Miksi leskeksi jäänyttä kartetaan?
Jäin leskeksi
Anonyymi-ap
2081235
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 208
Vanhimmat
Ei karteta, en ainakaan minä.
Otan osaa suruusi. Kauanko olet ollut yksin ? En usko, että ihmiset
karttavat, he ehkä vain aristelevat, kun eivät tiedä mitä puhua,
vaikka voisi olla ihan tavallisesti.
Kolme kuukautta kohta yksin oloa, yhtään entistä, eikä uusiakaan ystäviä ole näkynyt. Juttukaveriakaan ei ole, vaimolle käyn puhumassa päivittäin hänen haudallaan. Aurinkolasit päässä, ettei toiset näe jatkuvaa itkuani. Hullu varmaan olin jo aikaisemminkin, mutta nyt varmaan sekoan lopullisesti. Rakkaus alkoi jo 70-luvun alussa, eikä se ole vieläkään loppunut, vaikka hän on jo mullan alla. Siunaustilaisuudessakin olin yksin papin ja kanttorin kanssa, kiitos heille ainakin lämpimistä sanoista. Ketään ei ollut myöskään muistotilaisuudessa, pullaa ja kakkua riittää pakkasessa vielä todella pitkään.
Siis , eivät tiedä mistä puhua ? Menee vuosia eivätkä vieläkään tiedä mistä puhua . Kolmas pyörä vaan ei niinkun sovi heidän kuvioihinsa. Ja näyttävät sen selvästi että on juuri ———
Se kolmas pyörä .
Eräs tuttavani sai kuulla jäätyään leskeksi ohjeita , miten pitää pukeutua leskinaisena, millaiset hiukset on oltava, siis hyvin lyhyet että profiilikuvassa selvästi näkyy niskassa oleva kyömy jne
Joten neuvoja satelee vaikka yhtäkään neuvoa ei olla pyydetty.
Mies puoliset lesket saavat sentään toista kohtelua , heidän ystävänsä jatkavat ystävyyttä. Kuten se ei heillä aina ollut .
Olen kuunnellut työssäni potilaiden. Kertomista usein , millaista on kun jää leskeksi .
Usein ne vaan on leskinaiset jotka jäävät kun nalli kalliolle välittömästi ..
Otan osaa suruusi. Suru on yksinäisyyden ääripiste. Yksi vuosikaan ei ole
lieventänyt omaa suruani. Aika ei aina auta, vaikka niin sanotaan.
Voi mennä päinvastoin. Minulle kävi niin. Kun ikävöinti ja kaipaus on kasvanut
suru on syventynyt. Ei meinaa pärjätä millään, kun on niin yksinkin.
Ystävänikin ovat kuolleet. Ei ole ketään, jolle voisi soittaa milloin vain
ja jutella tai tavata. Pahimmissa syövereissä minäkin pelkään sekoavani
lopulliesti.
Vapaaehtoisavuista ei ole ollut apua. Paras apu olisi yksikin pitkäaikainen ystävä,
mutta kun heitäkään ei ole enää.
Joka ilta toivon, etten aamulla heräisi enää.
Toivon sinulle voimia jaksaa jatkaa ja kestää elämääsi yksin !
Otan osaa. Olen kokenut samaa. Se tuntuu pahalta surun lisäksi.
En tiedä miksi kukaan ei ota yhteyttä. Jos soitan ei vastata eikä
soiteta takaisin kuin aniharvoin. Pelottaako kuolema ihmisiä,
jotka eivät ole vielä joutuneet kokemaan läheisensä menetystä ?
Samoin , ainoat jotka välittävät ovat muutamat sukulaiset jotka soittelevat hekin asuvat niin kaukana ettei sitä jaksa ajatellakaan ajaa niin pitkää matkaa heidän luokseen. Sitä tulee hieman araksi ,ja pelkää mennä kenekään luo ettei vaan ole tiellä mitenkään
Ei pelota, ne pelkää että leskestä tulee heille jokin taakka heille jotenkin
Pääsin sinkuksi. Epäilin jo etten saavuta tasapainoa koskaan mutta nyt on molemmat puolet samat. Ei mitään hätää.
Oletko aloittaja ?
"nyt on molemmat puolet samat"
???
Lämmin osanottoni.
Itselle kyllä kävi päinvastoin. Useampikin ihminen, jotka aiemmin pitivät yhteyttä edesmenneeseen vaimooni, alkoi pitää yhteyttä minuun.
Ihan niin, koska sinä,olet mies .aiinä on suuri ero olla leski miehenä se kun naisena
Ihan niin, koska,olet mies ja se onkin ihan erilaista. , on pullaa leipovia naisia joilta saat pussillisen mukaasi kotiin , jotkut jopa tekevät ruokalaatikoitakin , koska kun on mies niin luullaan ettei miehet osaa itse ruokaa laittaa, . Ole iloinen kun ei tarvitse olla yksin koko aikaa,nais leskillä se onkin ihan toisenlaista .
Älä muuta sano -ensin ollaan niin osaaottavia, yht äkkiä kaikki ovat kadonneet - saa melkein sydänkohtauksen, jos joku soittaa, ja sekin oli lehtimyyjä. Samaa ihmettelen. Niin hyvä serkku, sekin unohtanut - luuleekohan, että olen haluamassa jotakin?!
Mutta on tämä itsestäkin kiinni - 1,5 v leskeyttä, eikä tämä ikävä vaan lopu. Toipuuko tästä koskaan? Juuri mietin - 20 vuotta yhdessä ja pisin aika oli näkemättä tuona aikana oli kolme tuntia, hän nukkui ja pääsin käymään kaupassa tai apteekissa.
Täysin vapaaehtoista, hoidin hänet. Mutta se hitsasi meidät niin yhteen kiinni, että olisi ollut oikeus ja kohtuus, että minut olisi haudattu hänen mukana. Yhdessä lähdetty! Niin se piti mennä.
Joissakin kulttuureissa se on mennyt niin.
Tiedättekö Espanjan kuningattaren Johanna Mielipuolen, hänen miehen oli Felipe Kaunis, italialainen prinssi, joka kuoli kohtalaisen nuorena, niin Johanna kuljetti koko elämänsä miehensä ruumista arkussa mukanaan. Minä pelkäsin että käy niin.
Kun hautausurakoitsija tuli hakemaa ruumin, olin kontallani lattialla ja purin lakanan kulmaa, etten estä häntä viemästä sitä, se oli hirveää - se oli kaikista hirveämpää - hänhän vain nukkui - pelkäsin, että teen jotakin käsittämätöntä.
Ymmärtän kyllä Johannaa.
Ei, en halua olla täällä. Miksi minut jätettiin?!
Niin, tosiaan - miksiköhän ne kukaan ei enää halua nähdä?!
No, mutta ihan oikeasti, kun hoidin yksin eritäin pitkään ja erittäin vaikeasti sairaan puolisoni ja kaikilla voimieni äärirajoilla, tiedän, että heidän ei tehnyt mieli sanoa "otan osaa", vaan "Luojalle kiitos", nutta ei kukaan sanonut.
Suru voi syvetä, kun ikävä kasvaa. Minulle on käynyt niin. En tiedä miten selviän.
Siitä on jotenkin kuitenkin päästävä irti , jokainen suru on nii; erilainen jokaisen kohdalla . Mutta juuri tuo että jää siihen tilaan että vielä vuodenkin päästä on samat puheet kun silloin kun mies kuoli . Ei ole ihmiselle hyväksi .
Minä hoidin myös mieheni vuosikausia ja hänellä oli kuolettava diagnoosi. ,aina aamuisin ajatus, onko tämä päivä se milloin hän jättää elämän. Ainainen ahdistus ja kun hän sitten kuoli niin tunsin kiitollisuutta ainoastaan ettei hänen enää tarvitse kärsiä , kun pakkasin kaikkia apuvälineitä mitä hänellä oli niin muistui jokaisesta esineestä mieleen jotakin, milloin minkäkinlaista muistoa jokaisen apuvälineen käytöstä . Kun saturaatio alkoi olla alle 70 , milloin käynnistää yskimiskone ja auttaa häntä, yskimään. , milloin oli liman poisto , pumppu auttanut taas hengittämään . Aiis jokaisella tavaralla,oli oma muisto tilanteista jotka vaativat hoitoa
Jotenkin tuntui vaa epätodelliselta kaikki . Yritin kauan olla profesionellinen kuolemaan nähden, kuten ollaan töissäkin, vaan kun omainen lähtee niin siinä ei ole muuta kun ahdistus siitä että aika nuoren ihmisten elämä loppui niin äkkiä tuskien kanssa kamppailevalle ihmiselle jollemolisi suonut paljon vielä elinvuosia
Kuolema on niin lopullista. Mutta kun ajattelee ettei suinkaan ole ainoa maan päällä joka jää leskeksi meitä on paljon , ja jokaisen suru on eritavalla ilmenevä . Mutta on yritettävä ajatella ettei jää paikallaan tramppaamaan. , elämä on elettävä
Kyllä, meitä on varmaan paljon ja erilaisin kokemuksin.
Se on hieman ylös alas mielentiloja sensurun kanssa . Pitää nauttia niistä hyvistä päivistä
Eteenpäin elämällä kaikki muutkin selviävät ja ovat selvinneet.
On tosi monia.
On varmaan perää mistä aloitus, olen erakko luonteeltani kun puolisoni kuoli niin pääsin todenteolla erakoitumaan. Harvoin kun joku työntyy kylään, kestitettyäni hänet tekee mieli kysyä kauanko aiot olla luonani, paras kun ei aukaise ovea ovikellon soidessa.
No niinpä, minä olen juuri tuossa jamassa edelleenkin 1,5 vuoden jälkeen, enkä saa mistään kiinni.
Mut lesken syli se on läm.....
" Mutta lesken syli se on lämpöinen ja lempeä on silmäin loiste. Kerran kun on ollut luona sen, jo haluaakin mennä toiste. ... "
-hänpä mulle kahvit keitti.....
Onko siinä biisissä tommonenkin kohta?
Olin yli 20 vuotta suhteessa jossa asuimme eri asunnoissa emmekä olleet naimisissa. Suhde oli tiivis, kummankin asuinalueella osallistuimme moneen menoon ja tapahtumiin, kuuluimme toimiviin ryhmiin.
Kun hän kuoli, kukaan ei sanonut minulle, otan osaa. Hänen lähimmistä sukulaisista yksi laittoi adressin ja interflooran kautta kukan, vain minulle, omistani ei ainutkaan vaikka välimme ovat lämpimät. Ihan niinkuin en vähääkään kuuluisi leskien joukkoon vaikka vieläkin miellän itseni leskeksi.
En tosin huomannut sitä siinä hetkessä surra, jälkeenpäin vasta huomasin ihmetellä. Ei se mihinkään vaikuttanut, ihmiset saavat olla sellaisia kuin ovat, surin suruni yksin.
Eivät ihmiset edes ymmärrä tai tajua tai välitä. Eivät ajattele.
Minäpä luulen, että me kaikki suremme surumne yksin joka tapauksessa.
Mielenterveydelle on aivan hirveää, ettei juuri kukaan ota yhteyttä.
Ei kummankaan suvun puolelta.
Samanlailla olen kokenut. Mutta, otan itse silloin tällöin yheyttä, onkohan niin,että nuoremmalla väellä on elämä niin täynnä, etteivät jaksa soitella. Väliin sanovat, että olen ajatellut ei vaan tule soitettua eikä käytyä. Vanhempi väki ei enää juurikaan liiku muuta kuin puhelinta pitkin.
Taisin olla samanlainen, kun omat vanhemmat vanhenivat. Nuorena perheenä tuli paljon käytyä, lasten varttuessa ja itse myös vanhetessa sitä jotenkin vaan jää kotiin työpäivien ja -viikkojen jälkeen. Niin se taitaa mennä.
Ratkaisin tämän sillä tavoin, että tapaamme nuoruuden ystävien ja nykyisten kanssa säännöllisesti niin kauan, kun jaksetaan ja ollaan kiinni niin sanotussa aktiivisessa elämässä. Liian paljon yksin ei ole hyvä asia. Toki meitä ihmisiä on myös sellaisia, jotka viihtyvät itsekseen käsitöiden ja elokuvien seurassa, kaipaamatta juurikaan muita ihmisiä seurakseen.
Tarkoitin sitä että kukaan ei sanonut, Otan osaa juuri minulle koska emme olleet naimisissa. Niin asian ymmärsin. Ikäänkuin hän olisi ollut vain miesystävä, jota en surisi.
Muuten ystävät ja sukulaiset soittelivat kuten ennenkin, mentiin tapahtumiin kuten ennenkin. eivät vain huomioineet "leskeksi" jäämistäni, ihan niin kuin olisivat olleet sitä mieltä että vain aviopuolisona olevaan miestä voi surra.
On sitä ihmisten ajattelemattomuutta.
Puhut kuin minä - odottaa ja odottaa lasten soittoa, tytyärenkin, jonka kanssa oltu niin läheisiä. Yht äkkiä rivien välissä lukee - 'häntä ahdistaa, että joutuisi hoitamaan minut', kylmäävä tunne käy läpi sisuskalut, ei, ei, mutta minun on hyväksyttävä häneltä tämä etäisyyden otto ja mielessä käy, että mitenkähän tyly itse olen ollut vastaavassa tilanteessa tyttärenä?!
Ihan hullua , tunteehan ovat sama vaikka ei olekkaan naimisissa. Jätä kokonaan sellaiset ns ” ystävät”
Minäki jäin leskeksi, jo yli kymmenen vuotta sitten,
EI minua kaukaan ole kartellu ,
kaikki on yhtä ystävällisiä kuin ennenki,
itse olen muuttunu kyllä
en itse enään ota yhteyksiä kuten silloin kun puoliso oli elossa,
en kärsi yksin olemisestakaan ,
sopeudun elämän kaikkiin muutoksiin omasta mielestä hyvin,
On helpompi sopeutua jos on niitä ihmisiä, ystäviä. Kaikilla ei ole. Ystävänikin
ovat kuolleet.
Sanopa muuta - viesti viestin perään, on lähtenyt - enää voi vain ajatella, että soittaisin jos voisin, jos hän vain vielä eläisi.
Ihan totta minun kolme parasta ystävääni kuolivat ihan vaan pienessä ajassa. Kaipaan meidän yhteisiä hetkiä . Puhelin soittoja vaan nyt on talo hiljainen kun vielä mieskin kuoli .
Se jota luulin oikeaksi ystäväksi , ei ollutkaan sitä.
Kyllä Leskel taas härskiä huomion hakua aloitukseensa.
Ei, olet väärässä.
Kyllä se taitaa olla niin, että ei tohdita ottaa yhteyttä tuoreeseen leskeen. Ehkä se epävarmuus, miten kohdata leski. Itsellä useampi hiljakkoin leskeytynyt tuttava/sukulainen. Heitä tavatessa koin, että tärkeintä oli kuunnella eikä antaa mitään viisauksia. Tätä kestää sen aikaa, kun kestää, kunnes kuolema on käsitelty ja leski menee pikkuhiljaa eteenpäin elämässää.
Luin nyt tätä ketjua ja ilmeisesti minuun viitataan tuossa Leskel.
En ole aloittaja, enkä ole kirjoittanut tänne mitään
Niin nyt voin kirjoittaa.
Kun jäin leskeksi, maailma pysähtyi omassa mielessä.
Ei ole sanoja, ei mitään.
Arkun vieressä seistessä, tuntui kuin puolet menisi puolison mukana ikuisuuteen.
Elät kuin robotti kuoleman jälkeen
Suoritat elämää.
Jäi vain tyhjyys.
Aivan juuri näin. Otan osaa. Miten kauan olet ollut yksin? Sama totaalinen tyhjyys täällä.
Mieheni kuoli vuonna 2013.
Olin hänen omahoitajansa loppuajan.
Hän kuoli keuhkoveritulppaan sairaalassa.
Olin vierellä lähes loppuun asti.
Sanoin: Älä pelkää, Herran haltuun
Kun kuolema tuli, tuntui kun olisin romahtanut.
Toimin automaattiohjauksella.
Olin kuin tyhjä kuori ja olen oikeastaan vieläkin.
Olimme yhdessä, myrskyisessä liitossa, 20 vuotta.
Vaikka miehen kuolemasta on jo 13 vuotta, se on ikäänkuin juuri tapahtunut.
Unia näen hänestä paljon.
Kaipaan häntä edelleen ja ikuisesti.
Jotain säätöä tuossa on ollut jonkun kanssa, mutta kukaan ei kosketa.
Hän oli elämäni mies.
En tajua, vaikka olen kirjautunut, niin tulee Anona
Kirjoitin 15:47 tekstin Leskel71
No anna ihmisen kirjoittaa , se mitä sinä sanot huomionhauksi on ihan muuta , joten älä laittele leimaa kenellekkään. Kelaa eteenpäin jos ei aihe huvita se kun laittelet omia luulojasi kylmästi joissa ei ole mitään empatiaa. Sinä et tiedä miten ihminen tuntee sisällään , pitäiskö hänen vielä palstallakin olla näkymättömissä.
Annetaan kirjoittaa. Estääkään ei pystytä.
Tää sekoilee helteellä
Jaaha - jos näin on aloitus tulee ihan uuteen valoon -
Ihmistä voidaan karttaa, vaikka puoliso olisi elossakin.
Ihan niin, mutta jos karttaminen alkaa siitä kun puoliso kuolee niin se on aina tuskaisaa kas kun on kuvitellut että ystävyys kestää,iki ajat , vaan kuinkas ollakkaan ,nainen jos jää yksin niin usein jää vaikka niitä, ihmisiä joita on vuosikymmeniä pitänyt parhaina ystävinään
Mutta jos on mies niin hänelle osoitetaan sitä ns ystävyyttä kaikella tavalla , jopa leivotaan pullatkin hänen pakastearkkuunsa. Niin että . Paras olisi ehkä ollut ettei olis alunperinkään pitänyt niitä ns ” ystäviä”,parhaina ystävinään niin olisi säästynyt siltä tuskalta , että ei vaan mies kuolee vaan ystävätkin loistavat poissaolollaan. Silloin kun heitä kaikista eniten olisi tarvinnut .
Ihmissuhteet voi olla monimutkaisia ja vaikeita.
No mieheni oli niin sairas pitkään, mutta hänellä ei ollut mitään kipuja ja hän oli niin positiivinen, mutta kaulaan asti täysin liikuntakyvytön, mutta aivot toimi kuin partaveitsi, ei meillä käynyt kukaan enää vuosiin - ei ystävät, ei sukulaiset, sanoivat että haisee kuulemma kuolema. Se oli ikävää, kun ei mieheni edes kärsinyt.
Ihan niin , kun ne voisivat olla helpompia kun ihmisillä,olisi joskus ymmärrystä toisen ihmisen suruun. Mutta täällä äyskitään vaan jos joku hieman valoittaa. Suruaan. Surukin on helpompi kestää jos tietää että on vaikkakin vaan netissä ihmisiä jotka voisivat sanoa jotain ystävällistä se kun ilvehtiä, jos joku kertoo hänelle hyvin tärkeästä asiasta .
Joten miksi noita ilkeitä oikeastaan palstoille on hakeutunut, taitaa syynä olla katkera yksinäisyys.
Kyllä, niiin voivat olla. Se kertoo, että ymmärrys, empatia ja lähimmäisenrakkaus eivät riitä.
Ootte hankalia.
Suru on surua, jep. Mutta kun se on lähinnä sun ongelmas. Toki vainajan kaverit suree kuollutta. Mutta ei sua,sähän elät.
Ois hyvin teennäistä alkaa yhtäkkiä alkaa muka bestikseksi jollekin oudolle ihmiselle, jota ei fanita. Se. Joku on ehkä fanittanut sun kuullutta puolisoo, mutta sua ei..
Tajua tämä.
Sun puoliso ja sä,kaks eri ihmistä .
Leski on leski. Siis immeinen. Ei leski mitenkään jatka puolisonsa elämää. Ei muodosta mitään hypeä kuolleen kaverinsa varjolla. Hän on vain leski.
Sä olet siis ite ilmeisesti leski. Sori, mutta kun se juttu on sulle ehkä valtava asia. Mutta kun muita ei sun asias kiinnosta pätkääkään. Ehkä monet suree sun edesmennyttä puoliskoo.mutta kun se kuollut, se siitä.. Sulla ei merkitystä.
Onhan se törkeetä jos leskeksi jääny käy heti tai aikeet ainaki on käydä ystäviensä puolison kimppuun liian sinnikkästi jopa salaa takanapäin,
ei ole ihme jos tommosia leskiä kartetaanki porukoissa,
rehellisiä toisia ihmisiä kunnioittavia leskiä ei kukaan kartele,
OPPIKAA KÄYTTÄYTYMÄÄN ,
Oho, ei kait nyt kukaan leskeydyttyään ala kenekään puolisoa vokottelemmaan. Itse olen "elävän leski", näin äitin sanoi reilu 20 vuotta sitten ja jatkoi "sitten et naimisiin mene elävän leskenä". No eipä ole ollut hinkuakaan.
Ohhoh ! Oletko käsittänyt jotain väärin ?
Pitkän liiton aikana ystävistä tulee molempien ystäviä ja normaali ihminen tuntee
myötätuntoa leskeksi jäänyttä kohtaan ja huomioi häntä.
Ei se niin ole, että ihmiset ajattelevat, että "se on lähinnä sun ongelmas"
tai "sulla ei merkitystä",
ellei ne ystävät tai tutut ole jollain lailla henkisesti kehittymättömiä
ja tunneköyhiä.
"Ois hyvin teennäistä alkaa yhtäkkiä alkaa muka bestikseksi jollekin oudolle ihmiselle, jota ei fanita"
Miten sinä ymmärsit aloituksen ? Mistään tällaisesta ei aloittajan kohdalla ole
varmaankaan kysymys.
Ihana bestiskirjoitus, kiitos, hymyilytti -no, en minä oikeasti halua nähdä ihmisiä, en kestä niitä, enkä ymmärrä, kuten mamba lauloi.
Älkää bestiskirjoittajaan hermostuko, hän psykologisesti toimii vain ns. 'paholaisen asianajajana', sai minutkin hymyilemään.
Jaa sttä siitäkös siinä olikin kysymys , pelätään kovasti sttä leski käy miehesi kimppuun. . Voin sanoa sttä ei käy, sillä hän tietää hänestä ihan kaiken, siis ei kuule kiinnosta tippaakaan kenenkään miehet leskiä ,eikä aina kiinnosta ne vapaa-aikaan miehet . Koska jos suru on painava niin ei siinä miehiä kukaan ajattele . Pelkosi turhaa, saat ihan varmasti pitää sen miehesi johon et näytä edes luottavan sen vertaa kun ; luulet että hän haksahtaa leskeen.
Pidä kiinni lujasti ja kateselee sitä teidän naapurin emäntää hieman tarkemmin , kas kun koskaan ei tiedä ——————. Säälittävä ressukka
Luulen että ihminen on täynnä mustasukkaisuutta. Ja näkee piruja joka puolella. . Eikä sen vertaa tajua että mitä joku näkisi hänen mielessään etekin kun mies on tuon tyypin kanssa naimisissa, tohvelisankareita ei modernit lesket edes huolisi .
Mutta voisi olla kiva näyttää tälle että, on naisia jotka ottavat sen minkä haluavat koska tietävät voivat den tehdä, joten ole varuillasi siellä missä et arvaakaan saattaa joku leski luurata puskan takan äa va vie sen miehen sinulta koska voi , ne naiset eivät koskaan ole mustasukkaisia edes koska heillä on pohjalla hyvä itseluottamus.
Korjaus: jotkut tyypit ovat mustasukkaisia, kaikki eivät ole. Mustispipi on sairaus, jota kaikki eivät pode.
Tollokäytöstä on aina ollut.
Ei surra.
Usein juuri ne jotka ovat olleet niitä ns parhaita ystäviä kun oltiin miehen eläessä häipyvät aika pian lesken elämästä. Usein mustasukkaisuus syynä .
Anoppini jäi leskeksi aikoinaan ja pariskunta joiden kanssa appi ja anoppi viettivät paljon aikaa yhdessä lopettivat kanssakäymisen hänen kanssaan .
Eräänä päivänä anoppi osotti bussia kaatosateessa kun tömä tuttava pysäytti auton ja sanoi että hyppää kyytiin ettet kastu, koska asutaan samalla kadulla niin pääset kotiin. No anoppi oli mielissään. Ja kiitteli kovasti kyydistä kun pääsi autolla kotiportaiden eteen.
Parin tunnin päästä soi puhelin ja entinen ystävätär soitti ja haukkui hönen pataluhaksi että,kuulemma vikittelee hänen miestänsä .anoppi alkoi itkemään ja itkusta singahtanut tulla loppua . Siis siksikö kaikki ystävät olivat hänet jättäneet koska nyt hön oli uhka mustasukkaisille naisille joiden miehiä muka vikitteli .siis hänellä ei ollut mitään kiinnostusta eikä ajatusta edes vikitellä jonkun miestä .anoppi oli kaunis nainen. Mutta se ei tarkoita sitä että olisi ollut kiinnostunut ystävänsä miehestä .
Anopista tuli siis yksinäinen. Ei uskaltanut edes soittaa kenellekkään. . Siis se oli lesken osa olla yksin koska voi pian olla vikittelemässä toisten miehiä
Anoppia ei enää ole , nyt on minun vuoroni molla se leski samassa talossa ja niin vaan on että tottahan se on , mustasukkaisuudella on hyvin suuri osa. Näihin tapauksiin . On todella ihmisiä kuitenkin olemassa joilla ei ole sairaita ajatuksia yksin jääneestä naisesta. Eivätkä tunne mustasukkaisuutta koska luottavat niin miehenä kun ystäväänsäkkin
Joten tämä on monen osa elämässä . Mutta kun mies jää leskeksi'obat nämä mustasukkaiset naiset käskenässä heitä syömään sanoen; ihmisille , hän on niin yksin että ei varmaan se ruuan laittokaan ole oikein helppoa nyt kun ei ole tarvinnut koskaan sitä ajatella koska se vaimo oli sen puolen aina hoidellut joten käsketään ressukka meille syömään . Tämänkin olen pannut merkille.
Niin että leskeyskin on erilaista riippuen siitä onko leski nainen tai mies
Voivatko ihmiset olla niin yksinkertaisia ja alhaisia, että kuvittelevat lesken
ensimmäinen ajatus olevan vokotella toisten miehiä ?
Ei ihan ensimmäisenä eikä toisenakaan tulisi mieleen.
Kyllä yksinjääneellä on ihan toisenlaisia ajatuksia mielessään.
Luulevatko nämä mustasukkaiset naiset jopa vielä, että heidän miehensä
olisi niin kiinnostava, että leski heti alkaisi niitä vokotella. Hohhoijaa, mitä luuloja !
Jotkut äijät on ihan tolloja, se on nähty.
Onko se lesken vika, jos äijät alkaa leskeä vokottelemaan, vaikka on oma
vaimokin ? Miksi omat vaimot syyttää leskeä ? Syyttäisivät tolloa miestään,
jota leski tuskin pitää edes tavoittelemisen arvoisenakaan, vaikka olisi vapaakin
mies.
Voi luoja, onpa surullinen tarina anopilla, ihan sielusta sattuu! Ja minä kun en kenenkään miestä edes huolisi, omani oli niin maailman paras, että ei hänen voittanutta löydy niin, että edes treffeille kenenkään toisen kanssa lähtisin!
Aika absurdeja kommentteja asiassa, joka on yksi raskaimmista ellei
raskain asia ihmisen elämässä.
Puolisonsa menettänyt on surusta murtunut, ei hän lähde heti miesjahtiin.
Ei lähde, ei - haluaisi vain rakkaansa takaisin. Kuvittelee nukkumaan mennessään, että siinä hän on vieressä, ojentaa käden, ja nukutaan yhdessä käsi kädessä.
Yhtäkään yötä en pysty nukkumaan ilman tätä kuvitelmaa.
Kaikki muistuttaa koko ajan siitä mitä ei enää ole. Se on koskee hirveästi.
Hirveintä tietysti on, että ihmisen piti menettää elämänsä inhimillisesti katsoen
liian aikaisin (omassa tapauksessani). Toivon itsekin pääseväni pois. En halua elää
enää yksin ja tämän tuskan kanssa.
Koko sielustani hengessä mukana, tiedän miltä se tuntuu.
Inhimillisyyttä.
Ja empatiaa....
Jomman kumman aviossa olevan kohtalo on jäädä leskeksi, yksinäisyys tulee esiin. Lähes 26-vuotta sitten muutimme tähän, alueella asui vanhoja tuttuja ja muodostui uusia suhteita, nykyään enää joitakin naama tuttuja, vanhemmat sisarukset kuolleet.
Lähi kuppilassa ei enää näe tuttuja, ihminen tottuu kun on pakko, juttu seuraa saa kun valikoi paikat ettei ihan mykkänä tarvii olla.
Kun avaa suunsa jutut luistaa paremmin, joo.
Ei totu. On pakko vain mennä päivä kerrallaan eteenpäin murhemielin.
Niin, herää aamulla vain odottamaan iltaa, että voi taas nukkua.
Minä seurustelen mieheni kanssa kaikki yöt, ollaan taas yhdessä, matkustellaan, on iloista seuraan. Hän on unessa terve kuin silloin, kun tapasimme. Päivät ovat hiljaista ja tyhjää täynnä, en saa tehtyä mitään järkevää.
Nukkuminen on armahdus. Herääminen on kamalaa. Taas on kestettävä
yksi murheenmurtamana yksi päivä. Kaikki on menettänyt merkityksensä.
Ei näe tarkoitusta eikä merkitystä elämälleen yksinään ilman kaikkein
rakkainta ihmistään.
Elämästä tuli painajainen menetyksen jälkeen.
Ei pysty edes kesästä iloitsemaan. Mikään ei tunnu enää miltään.
Käy SPR kerhossa juttelemassa, siellä vapaaehtoiset auttavat.
Minä asun toisessa maassa - ei ole mitään, ei ketään, ei edes SPR:n kerhoa.
Eiköhän se PunainenRisti toimi vähän joka maassa vaikka ei juuri SPR:n nimellä.
Hyvä kysymys, kyllä toimii, mutta kulttuuri eri maissa on erilainen, mihin ko. järjestö liittyy.
Voin ottaa yhteyttä heihin, kuten olen ottanutkin, kun kadulla on ollut kyynärpäillä itseään eteenpäin raahaava vammainen, tai nälkään nääntyvä kerjäläinen, mutta 'elintasosairaus' , kun 'musta vaan tuntuu niin pahalta', ei oikein toimi. Asioilla on mittasuhteet.
Mutta todellisuudessa etsivä kyllä löytää halutessaan täältäkin apua, mutta se ei ole Punainen risti, ellei ole todellinen tosi kyseessä, joka on kaikkien yhteiskunnan sosiaalisten tukiverkkojen ulkopuolella.
Voi olla, ettei Suomessa edes sellaista tilannetta voi koskaan syntyäkään, että olisi koskaan ketään, joka olisi totaalisesti kaiken yhteiskunnan avun ulkopuolella. Täällä voi syntyä, ja usein yhdessä naapureiden kanssa kyllä autetaan jokaista hänen ongelmaan katsomatta.
Tule Suomeen !
Ei tännekään kannattaisi tulla, ellei ole hyvä eläke.
Avun löytäminen on kiven alla jos on yksin. Ei yksinäinen sureva jaksa edes
yrittää löytää.
Epäsosiaaliset suomalaiset ei niin vaan auta toisiaan. Yksinäinen sureva jää yksin.
Surevasta se on kiinni, pitää olla ja mennä, eikä kotona istua.
Ei ole kovin helppoa.
Riippuu ihmisen asenteesta , lesken syli voi olla myös lämpöinen ja kysyttyä seuraa.
Älä pelottele!
Ympäristö on täynnä vanhoja ukkoja, jotka ovat menettäneet passaajansa ja hanakasti haukan silmin etsivät uutta uhria itselleen. Tuskin uskallan liikkua - yleensä vain pimeällä, nopeasti kauppaan, jos on pakko.
Ongelma ei ole tarjonnassa, vaan sen laadussa - jos vielä 30 vuodenkin jälkeen on menettänyt unelmiensa prinssin, on vaatinustaso aika korkealla.
Ei se niin mene, että ihan ystävättären tai tuttavankaan mies kelpaisi, vaikka olisikin tyrkyllä, mutta kehtaako sitä ääneen sanoa?!
Kehtaa sanoa, eli sanoo toisin sanoin.
Sanonta on kauhea.
Leskestä tulikin mieleen Jörn Donnerin leski, joka laittoi osan Jörnin tuhkista kompostiin, jotain oli jäänyt pahasti hampaankoloon ja halusi näin kostaa haudan taaksekin....!
Paljon jää rupukoita miestä haikaikailemaan, markkina-arvon pudottua alle arvostelun.
Kuinka on oman arvosi laita? Alle torihintojen?
Oletko ikinä koskaan miettinyt, mikä on henkisen kapasiteettisi taso? Hlvt:n pahalta kuulostaa. Yöäk.
Repussa on eväitä aina vaan vähemmän.
Tarttis sitten varmaan vähän panostaa aiheeseen. Tyhjä reppu on ikävän littana.
Indeksin voittaa!
Meklari putos ikkunasta, ei loukkaantunut.
Minä ainakin puhun kaikille jotka haluaa kuunnella.
On puhumiskampanjaakin tässä kaupungissa ollut, kehotetaan puhumaan ihan tuntemattomillekin, sanan tai pari silleen.
Missä kaupungissa ?
Vaasassa.
Yksin sureminen on lohdutonta. Että suru helpottaisi edes joskus ihminen
tarvitsee myötätuntoa. Ketään ei saisi jättää yksin pyörittelemään ajatuksiaan.
Se on pahinta.
Puhumattakaan mitä kaikkea valtavan raskasta puolison poismeno aiheuttaa
yksinjäämisellä on ihmisen hyvinvointia heikentävä vaikutus.
Ihminen haluaa kuulua johonkin joukkoon, hän haluaa välittää toisesta
ihmisestä ja hän haluaa, että hänestä välitetään.
On järkytys ihmiselle huomata, että ei ole ketään, onkin yhdentekevä.
Ihmisen merkityksellisyyden tunne järkkyy.
Ihmisen saa merkityksensä toisten ihmisten kautta.
Yksin tuntee olevansa tuuliajolla, ilman kiinnekohtaa mihinkään.
Näin olen kokenut oman yksinjäämiseni.
Yksinäisyys murentaa mielenterveyttä. Säilyttääkseen mielenterveytensä
ihmisen täytyy saada puhua ja tulla kuulluksi.
Käyn joka päivä juttelemassa jossain, sekaan vaan porukoihin.
Niinku missä ? Ei meillä päin ole mitään paikkaa iäkkäille mennä muuta kuin
ruokakauppa.
Kyllä kaupungissa on paikkoja.
Joku on kertonut huhuna, että jossain olisi puistokin.
Älä muuta sano, tuo puhe, hiljaisuus - yhteyden katkeaminen ulkomaailmaan, on painostavaa.
No kerro mitä paikkoja !
Ei karteta. minäkin seurustelen lesken kanssa, päivisin. Yhtään yötä ei ole meillä ollut, vaikka on ilmastointi ja 120 neliöö.
syy. olen vielä aviossa, miäs on hoitolaitoksessa.
Kyllä päivisin(kin) voi ... Päivin, öin.
"Yhtään yötä ei ole meillä ollut, vaikka on ilmastointi ja 120 neliöö."
NO JOHAN ON KUMMA !
Kyllähän nyt ilmastoinnin ja 120 neliötä pitäisi saada leski "antautumaan".
Suru on yksinäisyyden ääripiste. Sen alle musertuu. Se on lohdutonta.
Tuntuu, ettei millään ole enää mitään väliä eikä merkitystä.
Kaipaus on ylitsepääsemättömän raskasta. Sitä ei helpota mikään.
Onko kukaan ollut seurakunnan sururyhmissä ja onko vertaistuki
auttanut ?
Ei, en ole, kun ei ole halua edes liikkua missään, ei nähdä ketään, vain nukkua.
Tapasin sattumalta läheisensä menettäneen, joka oli käynyt seurakunnan
järjestämässä sururyhmässä. Hän koki saaneensa jonkun verran apua vertaistuen muodossa. Itsekin mietin mennä sururymään ja soitin seurakuntaan,
mutta ryhmä oli jo aloittanut ja se jäi sitten minulta. Olen menettänyt
aloitekykyni ja kiinnostukseni kaikkeen enkä sitten seuraavaankaan sururyhmään
ilmoittautunut. Kaikki tuntuu niin toivottamalta.
Ainoastaan uni armahtaa hetkeksi. Aamulla ei haluaisi silmiään avata,
kun ei ole kuin taas yksi tarkoitukseton päivä lohduttomuutta ja tyhjyyttä.
Vanhat elämänikäiset stävänikin ovat nukkuneet pois. Uusien hankkiminen
on melko mahdoton ajatus. Kaikilla on omat perhepiirinsä ja ystävänsä,
ei siihen piiriin pääse, ei ketään kiinnosta tutustua uuteen ihmiseen.
Niin se vaan on. Mistä löytäisi jonkun toisen yksinäisen, kohtalotoverin,
joka haluaisi tutustua ?
Menemällä sinne seurakunnan sururyhmään, vaikkapa. Itsehän sinä kommenttisi perusteella toivottomuuttasi ruokit.
Sanopa se, mistä löytäisi juttelukaverin ? Kokemuksesta tiedän, että yksin jääneen
on vaikea nousta toivottomuudestaan, kun voimia ei ole eikä mitään odotettavaa.
Itseltäni hävisi kaikki. Ei yhtään tuttuakaan ole enää. Uusia ystäviä ei tällä iällä löydä
eikä ystävyys ei synny hetkessä. En odota sellaista tapahtuvankaan. Olen niin pakana,
etten kirkon tilaisuuksiin tunne vetoa.
Niinhän ne karttaa poikamiehiäkin.
Useimmat suomalaiset ovat eristäytyviä ja epäluuloisia ja sitäpaitsi usein
itsekkäitä ja kykenemättömiä empaattisuuteen.
Empatia tarkoittaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan.
Se on kaiken hyvän kanssakäymisen edellytys.
Se puuttuu monilta.
Toivoisi myös enemmän spontaaniutta ja ennakkoluulottomuutta ihmisiltä.
Olisi helpompi tutustua, jos ihmiset eivät olisi niin varauksellisia.
Välitöntä suhtautumista toisiin ihmisiin niinkuin eteläisemmässä Euroopassa
ei meillä paljon ole. Kaikkihan me maailman ihmiset ollaan yhtä suurta perhettä
ja kaikki on sattumanvaraista elämässä. Sinä voisit olla minä ja minä sinä
ja me voisimme olla tai kavereita tai ystäviä jos antaisimme toisillemme
mahdollisuuden.
Kampanja 'puhu tuntemattomalle' on menossa.
Ikävä kyllä yhteisöllinen ajattelu puuttuu monilta suomalaisilta.
Kova luonne ei tee poikkeusta edes surevan kohdalla.
Itse ajattelen toisin, liikaakin muita hyysätään.
Sinä oletkin persu mitä ilmeisemmin.....
Suomalaiset tykkää perinteistään, muuta pois jos ei kelpaa.
Sinun "perinteesi" on tylytys ?
Kun maata tuhotaan, ei pehmoilu auta, Ruotsissa on pehmoiltu ja se on katastrofisessa tilassa nyt.
Mene muualle jauhamaan rasismiasi. Tämä ei ole SE ketju.
On sydämellisiäkin ihmisiä olemassa, mutts missä heihin tutustuisi ?
Sen pitäisi olla joku tietty paikka, mutta missä.
Katso totuutta rohkeasti silmiin.
alottajalle :
lesket koetaan avioliitolle tai parisuheelle uhkatekijäksi,
siksi heitä ei kutsuta enään vierilulle, tai vaivihkaa syrjitään pois tuttavapiiristä.
Sanotaan, että kaksi ensimmäistä vuotta ovat vaikeimpia, mutta
ei ole olemassa mitään aikarajaa. Suru on henkilökohtainen kokemus.
ja yksinjäänyt kokee yksinäisyyden monella tavalla.
Kun on menettänyt jotain ainutlaatuista sen lopullisuus on tyrmäävää.
Se on niin suuri muutos, et tuntuu.
Ei huvita elää enää turhanpanttina maailmassa.
Meitä on monta sataatuhatta turhanpanttia.
Hyvin todennäköisesti se voi olla noin. Pitää järjestää turhanpanttien tapaaminen.
Se olisi mukavaa, mutta miten ? Onko ideoita ?
Tässä kesän aikana lehtijutussa joku kaveri ihmetteli, miksi ikäihmisille ei ole festareita. Maksukykyisille ihmisille ei ole järjestetty ihan omaa ja omintakeista tapahtumaa.
Ei ole kuin saaristoristeilyjä ja museoissa vierailua.
Kyllä tästä maasta kaikenlaista menemistä ja tekemistä löytyy, jos on niitä vajaa.
Mut sopivia onko.
Jokaiselle löytynee jotain, jos halua ja tahtoa mennä ja osallistua löytyy.
Mikä se "oma" ja omintakeinen ohjelma sitten olisi ikäihmisille
Meitä on niin moneksi.
Minä menisin Rolling Stonesien konserttiin.
Se oli nuoruuteni ja on vanhuuteni suosikkibändi.
Sanopa se. Mutta jos musasta puhutaan, niiin kyllä tämän ajan ikähemmot alkavat jo olla tuota samaa genreä edustavaa joukkoa. Rock 'n rollia ja oletettavasti vähän raskaampikin sarja kelpaisi. Mutta mene, tiedä häntä, meitä on niiin montaa menijää - ja osa jää asemalle.
Ei jaksa seistä enää festareiden kaaoksessa.
Ehkä ikäihmisten festareille järjestettäisiin kuitenkin istumapaikat. Olettaisin. Ehkä jopa makuulavitsat. Heh.
Itse en ole karttanut, päinvastoin. Olen 50+ mies ja avioerostani (18v sitten), olen seurustellut ja harrastanut seksisuhteita lähinnä vanhempien 65-80v naisten kanssa. Useimmat olleet leskiä.
Mielestäni ovat ottaneet leskeytensä hyvin ja jatkaneet normaalia elämää.
Monilla ollut seksissä jopa 10v tauko mm miehen sairauden takia. Ovat sitten innostuneet uudestaan.
Ihoa kaipaa moni vielä iäkkäämpäänäkin, läheisyyttä, mukavia juttuja jne.
Miehille paneskelu on ykkösasia.
Et ikäisillesi kelpaa.
Ei paneskella, ei.
Ikävä on niin voimakas, välillä ylitsepääsemätön, että en osaisi ajatellakaan
minkäänlaista uutta suhdetta.
Menetin maailman parhaan ihmisen ja kohta minuakaan ei ole enää.
Eikä minua toivottavasti. Mikään ei tunnu enää miltään. Elämä meetti merkityksensä.
Paperi kaveria on elossa, mutta eivät he puolisoa korvaa.
Kannattaa menna johonkin kerhotoimintaa tai muuhun mukaan.
Mitä kerhoja on esim. 79-vuotiaalle ?
Kysyy 79 vuotias
SPRllä ainakin on kerhoja, eri eläkeläisyhdistyksillä myös, työväenopistoissa on erilaisia harrastuskursseja, joissa tapaa muita juttukavereita.
Eikö kaikkien kuntien / kaupunkien vanhushuollolla ole päivätoimintaa.
Läheisiä tuttujaan sureva ihminen kaipaa. Ei kerhoja.
Kuka pärjää ilman kerhoja, kuka ei.
Mihin yksinjäänyt "asemoi" itsensä, kun ympärillä on vain tyhjyyttä
eikä ole enää mitään kiinnekohtaa, kun kukaan ei ota yhteyttä ?
Oma aktiivisuus auttaa, vai mitä?
En minä ainakaan ole oppinut "asemoimaan" itseäni uuteen "elämääni",
joka ei ole enää elämää. Tyhjyydessä eläminen ilman ihmisiä ei ole elämää.
En ole tällaista huomannut.
Yhden kerran on puhelin soinut vuoteen. Se oli väärä numero.
Yhden kerran on ovikello soinut. Se oli Wolt-kuski, joka oli
erehtynyt osoitteesta.
Jos on ikää ehkä yksinäisyyden kestää, kun elämää ei ole paljon
jäljellä, mutta on se kauheaa. Juuri siinä vaiheessa ei saisi jäädä yksin.
Netistäkin voi löytää paljon seuraa, jos ei liikkumaan pääse ja ulkoilemaan.
Kaikki muistuttaa siitä, kun meitä oli kaksi. Tuska on valtava.
Voimia....!
Nuku yöllä, uni puhdistaa aivoja, ehkä valtavat hellittävät helpommin.
Lesket jää paitsioon täälläkin, kun rasisti riehuu aloituksineen ilman
järjen häivää. Sorit siitä rasistien puolesta ! He eivät ymmärrä tavoista.
Samaa mieltä, joku häirikkö leimaa suomalaisia rasisteiksi, ihme pelleilyä ja tolloilua.
Itse olet itsesi leimannut niinkuin muutkin rasistit. Olet mikä olet.
Palstahäiriköintisi on lapsellista, turhaan nostelet joka päivä propagandaasi.
Ei ole helppoa, kun jää yksin ja voimatkin on aika vähissä.
Masentaa koko elämä. Onneksi sitä ei paljon ole jäljellä.
Onni sekin.
Älä muuta virka. Ei tästä elämästä enää mitään tule.
Ei ole motiivia elää.
Suru pois puserosta.