Maakunta vaali uutisia onko lappi vaihdettavissa .. sdp.

Kekkosen hiihtoretket aikansa valeuutisia
26 maaliskuun, 2019
Heikki Laurinolli
Jätä kommentti
Kekkonen_hiihtää 300 px
Urho Kekkonen jaksoi nousta ylämäkeen vielä vuoden 1959 hiihtoretkillään. 1970-luvulla huoltojoukot varmistivat, etteivät nousut ja laskut häirinneet etenemistä. Kuva: Wikimedia Commons

Uskomus presidentti Urho Kekkosen (1900–1986) kovasta kunnosta ja kansanomaisista hiihtoretkistä joutuvat kyseenalaisiksi sen perusteella, mitä Veikko Erkkilä ja Pekka Iivari kirjoittavat kirjassaan Kylmää sotaa Lapissa.

Kirjassa haastatellut entiset rajamiehet kertovat, ettei Kekkonen kyennyt 1970-luvulla saamaan edes omia suksiaan jalkaansa. Hänelle piti suksisauvojen rinkatkin pujottaa käsiin ja sen jälkeen kertoa, mistä latu lähtee.

Kekkosen kuuluisat hiihtoretket olivat huolellisesti valmisteltuja lavastuksia, joissa päähenkilö astui valmiille ladulle ja nautti täydestä ylläpidosta. Latupohjat tehtiin ja nuotiopaikat raivattiin jo viikkoja ennen retkeä.

Supermiehenä pidetylle Kekkoselle piti tehdä ladut paikkoihin, joissa ei ollut kovia nousuja eikä jyrkkiä mäkiä, sillä presidentin hahmotuskyky oli huono lumisessa maastossa.

Kekkonen tarvitsi runsaasti huoltohenkilökuntaa, josta omituisin oli ”henkilökohtainen passari”, joka huolehti päämiehen pukeutumisesta. Työtehtävä on tuttu sääty-yhteiskunnasta, jossa kuninkailla ja isoilla herroilla oli miespalvelijat. Suomessa tällaista henkilökohtaista avustajaa käytti ainakin Mannerheim.

Kekkosen edellä kulki moottorikelkan vetämä latukone, jonka piti ajaa niin kaukana, ettei moottorin ääni häirinnyt hiihtäjiä. Latukoneen ja Kekkosen välissä eteni ylirajavartija, jonka tehtävänä oli raivata lumikökkäreet pois presidentin tieltä. Hänellä oli selässään rynnäkkökivääri, jota ei tiettävästi koskaan tarvinnut käyttää Kekkosen puolustamiseksi.

Kekkosen perässä hiihti passari, jolla oli pistooli vyökotelossa. Sitten seurasivat varsinaiset perässähiihtäjät, jotka olivat lähinnä teollisuuspamppuja ja kenraaleita.

Kekkosen ruumiinkuntoa ei pidä väheksyä. Hän oli yli 70-vuotiaaksi hyväkuntoinen, jonka hiihtoretken pituus oli keskimäärin 30 kilometriä päivässä. Ei huono suoritus ikämieheltä, joka oli elänyt kaksi maailmansotaa. Ongelma oli vain se, että julkisuuteen annettiin kuva kansanomaisesta sankarihiihtäjästä, jota väitettiin nuoren urheilusankarin veroiseksi.

Kekkosen kansanomaisuuskin oli keksittyä. Hiihtoretkien huoltomiehille Kekkonen jäi etäiseksi, sillä heille päämies ei jutellut koskaan. Muiden herrojen kanssa juttu kulki sujuvasti.

Erkkilän ja Iivarin kirja on katkelmallinen ja sekavakin, mutta kiinnostavia tarinoita siinä riittää. Kirja kertoo uusin sanoin myös siitä, miten Kekkonen yritti saada Karjalan takaisin vaihtamalla sen Lappiin.

Lappi näyttäytyi Kekkoselle kirjan mukaan joutomaana niin, että hän oli 1960-luvun lopulla valmis luopumaan siitä saadakseen Neuvostoliitolta takaisin osan luovutettua Karjalaa.

Kirjassa haastateltu poromies Jouni Eira Enontekiöltä kertoo, että hänen isänsä aikoi jäädä tulevaan Neuvosto-Lappiin, mutta setänsä Kalle aikoi muuttaa pois.

Neuvosto-Lappi olisi kattanut vanhan Lapin alueen eli Kittilän, Sodankylän, Savukosken ja niiden pohjoispuoliset alueet Inarin, Utsjoen ja Enontekiön.

Pinta-alalla mitaten Suomi olisi luovuttanut Neuvostoliitolle paljon isomman alueen kuin se saisi takaisin, sillä saamapuolella oli vain Viipuri ja siitä Suomen rajalle ulottuva alue. Tämän lisäksi Kekkonen joutuisi käyttämään vielä yhtä ylimääräistä maksuvälinettä, joka tarkoitti lupausta tunnustaa DDR eli Itä-Saksa.

Neuvostoliitto ei lopulta suostunut Kekkosen kytkykauppaan, sillä se olisi voinut johtaa muihinkin rajantarkistuksiin ainakin Puolan ja Tshekkoslovakian kanssa.

Erkkilän ja Iivarin kirja ei kerro täsmällistä lähdettä maanvaihtotiedoille. Kirjoittajat viittaavat Urho Kekkosen arkistoon ja Ruotsin suurlähettilään kirjoituksiin, mutta varma tieto kaupankäynnistä jää yhä ilmaan ja huhun asteelle. Aivan uusia nämä tiedot eivät ole, sillä ainakin Kimmo Rentola ja Jukka Tarkka ovat aiemmin kirjoittaneet samasta asiasta.

Urho Kekkosen presidenttikausi (1956–1982) on kiinnostavaa aikaa valeuutisten, lavastusten, huhujen ja poliittisen suhmuroinnin kannalta. Sen rinnalla nykyinen totuuden jälkeinen aika ei tunnu nimensä veroiselta.

Veikko Erkkilä ja Pekka Iivari: Kylmää sotaa Lapissa. Vaiettujen tapahtumien todistajat. Otava 2018.

Lentokone kaartaa Urho Kekkosen kansallispuiston yllä. Ikkunasta näkyvät Nattaset, Kiilopää ja Kaunispää. Lännessä siintää Hammastunturi.

Presidentti Kekkosella (1900–1986) oli myyttinen maine perinteisen hiihtäjänä, joka tulistui, jos joku rohkeni lykkiä hänen edelleen.

Antti Lindtman, hyväksytkö seuraasi vain perässähiihtäjiä, jos sinusta tulee Suomen seuraava pääministeri?

– Heh heh, taitaisivat hiihdot loppua lyhyeen, jos ei välillä pääsisi jonkun peesiin. Vuorovedolla on hyvä edetä, SDP:n puheenjohtaja Lindtman naurahtaa.

Vastaus sopii poliitikolle, joka pyrkii pääministeriksi parlamentarismin aikakaudella. Kekkonen vuodet historiaa

SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman innostui hiihtämisestä toden teolla koronatalvina. Saariselän Laanilassa Lindtman tarinoi nuoruuden seikkailuistaan Ivalossa. Jos Suomessa on mielinyt valtaan, on perinteisesti pitänyt osata hiihtää. Lauri Nurmi
Hikeä pintaan
Pakkasta Lindtman ainakin kestää. Elohopea on laskenut miinus kuuteentoista celsiukseen, mutta metsäladulla on tyyntä.

– Hiihdetään Laanilaan, oppositiojohtaja innostuu.

Saariselältä Laanilan monotansseihin vievää latua kutsutaan keväisin parfyymiladuksi. Tammipakkasilla tuoksahtaa pelkkä hiki.

– Huh, kuumahan tässä tulee.

Hiihtotakin päälle puettu kevyt untuvatakki on liikaa. Hikikarpalot kohoavat otsalle.

– Tuli otettua hiukan liian lyhyet sauvat. Sitä muistaa jälleen, että hiihto on tekniikkalaji, Lindtman veistelee.

Riikka Purralle pakit
Politiikassa menestykseen vaaditaan taitoa ja taktiikkaa, eikä kuksallinen tuuriakaan ole pahitteeksi.

kekkosen hiihtojäljillä lappia myymässä venäjälle sdp