Anoppi puuttuu likaa, miten voi nätisti laittaa rajoja?

Hei kaikki,

Olen aina ajatellut, että minulla on todella hyvä suhde anoppiini. Hän on ollut kiltti, välittävä ja tukeva, ja minusta on ollut mukavaa viettää aikaa hänen kanssaan. Totta kai hän on vähän tiukka ja sosiaalityöntekijänä hänellä on tapana kertoa, miten asioiden pitäisi olla. Mutta aiemmin se ei koskaan häirinnyt minua – päinvastoin, meillä on ollut paljon kiinnostavia keskusteluja.

Tilanne kuitenkin muuttui vauvan syntymän jälkeen. Minulla oli synnytyksen jälkeinen masennus ja olin todella väsynyt, ja samaan aikaan anoppi tuli paljon aktiivisemmaksi. Hän alkoi kommentoida kaikkea – miten vauvan huone pitäisi järjestää, miltä koti näyttää, mitä hoitolaukussa on. Jopa pienet asiat, kuten huomautus lattialla olevasta kynästä sen jälkeen kun olin siivonnut koko asunnon, tuntuivat musertavilta. Välillä tuntui siltä, että hän näki minut enemmän asiakkaana kuin miniänä.

Ajan myötä tämä jatkuva neuvominen ja arvostelu sai minut tuntemaan, etten ole riittävä äitinä. Yritin parhaani mukaan selittää hänelle, että kyllä, tiedän nämä asiat ja me opetellaan yhdessä, ja on tärkeää, että opimme myös virheistämme. Asiat ovat hyvin ja me pärjäämme. Lähdin näihin keskusteluihin mukaan, koska halusin hänen luottavan siihen, että olen hyvä äiti. Mutta se tuntui vain ruokkivan asiaa entisestään. En oikeasti halunnut loukata hänen tunteitaan, koska tiedän, että hän on hyvin välittävä ja rakastava ja että se tulee hyvästä paikasta.
Rupesin tuntea ahdistusta jo edellisenä iltana ennen hänen vierailuaan. Oma äitini toimii hyvin eri tavalla: hän puuttuu vain tärkeisiin asioihin, kuten vauvan turvallisuuteen, ja muuten antaa minun pyytää neuvoja silloin kun tarvitsen.

Tiedän, että anoppini rakastaa vauvaa syvästi – hän hoiti häntä jopa useamman päivän ja taisi silloin itsekin muistaa, kuinka raskasta se on. Sen jälkeen hän vähän rauhoittui. Silti tunnen olevani hänen seurassaan jännittynyt, melkein kuin pienessä traumassa. Lisäksi hän kohtelee miestänikin välillä kuin teiniä, komentaa tekemään asioita jopa meidän omassa kodissamme.

Nyt olemme lähdössä perhelomalle yhdessä. Mieheni on viimein sanonut hänelle, että asioiden on muututtava, ja että minä toivon hänen olevan vain isoäiti – ei minun vanhemmuuden ohjaajani. Sen jälkeen hän on antanut minulle kylmää kyytiä.

Minä kuitenkin haluan oikeasti palauttaa sen hyvän suhteen, joka meillä oli, ja tehdä siitä vahvemman. Tämä on ensimmäinen lapseni, enkä ole koskaan ollut tällaisessa tilanteessa.

👉 Onko muilla kokemuksia vastaavasta? Miten olette selviytyneet appivanhempien kanssa vauva-arjessa? Kaikki vinkit ja kokemukset olisivat todella arvokkaita.

Kiitos 💙