Mitä kasakkojen hyvin pitkät viikset tarkoittivat?

google translate:
Pitkä hiussuortuva ajellussa päässä – "oseledet" ("silli") ja uskomattoman pitkät viikset olivat Zaporizzjan kasakkojen tunnusmerkkejä. Joskus viikset olivat niin pitkät, että ne kietoutuivat korvien ympärille. Tämän rikkauden leikkaamista pidettiin kuoleman veroisena. Miksi?

Slaavilais-turkkilaiset
Kuten E.M. Beletskaja toteaa monografiassaan "Kasakat kansantaiteessa ja venäläisessä kirjallisuudessa 1800-luvulla", kasakat ovat jo pitkään erottuneet ainutlaatuisen ulkonäkönsä perusteella. Beletskajan mukaan kasakan tärkeimmät erottavat piirteet olivat niin kutsutut oseledet ja pitkät viikset. Nämä piirteet viittaavat slaavilais-turkkilaiseen synteesiin: pitkät viikset ja oseledet ajellussa päässä muistuttavat kirjaimellisesti venäläisten ulkonäköä, jota bysanttilainen kirjailija Leo Diakoni kuvaili ruhtinas Svjatoslav Igorevitšin esimerkillä. Ja sana "kasakka" itsessään (samoin kuin "jesaul" ja "ataman") on turkkilaista alkuperää.

I.F. Bykadorov, teoksen "Kasakkojen historia" kirjoittaja, kertoo, että otsatukka ja pitkät viikset olivat todellakin arojen kansojen omaisuutta. Siksi Bykadorov selittää Svjatoslavin ulkonäön venäläisslaavilaisen ja turkkilaisen tyypillisten piirteiden fuusiona. Tiedetään, että ruhtinas käytti satulaa tyynynä, ratsasti hevosilla ja söi hevosenlihaa. Huolimatta siitä, että kaikkea Svjatoslavin toimintaa ei kasakat omaksuneet, esimerkiksi tyypillinen kampaus ja viikset ilman partaa tulivat heidän käyntikorttikseen. Tämä "käyntikortti" oli kuitenkin vielä ansaittava.

"Sellainen kozarljuga tulee olemaan!"
Jotkut jo eläkkeelle jääneet kasakat antoivat itselleen luvan kasvattaa parran. Sotilaat käyttivät vain viiksiä ja ajoivat partansa kaljuksi. Nuorilla kasakoilla ei ollut oikeutta käyttää lainkaan kalanruotokuvioista tai partakarvaa. Marina Ryblova, teoksen ”Donin veljeskunta: Kasakkayhteisöt Donilla 1500-luvulla - 1800-luvun ensimmäisellä kolmanneksella” kirjoittaja, väittää, että kasakat alkoivat kasvattaa viiksiä vasta palvelukseen astuttuaan. Samalla he pitivät viiksistään huolta huolellisesti. Dmitri Javornytskin, kirjan ”Zaporižžjalaisten kasakkojen historia. Zaporižžjalaisten yhteisön arki” kirjoittajan, mukaan viikset kammattiin ja mustattiin. ”Näin ne (viikset) töpötellään, sellainen kasakka tulee!”, historioitsija kirjoitti. Viikset, kuten kalanruotokuvioiset, kasvatettiin läpi elämän. On selvää, että esimerkiksi pitkän hiussuortuvan pitäminen päässä ei ollut kovin kätevää, joten, kuten Marina Kurakeeva väittää teoksen ”Ylä-Kubanin ja Zelenchukien kasakat” sivuilla, ne sujautettiin vasemman korvan taakse. Kävi niin, että etuhius kasvoi niin suureksi, että se kiertyi vasemman korvan ympärille ja sitten oikean korvan taakse pään takaosaan. Ja vielä senkin jälkeen kihara pää putosi olkapäälle. Sama tapahtui viiksille. Sama Javornytski raportoi, että kasakat työnsivät pitkät viiksensä korviensa taakse, kuten etukuurteensa. Lisäksi tällaisen manipuloinnin jälkeen viikset roikkuivat historioitsijan mukaan edelleen korvien alapuolella. Rohkeimmat
Lev Berdnikovin, kirjan ”Venäjän urhea aika kasvoissa ja juonissa” kirjoittajan, mukaan viiksistä (kuten parta ja pitkä mekko) tuli Perovin aikakaudella eräänlainen protesti symboli maan eurooppalaistamista vastaan, jota tsaari toi Venäjälle. Kasakat saivat kuitenkin käyttää partaa. Siitä huolimatta, kuten Marina Kurakeeva uskoo, sekä etuhius että viikset olivat kasakoilla ennen kaikkea rohkeuden ja urheuden merkkejä. Ja näin on todellakin. Ja adjektiivista ”viiksinen” on tullut lähes synonyymi adjektiiville ”rohkea”. Tämän voi vahvistaa Vladimir Dahlin kuuluisassa sanakirjassa oleva sananlasku ”Hän ei säpsähtänyt viiksiensä kanssa, hän ei ollut pelkuri”.

Ei ole yllättävää, että Aleksandr Tereštšenko kirjoitti teoksessaan ”Venäjän kansan elämä”, että pisimmän viiksen kantajaa pidettiin muiden silmissä rohkeimpana. Tereštšenko kuitenkin lisäsi, että Donin ja Volgan kasakkojen keskuudessa, jotka olivat erityisen kuuluisia viiksistään, uskottiin, että vain yksi henkilö kykeni kasvattamaan pisimmät viikset – atamani. Ei ole syyttä, että yhdessä kasakkalaulussa on seuraavat sanat: ”Suuret viikset ovat kaikkien atamani.” Valitun atamaanin auktoriteetin tunnustivat poikkeuksetta kaikki kasakat. Venäjän kasakkojen historia -teoksen kirjoittajan Mihail Astapenkon mukaan he tottelivat häntä kyseenalaistamatta sanoen: "Minne atamani katsoo, sinne mekin heitämme päämme!"