Lervo, teliauto ja tiilitalo

Olipa kerran pieni kylä nimeltä Lärviölänkylä, jossa asui Lervo, se vekkuli veikkonen, jonka sydämessä paloi suuri rakkaus: teliauto. Jo pienestä pitäen Lervo oli unelmoinut isosta, jykevästä teliautosta, jolla voisi seikkailla vaikka maailman ääriin. Hän ei koskaan ymmärtänyt, miksi pankkiin piti aina mennä laahustamaan ja vääntämään vekseleitä, kun voisi ajaa suoraan teliautolla ja tehdä sillä vaikka tiilitalon!

Eräänä päivänä Lervo päätti, että nyt se tapahtuu: hän hankkii itselleen oman teliauton. Mutta ei mikä tahansa auto, vaan sellainen, jossa on niin monta akselia, että väsyneinkin laskuhumalainen pysyy pyörillään! Hän oli kuullut, että "Teliauto ja tiilitalo" -mottona laahustetaan pankkiin ja tehdään vaikka mitä mahdottomia.

Lervo oli aina ollut vähän erilainen kuin muut. Hänellä oli tapana viettää aikaa Pontikan ja Sadin kanssa Karviaisella, juoda sahtia ja pelata pajatsoa mylvien. Hän oli myös tunnettu siitä, että ajoi keikoille ilman telipyöriä, mutta se ei häntä haitannut – hänellä oli aina mielessä se tärkein: teliauto!

Eräänä päivänä hän törmäsi vanhaan tuttavaansa, Jyry-Sisuun, joka oli vanha tuttu 80-luvulta. Jyry-Sisu oli silloin ollut niittihyttinen Polar ja oli aina ollut se tyyppi, joka ei pelännyt mitään. Nyt hän seisoi seonparin pihalla ja katseli, kuinka Lervo harjoitteli taas jotain hurjaa: ajoi kaivurilla ja väänsi vekseleitä kuin mestari.

Mutta se ei ollut vielä mitään. Eräänä iltana, kun Lervo oli juuri saanut uuden teliauton, hän päätti lähteä Poriin keikalle. Hän oli niin tymäkissä sahtijuomissa, että koko reissusta ei muistanut mitään – ainoastaan sen, että kotiin palattuaan hän oli unohtanut, kuinka hän oli päässyt sinne ja takaisin. Mutta se ei haitannut, sillä hänen mielessään oli vain yksi ajatus: seuraava seikkailu.

Lervo oli myös tunnettu siitä, että hän teki töitä kaivurilla, mutta kaikki takaaajat kiristivät jo vöitään, kun hän keikkui teliautossaan. Hän oli kuin vanha hyvä ystävä, Sisu Polar ja Ka-lervo, joilta hän oli saanut paljon neuvoja ja sahtia vuosien varrella.

Vanhat tuttavuudet ja seikkailut olivat tehneet Lervosta legendan kylässä. Hän oli aina ollut se tyyppi, joka sanoi: "Vekseli on joka velkasta opettaa, ostakko poika multa auton ajoineen?" Ja niin hän jatkoi matkaansa, aina uusiin seikkailuihin ja teliauton kanssa, jonka hän oli niin paljon rakastanut

Lopulta, vaikka elämä toi eteen paljon haasteita ja pienellä kylällä oli tapana nauraa hänen hulluille tempuillensa, Lervo tiesi, että tärkeintä oli se, että hänellä oli oma teliauto ja mahdollisuus seikkailla sen kanssa. Sillä niin kuin vanha sanonta kuuluu: "Teliauto ja tiilitalo – se on elämässä tärkeintä!"

Ja niin Lervo jatkoi matkaansa, nauttien jokaisesta hetkestä ja muistuttaen kaikkia siitä, että unelmat saavat toteutua, kun vaan uskoo tarpeeksi – ja osaa ajaa teliautolla vaikka ilman telipyöriä!