On kaksi yötä, jolloin ei pitäisi nukkua eikä olla sisällä. Sekä joulu- että juhannusyönä voi aistia ja aavistaa paljon, nähdä ja ajatella sellaista, mitä muulloin ei huomaa eikä tule mieleen. Kaksi yötä vuodessa itselle. Se ei ole paljon. Tai edes yksi. Yhteen jokaisella luulisi olevan varaa ja aihetta.
Sitä on kuitenkin niin luulevainen ja laiska, ympyröihinsä pinttynyt ja raiteihinsa tottunut, ettei juuri lähde asiatta ulos. Joskus jouluyönä, joskus juhannusyönä olen päämäärättä vaellellut tyhjiä kyläteitä pitkin yötä aistien. Kuten silloinkin.
Etäällä joen takana laskevan auringon tulipallo. Harmaitten latojen lännen puoleisten seinien pehmeän punertava nukka, talojen punaisena roihuavat ikkunat. Niittyjen syvää vihreää, vihreän eri vivahteita. Kokkotulia. Koiranputket ja angervot kukassa, valoisan yön valkoiset kukat. Tien varressa voikukkien haituvapallojen hauraat kuut, alempana mansikan ja mesimarjan kukkia. Kissa. Sammakko. Siili. Mustarastas. Pari kuusta, toinen täynnä vihreitä, toinen punaisen ruskeita pihkaisia käpyjä. Pieni musta lampi. Sen ympärillä rykelmä kukkivia kieloja. Valkoista utua notkelmissa. Laitumilla märehtiviä lehmiä. Aurinko on laskenut. Sen punainen korona etäisen metsän yllä.
Nyt kaikkialla on ihmeellistä valohämyä. Joen liikahtamaton vesi, vedessä rannan kuvajaiset. Vanha harmaakivikirkko, museo, tuulimylly. Ilmassa etäisen kokkosavun hajua, joen hajua, niitetyn nurmen ja juhannusruusun tuoksua.
Täysi äänettömyys. Leveä levollisesti polveileva joki, liikahtamaton vesi, vedessä taivas. Ja äkkiä aika on pysähtynyt, kaikessa täydellinen levollisuus, täydellinen harmonia. Kiitävän tuokion ajan on yhtä kiviaidan takana lepäävien vainajien kanssa. Kaiken ja kaikkeuden kanssa. Sen suven suloisuutta…
Ihan lähellä vanhan kirkon puistossa käki alkaa kukkua. Sille vastaa toinen jostain niin etäältä, että kukahtelun juuri ja juuri erottaa. Puiston naakat käyvät levottomiksi. Ne ääntelevät ja räpyttelevät siipiään läheisessä tiheässä kuivalatvaisessa kuusessa. Joen toisella puolella menee auto, yö jatkuu, aika jatkuu.
Täällä ristiriitojen maailmassa meitä repii ja riivaa. Raha, huolet, kiireet, intohimot, pelot, kivut ,epäusko, riita, viha, kateus… Ne vievät hermot ja voimat. Ne vanhentavat meidät ennen aikojaan. Täällä ajassa ei ole aikaa, lepoa ja rauhaa muuta kuin rahtunen. Iankaikkinen elämä on suuri sopusointu, harmonia. Tämän tiedän. Tiedän myös, että meidän tulisi jatkuvasti etsiä ja kysellä. Kysellä sellaistakin, mihin emme tiedä valmista vastausta. Myös tulisi aina muistaa, ettei iankaikkiseen elämään kenelläkään ole etuoikeutta. Kaikki olemme samassa asemassa.
Oscar Wilden proosarunossa ”Tuomion paikalla” ihminen asettuu alastomana Jumalan eteen ja Jumala lukee Elämän Kirjasta ihmisen kohdalle merkityt kaikki kuolemansynnit, lähes kaikki rikokset ja rötökset. Ihminen myöntää näihin kaikkiin syyllistyneensä. Silloin Jumala sanoo: ”Totisesti, minä lähetän sinut helvettiin”. Tähän ihminen huutaa: ”Et voi” ja selittää, että hän on koko ikänsä asunut helvetissä. Silloin Jumala sanoo: ”Minä lähetän sinut taivaaseen. Totisesti taivaaseen minä sinut lähetän.” ”Et voi”, sanoo ihminen. ”Mistä syystä minä en voi lähettää sinua taivaaseen?” Jumala kysyy. ”Siksi, etten koskaan enkä missään ole kyennyt taivasta kuvittelemaan”, vastaa ihminen.
Ehkä tuo on totta. Ehkä on ihmisiä, jotka eivät koskaan eivätkä missään ole kyenneet taivasta edes kuvittelemaan. Se ei kerro hyvää meistä. Miten voimme luulla olevamme osallisia iankaikkisesta elämästä, jos meitä vastaan voidaan esittää noin raskas syytös? Olemmeko tehneet tästä elämästä itsellemme ja toisillemme helvetin? Olemmeko luulossa, että näin pitääkin olla: piinan paikkaan taivaan ilot ja ihanuudet loistavat totiseen kilvoitteluun viekoittelevina? Ehkä ne loistavat. Kuitenkin itse tekemämme helvetti on tarpeeton. Kun jo täällä saa hiukan kokea tai edes kuvitella ”sen suven suloisuutta”, toki sitä kohti pyrkii. Mutta kuka sellaista kohti pyrkisi, josta ei mitään tiedä, josta mitään ei ole kuullut eikä ole voinut edes kuvitella?
Mauno Valtari (Pellervo N:o 10 13.6.1974 s. 8-9)
Sitä on kuitenkin niin luulevainen ja laiska, ympyröihinsä pinttynyt ja raiteihinsa tottunut, ettei juuri lähde asiatta ulos. Joskus jouluyönä, joskus juhannusyönä olen päämäärättä vaellellut tyhjiä kyläteitä pitkin yötä aistien. Kuten silloinkin.
Etäällä joen takana laskevan auringon tulipallo. Harmaitten latojen lännen puoleisten seinien pehmeän punertava nukka, talojen punaisena roihuavat ikkunat. Niittyjen syvää vihreää, vihreän eri vivahteita. Kokkotulia. Koiranputket ja angervot kukassa, valoisan yön valkoiset kukat. Tien varressa voikukkien haituvapallojen hauraat kuut, alempana mansikan ja mesimarjan kukkia. Kissa. Sammakko. Siili. Mustarastas. Pari kuusta, toinen täynnä vihreitä, toinen punaisen ruskeita pihkaisia käpyjä. Pieni musta lampi. Sen ympärillä rykelmä kukkivia kieloja. Valkoista utua notkelmissa. Laitumilla märehtiviä lehmiä. Aurinko on laskenut. Sen punainen korona etäisen metsän yllä.
Nyt kaikkialla on ihmeellistä valohämyä. Joen liikahtamaton vesi, vedessä rannan kuvajaiset. Vanha harmaakivikirkko, museo, tuulimylly. Ilmassa etäisen kokkosavun hajua, joen hajua, niitetyn nurmen ja juhannusruusun tuoksua.
Täysi äänettömyys. Leveä levollisesti polveileva joki, liikahtamaton vesi, vedessä taivas. Ja äkkiä aika on pysähtynyt, kaikessa täydellinen levollisuus, täydellinen harmonia. Kiitävän tuokion ajan on yhtä kiviaidan takana lepäävien vainajien kanssa. Kaiken ja kaikkeuden kanssa. Sen suven suloisuutta…
Ihan lähellä vanhan kirkon puistossa käki alkaa kukkua. Sille vastaa toinen jostain niin etäältä, että kukahtelun juuri ja juuri erottaa. Puiston naakat käyvät levottomiksi. Ne ääntelevät ja räpyttelevät siipiään läheisessä tiheässä kuivalatvaisessa kuusessa. Joen toisella puolella menee auto, yö jatkuu, aika jatkuu.
Täällä ristiriitojen maailmassa meitä repii ja riivaa. Raha, huolet, kiireet, intohimot, pelot, kivut ,epäusko, riita, viha, kateus… Ne vievät hermot ja voimat. Ne vanhentavat meidät ennen aikojaan. Täällä ajassa ei ole aikaa, lepoa ja rauhaa muuta kuin rahtunen. Iankaikkinen elämä on suuri sopusointu, harmonia. Tämän tiedän. Tiedän myös, että meidän tulisi jatkuvasti etsiä ja kysellä. Kysellä sellaistakin, mihin emme tiedä valmista vastausta. Myös tulisi aina muistaa, ettei iankaikkiseen elämään kenelläkään ole etuoikeutta. Kaikki olemme samassa asemassa.
Oscar Wilden proosarunossa ”Tuomion paikalla” ihminen asettuu alastomana Jumalan eteen ja Jumala lukee Elämän Kirjasta ihmisen kohdalle merkityt kaikki kuolemansynnit, lähes kaikki rikokset ja rötökset. Ihminen myöntää näihin kaikkiin syyllistyneensä. Silloin Jumala sanoo: ”Totisesti, minä lähetän sinut helvettiin”. Tähän ihminen huutaa: ”Et voi” ja selittää, että hän on koko ikänsä asunut helvetissä. Silloin Jumala sanoo: ”Minä lähetän sinut taivaaseen. Totisesti taivaaseen minä sinut lähetän.” ”Et voi”, sanoo ihminen. ”Mistä syystä minä en voi lähettää sinua taivaaseen?” Jumala kysyy. ”Siksi, etten koskaan enkä missään ole kyennyt taivasta kuvittelemaan”, vastaa ihminen.
Ehkä tuo on totta. Ehkä on ihmisiä, jotka eivät koskaan eivätkä missään ole kyenneet taivasta edes kuvittelemaan. Se ei kerro hyvää meistä. Miten voimme luulla olevamme osallisia iankaikkisesta elämästä, jos meitä vastaan voidaan esittää noin raskas syytös? Olemmeko tehneet tästä elämästä itsellemme ja toisillemme helvetin? Olemmeko luulossa, että näin pitääkin olla: piinan paikkaan taivaan ilot ja ihanuudet loistavat totiseen kilvoitteluun viekoittelevina? Ehkä ne loistavat. Kuitenkin itse tekemämme helvetti on tarpeeton. Kun jo täällä saa hiukan kokea tai edes kuvitella ”sen suven suloisuutta”, toki sitä kohti pyrkii. Mutta kuka sellaista kohti pyrkisi, josta ei mitään tiedä, josta mitään ei ole kuullut eikä ole voinut edes kuvitella?
Mauno Valtari (Pellervo N:o 10 13.6.1974 s. 8-9)
Vastaukset 22
Vanhimmat
Mauno Valtarin (1933 – 2012) vanhan ”juhannussaarnan” myötä toivotan kaikille hyvää juhannusta!
Ei ole lähelläkään vl-oppia.
Olipa aivan ihana kuvaus kesäyöstä ja luonnosta! Ja vuonna 1974 on vielä muissakin kuin hengellisissä lehdissä kirjoitettu uskomisesta, nykyään ei saa edes uskonnollisia lauluja koulussa laulaa ilman rikosilmoitusta.
sen kun laulat
naulat niin kovaa ku pystyt koko tumnmin et kaikki häiriintyy
eipä nuo epä uskosetkaan näytä välittävän toisen uskonnollisesta vakaumuksesta
tai parempi olla laulamatta
oikeastaan sillä ei ole mitään väliä mitä laulaa ja kenen kanssa kaikki on väärin
pitäs perustaa halullisten sielujen hengelliset laulut ja laulaa niitä joka paikassa
esim hengessä katson vaivojas jeesus kun kärsit ne puolestani on niin järkyttävä laulu et kuka voi antaa jeesuksen kärsiä turhaan
kova sydämiset ihmiset kattoi vierestä eikä mene auttamaan
jeesusta piti palvella ja sitä ei olisi pitänyt päästää ristille vaan pelastaa se uskovaisten olisi pitänyt kuolla sen puolesta
lestadiolaisten jeesus kuva on ihmiset lähtöinen se ei perustu todelliseen jwesukseen
siis anti kristi aaninen
lestasius oli anti kristys
sen saarna kartoissa luki et se oli sanonut olevansa kristus
jossain luki
lappalaiset taisteli sitä vastaan
Hänen alahampaansa ovat rautaa ja alaleuka timanttia. Hänen oikea kätensä on rautaa ja vasen kuparia. Hänen oikea kätensä on kolme kyynärää ja vasen neljä kyynärää pitkä. Hän on kapeakasvoinen, pitkänenäinen ja epäsiisti. Hänen otsansa päällä on kolme kirjainta, a, k ja t. Ja se "a" merkitsee "minä kiellän", ja "k", "minä hylkään täysin", ja "t", "se saastainen lohikäärme". Ja se antikristus opettaa, ja häntä opetetaan.
kyynärä on voinut olla mitä vaan mutta suhteessa mandfeldin kupari kaivokset sijaitsi vasemmalla lutterin kotipaikkaa ja rauta kaivokset lestadiuksen oikealla puolella
tänäkin on kirjoitettu joskus aikaa sitten
Srk on vanhalla aramealla akt
Kukaan ihminen ei olis voinut kärsiä ristillä, Jeesus on ainoa, joka on kärsinyt meidän syntien tähden!
Eikö kukaan osaa keskustella aloituksesta, tuosta tosi kauniista kesäisen juhannusyön kuvauksesta? Emmekö enää näe Jumalan luoman luonnon kauneutta ja tunne siitä kiitollisuutta?