Voisimmeko istahtaa juttelemaan

Valtavan laaja, mutta erinomaisen hyvä aihe !
Se antaa mahdollisuuden monenlaisiin ajatuksiin ja kommentteihin.
Kiitos aloittajalle !
"Pään avaamiseksi" kommentoin vain kohtaa "ehkä rakkautta oli vähemmän".

Eri aikoina, erilaisissa tilanteissa rakkaudella voi olla rajalliset
ilmenemismuodot, mikä ei tarkoita, että rakkautta olisi vähemmän.
Sitä on vain vähemmän tilaa osoittaa suoraan sanoin tai hellyydenosoituksin
ja kulttuurikin on muuttunut. En muista, että missään muussakaan perheessä
koskaan lapsuudessani olisi yht'äkkiä sanottu: "Olet rakas !" tai "Olet tärkeä!".
Ne ovat näitä uudemman ajan "rakkaudentunnustuksia", joita
toistellaan niin usein, että ne menettävät jo vähän merkityksestäänkin.

Elämä oli ennen ankaraa. Huolenpito oli rakkautta.

Minäkin olen rakastavasta ja kannustavasta kodista lähtöisin. Paljon kauniita muistoja. Mutta en tänäkään päivänäkin istun ryhmässä jossa puhutaan asioita halki. Jokainen saa olla oma itsensä tai ainakin lähes, ei tietenkään nyt ihan mitä tahansa saa laukaista. Mutta alun perin ventovieraat olemme olemme vain alkaneet istua samaan kahvipöytään ja tutustuneet ´parlamentiksi´ Puimme ajankohtaiset asiat, vähän politiikkaa, vähän uskontoa ja muuten vaikka pesukoneen ostosta ja puhelimen toiminnoista. En huomaa pintapuolisuutta. Tänäänkin hurahti lähes kolme tuntia. Ei tunnu yksinäiseltä ja kerrommekin joskus toisillemme miten tärkeää on että he ovat siinä.

Meillä ei rakkautta osoitettu kotona. Lapsuus on aikaa, jonka juurille
ihminen rakentaa elämänsä. Rakkaudeton lapsuus jätti irrallisen
tunteen, ettei kuulu oikein mihinkään, kun kotonakaan ei välitetty.
Hakee turvaa koko elämänsä ja joskus voi löytää, ainakin vähäksi aikaa.
Onnelliset he, jotka saivat osakseen rakkautta lapsena.
Se antaa hyvän itsetunnon ihmiselle.

Omaa lapsuuttani muistan ihan hyvällä. Sain oppia pienestä alkaen ottamaan vastuuta pienemmistä sisaruksistani. En väitä, että se oli aina kivaa, kun ei voinut mennä vaikka mäkeä laskemaan naapurin lasten kanssa. Äiti oli työssä,
Hyvällä muistan, ennätin sitä mäkeäkin laskea.
Äidin isä oli tavallaan isän korvike, kun isä rintamalla.

Rakkaudella kasvatettu, mutta kurikin on aina ollut. En sitä pahalla muista, vaikka piiska oli ovenkarmin päällä muistuttamassa, olehan kunnolla.
Sitä syliin pääsemistä, sitä oli vähemmän, mutta kyllä äiti motkotuksien välillä muisti kiittää.
Isoveli oli sen verran isompi, että piti minua orjana joka tekee hänenkin osansa kotona. Ei lakaissut roskia takan edestä kun laittoi puita takkaan. Vanhana hän muisti kuinka hän teki ja mitä minä tein, kaiken kiusan ja jopa lyömisensä teki salaa, en minä kantelemaan rohjennut.
Anteeksi annettua, hän on jo haudassa, jolle minä vien kukkia ohikulkiessa.
Sisarusrakkautta meillä oli myöhemmin, emme me vihoissa koskaan eronneet.

Kuuntelin sattumalta jotain radio-ohjelmaa. Siinä kerrottiin nuorten työnteosta, tai paremminkin tekemättömyydestä. Yhdelle nuorisoryhmälle ei ole käsitystä siitä että joka päivä mennään töihin, kun ovat kodista jossa vanhemmatkin ovat olleet työttöminä. Ei ole käsitystä arjen rutiineista vaan olemisesta. Ollaan menemättä minnekään päiviä ja viikkoja peräjälkeen.
Siihen en puutu miksi eivät ole olleet töissä enkä toivoisi muidenkaan rupeavan sitä tässä ruotimaan, syy on monet.
Mutta siitä omaan lapsuuteen. On lämmin muisto, kun isä tuli metsätöistä, söi ja peseytyi pesuvadissa sieltä täältä. Sitten istui keinutuoliin katosta roikkuvan lampun alla ja levitti sanomalehden käsiinsä. Ja eikö mitä, minä kiipesin isän ja lehden väliin syliin istumaan, usein. siinäpä vasta turvallinen paikka. Isä tuoksui vihreältä Sunlightilta.

Ennen käytännön työt ja arkiaskareet täyttivät päivän.
Moni asia vei paljon kauemmin aikaa kuin nyt, esimerkiksi aamukahvin keitto.
Kahvia ei aina ollut. Juotiin teetä, jos oli ja kaakaotakin oli joskus.
Ensin piti saada hellaan tuli. Vesi oli kannettu kaivosta.
Nykyään napsautat vain napista ja kahvi on valmista parissa minuutissa.

"Opetettiin kunnioittamaan vanhempia",
nii-in, myös kaikkia vanhempia ihmisiä.
Liikaakin.
Parempi olisi ollut opettaa huomioimaan toisia ihmisiä ja huomioida itsekin.
Kaikki vanhemmat eivät olleet täydellisiä, vaikka he täydellistä kunnioittamista saattoivat lapsiltaan vaatia eivätkä itse kunnioittaneet muita tai lapsia.
Lapsikin on ihminen.

En vielä puutu aloitukseen muuten, tänään vain juttelin erään tuttavan kanssa ja hän lyttäsi kokonaan kun kerroin tykkääväni kirjoitella tänne.
Ei se minua juuri hetkauta, tykkään kun voin käydä täällä lukemassa ja kertomassa millaista elämäni on 80+ mummona.
Täällä on monia kirjoittajia joista pidän, jos heitä ei näy niin tulee ihan ikävä.
Oikeastaan voin sanoa että tykkään kaikista, ei kanssani tarvitse olla samaa mieltä, anonyymisyyskään ei muuten ole esteenä, mutta olisi kiva vaikka laittaisi yhden kirjaimen loppuun että tietää kuka vastaa mihinkin. Anonyymeissa on monia mahtavaia kirjoittajia.