joka tätä kaikkea pitää yllä. Miksi heistä ei kukaan ole huomannut näitä ongelmia joita yhtenään tulee esille potilaiden taholta? Jos olisivat onko heidät vaiennettu huomaamistaan ongelmistaan täysin?
Jos jossain muussa terveydenhoidon osa alueella nousisi tällainen haloo ja keskustelu, siihen varmasti puututtaisiin ja on puututtukin paljon pienemmistäkin epäkohdista.

Kun lääkäriksi aikova lähtee opiskelemaan kyllä he aidosti uskovat lähtevänsä ihmisiä auttamaan. Tässä vaiheessa heillä ei ole vielä todellista tietoa millaista se koulutus on ja miten lääkärin ammatti-identiteettiä rakennetaan siellä.

Olen käynyt paljon psykiatrisilla osastoilla vierailulla läheiseni takia jolle annettiin väärä diagnoosi ja hoidettiin väärin. Siellä on aina opiskelijoita ja erikoistuvia joiden työskentelyä voi seurata. Minäkin opin psykiatrisesta hoidosta jotain.

Osastoilla tulevat psykiatrit oppivat käytännössä millaisia ovat psyykkisesti sairaat potilaat. Lääkkeillä olemus ja ajattelukyky on muutettu, ja se taitaa olla selvin merkki, tällaisia psykiatriset potilaat kuuluu olla. Mitä vahvempi lääketokkura paistaa elimistön olemuksesta, sitä sairaampi potilas on.
Heille on opetettu millaisia kysymyksiä heiltä kysytään ja potilaan puheet ja reaktiot ovat sairaan mielen tuotetta. He oppivat mitä ja miten diagnosoidaan, mitä lääkkeitä annetaan. Lääkkeiden taian omainen kyky parantaa tulee heille tutuksi.

He oppivat kommunikoimaan diagnoosien kanssa joina he näkevät potilaat, ei todellisen ihmisen He oppivat miten potilaita alistetaan ja määräillään, milloin pakotetaan injektioon ja sähköhoitoon. Hoitokokousten kaavat tulevat tutuiksi ja kontaktit omaisiin joiden mielipiteitä kuunnellaan mutta niistä ei tarvitse välittää. Lääkärillä on kaikki se tieto ja taito mitä potilaan hoitamiseen tarvitaan, se on opetettu yliopistollisella viisaudella ja tieteellä ja hän käyttää sitä. Kaikki mitä he tekevät on oikein, jos joku ei toimi se on potilaan vika kun ei osaa ottaa hoitoa vastaan että parantuisi.

Lue lisää

Jos olet nyt pähkäillyt tätä lääkäreiden osuutta, niin voisiko todella olla niin, että ne tuhannet ja taas tuhannet hoitoalan työntekijät eivät ole havainneet näitä haittavaikutuksia, tai että ne lukuisat lait ja muut hoitoalan käytännöt eivät niitä huomaa?

Vai voiko olla niin, että sinun yksittäisen ihmisen logiikka ontuu jostain syystä? Ja mikä se syy voisi olla?

Anonyymi kirjoitti:

Jos olet nyt pähkäillyt tätä lääkäreiden osuutta, niin voisiko todella olla niin, että ne tuhannet ja taas tuhannet hoitoalan työntekijät eivät ole havainneet näitä haittavaikutuksia, tai että ne lukuisat lait ja muut hoitoalan käytännöt eivät niitä huomaa?

Vai voiko olla niin, että sinun yksittäisen ihmisen logiikka ontuu jostain syystä? Ja mikä se syy voisi olla?

Lue lisää

Aikoinaan suljetulla osastolla töissä ollut tuttu hoitaja kertoi jälkeenpäin rehellisesti, että joskus hoitajat olivat olleet ihmeissään lääkäreiden tavasta lääkitä potilaita aivan liikaa vahvoilla lääkkeillä, jotka lamasivat potilaan lähes kokonaan.
Hierarkia on kuitenkin ammattikunnassa sellainen, ettei hoitajan parane mennä neuvomaan tai arvostelemaan lääkäreiden toimintaa.

Asia hyvin kiteytettynä tuossa yllä.

Kyllä= kunnalliset mielenterveyspalvelut tappavat systemaattisesti potilaita
Kyllä= näissä palveluissa ihminen on käytännössä roskan asemassa jolla ei ole mitään ihmisarvoa
Kyllä= lääkemyrkkyjä määrävät lääkärit ovat mielellään töissä tässä järjestelmässä, koska potilaita riittää
Kyllä= Suomi on yhteiskuntana mädäntynyt tältä osin
Kyllä= Tässä järjestelmässä ei ole millään mitään väliä, muuta kuin palkka juoksee myrkyttäjille

Anonyymi kirjoitti:

Asia hyvin kiteytettynä tuossa yllä.

Kyllä= kunnalliset mielenterveyspalvelut tappavat systemaattisesti potilaita
Kyllä= näissä palveluissa ihminen on käytännössä roskan asemassa jolla ei ole mitään ihmisarvoa
Kyllä= lääkemyrkkyjä määrävät lääkärit ovat mielellään töissä tässä järjestelmässä, koska potilaita riittää
Kyllä= Suomi on yhteiskuntana mädäntynyt tältä osin
Kyllä= Tässä järjestelmässä ei ole millään mitään väliä, muuta kuin palkka juoksee myrkyttäjille

Lue lisää

Miten hyvin kiteytetty Sinulta pähkinänkuoressa mt-palveluiden systeemin koko mädännäisyys!

Vaikka kirjoittamasi onkin rajua ja kovaa tekstiä, niin esille tuomasi asiat pitävät osuvasti ja valitettavan hyvin paikkansa.

Olen siis kanssasi aivan samaa mieltä!

Anonyymi kirjoitti:

Asia hyvin kiteytettynä tuossa yllä.

Kyllä= kunnalliset mielenterveyspalvelut tappavat systemaattisesti potilaita
Kyllä= näissä palveluissa ihminen on käytännössä roskan asemassa jolla ei ole mitään ihmisarvoa
Kyllä= lääkemyrkkyjä määrävät lääkärit ovat mielellään töissä tässä järjestelmässä, koska potilaita riittää
Kyllä= Suomi on yhteiskuntana mädäntynyt tältä osin
Kyllä= Tässä järjestelmässä ei ole millään mitään väliä, muuta kuin palkka juoksee myrkyttäjille

Lue lisää

Muissa kohdissa voisin olla suunnilleen samaa mieltä, mutta tuohon ensimmäiseen en usko, en usko että missään tapettaisiin systemaattisesti potilaita.