Oman mielensä vanki

Huomasin jo lapsena, että elin aika paljon oman pääni sisällä. Minulla oli mielikuvitusystäviä, joista en kyllä itse sen tarkemmin mitään muista, mutta omat vanhempani ovat kertoneet, että syytin heitä kaikesta pahanteosta. Ehkä jollain tasolla pakenin jo silloin omiin ajatuksiini ympäröivää todellisuutta. Ei minun kotioloissani mitään sen suurempaa moitittavaa ollut, ulkopuolinen ympäröivä karu todellisuus oli ehkä se sytyke. Olen jollain tasolla kokenut aina, että olen jonkinlainen epäluonnollinen näyttelijä samanikäisten seurassa ja sosiaalisissa ympyröissä. Normaali oleminen tuntuu luonnottomalta. Sitä elää oudossa pelossa, että paljastuu, vaikka mitään paljastettavaa ei ole. On tullut vastaan ihmisiä, joiden seurassa kykenee olemaan luonnollisesti oma itsensä, mutta suurin osa näistä jäi lapsuuteen. Silloin ei ollut vielä pukenut henkistä haarniskaa ylleen ja naamiota kasvoilleen. Nämä tulivat myöhemmistä elämän kolhuista.

Kun ei voinut joskus teininä kokea tärkeitä asioita, joita muut samanikäiset kokivat, niin ehkä sitä alkoi jotenkin fantasioimaan niitä tapahtumia oman mielensä sisällä ja kehitti jonkinlaisen tavan kokea ne samat asiat omassa mielikuvituksessaan. Tätä oman mielen simulaatiota olen sitten jatkanut koko elämäni. Sitä kehittelee oman mielensä sisällä vaikka minkälaisia tarinakaaria, joskus ihan vaan arkipäiväisiä tilanteita, joissa kykenee toimimaan itselleen positiiviseen sävyyn. Näyttämään hyvältä ja saavuttamaan ympäröivän joukon hyväksynnän. Ei pyri olemaan ketään parempi, vaan osa joukkoa. Ehkä sitä hakee jonkinlaisia normaalin elämän onnistumia ja hyväksyntää. Tietenkin joukoon mahtuu myös satunaisia uskomattomia urheilusuorituksia palkitsemisseremonioineen.

Jos toivoo jotain tapahtuvaksi tai haaveilee jostain oikein kovasti, niin sitä visualisoi eri skenaarioita, joissa tämä haave toteutuu. Tai palaa vanhoihin mieltä kalvaviin tapahtumiin ja elää niitä uudelleen itselleen positiivisessa valossa. Jonkinlaista sielunterapiaa. Uskaltaa ja kykenee antamaan oikeat vastaukset. Saa sanotuksi mitä ei saanut.

Jossain kävelylenkillä saatan olla niin uppoutunut omiin ajatuksiini, että kuljen monta kilometriä ja huomaan olevani määränpäässä. En muista itse matkasta mitään. Kai sitä jollain autopilotilla kulkee eteenpäin, koska ei ole vielä jäänyt auton alle, eikä mitään onnettomuuksia ole tapahtunut. Luojan kiitos.