Olipahan taas tänään varsinainen aloitus aamulle. Omalla tavallaan osasin odottaa, toisaalta pääsi yllättämään.
No sain aamulla himpun yli 8 eksältäni viestin, että onko mulla aikaa jutella hetki. Pitkä keskustelu, jota ei kannata sen suuremmin referoida, mutta keskustelun pääpointti oli, että hän haluaa palata yhteen. Käytännössä tarkottaa, että hän haluaisi tulla luokseni, koska meillä on reilusti välimatkaa jne. Taustaa sen verran, että meidän erosta on vuosia, mutta olemme hyvissä väleissä, sellaisissa väleissä, että jutustelemme ihan muutenkin vaan, eikä meillä ollut edes juuri eron jälkeen mitään skismaa. Meillä on yhteinen muksu, jota eksäni oli tuossa joitain viikkoja sitten tapaamassa, pyöri ns. maisemissa pari viikkoa. Tiedän, että siitähän tämä nyt kumpuaa, sillä meillä oli varsin mukavaa yhdessä. Tosin niinhän meillä aina on ollut, kun hän osaa ottaa rennosti. Lisäksi hänen elämässään on tässä nyt ollut muutoksia. Ei mitään eroja tai sydänsuruja, vaan ihan toisenlaisia juttuja.
En varsinaisesti kaipaa neuvoja itse tilanteeseen. En ole päättänyt, saa nähdä miten asiat menevät. Kuten varmaan jo näkyy, niin tähän ei liity ylettömiä tunnelatauksia suuntaan eikä toiseen. Lähinnä vain mietin, että miksi niin moni ihminen on tuollainen? Miksi ihminen ei osaa arvostaa sitä mitä on, silloin kun se on? Miksi sen arvoon herätään vasta jälkikäteen?
No sain aamulla himpun yli 8 eksältäni viestin, että onko mulla aikaa jutella hetki. Pitkä keskustelu, jota ei kannata sen suuremmin referoida, mutta keskustelun pääpointti oli, että hän haluaa palata yhteen. Käytännössä tarkottaa, että hän haluaisi tulla luokseni, koska meillä on reilusti välimatkaa jne. Taustaa sen verran, että meidän erosta on vuosia, mutta olemme hyvissä väleissä, sellaisissa väleissä, että jutustelemme ihan muutenkin vaan, eikä meillä ollut edes juuri eron jälkeen mitään skismaa. Meillä on yhteinen muksu, jota eksäni oli tuossa joitain viikkoja sitten tapaamassa, pyöri ns. maisemissa pari viikkoa. Tiedän, että siitähän tämä nyt kumpuaa, sillä meillä oli varsin mukavaa yhdessä. Tosin niinhän meillä aina on ollut, kun hän osaa ottaa rennosti. Lisäksi hänen elämässään on tässä nyt ollut muutoksia. Ei mitään eroja tai sydänsuruja, vaan ihan toisenlaisia juttuja.
En varsinaisesti kaipaa neuvoja itse tilanteeseen. En ole päättänyt, saa nähdä miten asiat menevät. Kuten varmaan jo näkyy, niin tähän ei liity ylettömiä tunnelatauksia suuntaan eikä toiseen. Lähinnä vain mietin, että miksi niin moni ihminen on tuollainen? Miksi ihminen ei osaa arvostaa sitä mitä on, silloin kun se on? Miksi sen arvoon herätään vasta jälkikäteen?
Vastaukset 35
Vanhimmat
No koska kaikki ei osaa arvostaa ja näe kaikkea sitä hyvää mitä käsissään on. Vasta kun jää ilman ja huomaa ettei enää yhtä hyvää aikaa tulekkaan, tuntuu keljummalta alkaa päässä raksuttamaan.
Jasu
Siinä on se pidetään itsestään selviönä aspekti. Vaikkei se niin olekkaan sitten, kun on erottu älytään mitä menetti.
Jasu
Ja samahan se on siinäkin, että ihmiset eroilee aika helposti kun on vaan raskaampi ajanjakso, jonka yli ei jakseta rämpiä. Mutta jonka yli päästään, jos viitsitään vaikkei rakkaus olisikaan voimissaan, mutta tahto on.
Siksi en eroile kovin helposti, vaikka yllytettäisiin, kun haluan yrittää ne vaikeatkin ajat, kun kyse ei ole mistään korjaamattomasta vääryydestä.
Jasu
Jotain tuollaista. Mä en vain itse kykene sitä oikein sitä ymmärtämään, kun kuulun itse niihin, jotka yrittävät ja yrittävät, viimeiseen saakka. Kun mä jonkun sydämeeni saakka päästän, niin hänellä sitten on paikka siellä.
Kyllä mä senkin ymmärrän, että aika, sen kuluminen ja se, että kuolema vierailee riittävän lähellä, voi herättää ajattelemaan kaikenlaista. Itse en vain tajua. Ehkä minua sitten kävi se kaikki riittävän lähellä jo kakarana, että kun jotain on poissa, niin se todella on poissa. Sieltä ei palata enää takaisin selvittelemään selvittämättömiä.
Sama mulla. Siksi mä sanonkin, että tässä ja nyt on se aika. Myöhäistä tulla haudalle itkemään, miksen mä silloin..
Rakkaat pitää huomioida nyt eikä joskus sitten, se joskus voi jäädä tulematta.
Jasu
Noin yleisellä tasolla voin tajuta senkin, että saattaa herätä ajatus, että minulla on tässä tämä lapsikin ja vielä tällä hetkellä se lapsi kaipaa läsnäoloani ja haluaakin viettää aikaa kanssani. Siihenkään päivään ei kestä kauhean kauaa, kun se toteaakin, että sillä on nyt parempaakin tekemistä. Sitä en kuitenkaan tajua, että miten tuollaisen tajuamiseen voi mennä aikaa. Sitäkään ei kuitenkaan ole mitään hyötyä, että sanoo "olisit ajatellut jo aiemmin". Täysin turha ja tyhjänpäiväinen kommentti, joka ei rakenna mitään.
Mä tässä nyt vain jäsentelen omia ajatuksiani, omia pohdintojani. Senkin tajuan, että kun ollaan vielä suht nuoria ja jos on vaikeuksia sopeutua, niin voihan oman äidin luokse juokseminen tuntua hyvältä idealta. Varsinkin, jos tämä siihen jopa kannustaa, että lapseni, jos ei noin ole hyvä niin anna periksi ja tule takaisin. Jonain päivänä saattaa ymmärtää, etteivät äiditkään aina anna hyviä neuvoja?
kaupunki tekee kai koneillaan ruonleikkausjuttujaankin syksyn viimeisiä, koska heitä auttaa keväällä sitten paljon josd on tehdyt ju tut
Ääh. Onhan siinä syynsä, miksi on erottu. Tottakai on suotavaa olla ihan ystävä, mutta jääkööt siihen. Olen toki itsekin hengaillut entisen vaimon kanssa. Ei siinä sen isompaa vaikka välillä harrastimme jopa seksiäkin.
Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Yksi naisystäväni meni mokoma kuolemaan. Siinä jää vain kaiho ja hyvät muistot.
>simiti<
Tai sitten ei varsinaisesti ole. Siis epäile, etteikö sinun eroillesi olisi aina ollut oikein joku syykin.
Eipä kiinnosta uudet pettymykset. Ne uudet on niin nähty ja turhiksi todettu.
Sitä samaahan tuo on kun ei ymmärretä arvostaa tätä päivää ja nykyhetkeä, odotetaan parempaa ja parempaa tajuamatta sitä että se paras hetki saattaa olla juuri nyt, olen itsekin syyllistynyt samaan mutta yritän kovasti olla hereillä että huomaisin sen hyvän hetken eikä vasta jälkikäteen kuten useimmiten käy.
Yhtä asiaa en kyllä tee ja se on soutaminen ja huopaaminen, se ei kuin riko ihmistä. Useimmiten antaa vain väärää toivoa siitä paremmasta ja todellisuudessa mikään ei muutu tai palaa vanhoihin uomiinsa kotvan kuluttua.
Mutta kukin tyylillään, mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi toiselle ja voihan sitä lähentyä kokeeksi ja katsoa miten menee, ei kuitenkaan niin että sitoutuu liikaa.
Ei kaikessa aina kai ole tarvettakkaan muutokselle? Toisinaan ne vanhat uomat ovat olleet ihan hyviä, vaikkei sitä ole silloin tajunnut? Tai no noin ainakin itselläni on. En kaipaa muutosta muutoksen vuoksi.
No en ihan sitä tarkoittanutkaan että muutosta muutoksen vuoksi vaan juurikin tuota:
"Toisinaan ne vanhat uomat ovat olleet ihan hyviä, vaikkei sitä ole silloin tajunnut?"
Ei sitä vain monesti huomaa elämässään olla kiitollinen niistä asioista, kiireinen arki pyörii ja juokset siinä oravanpyörässä, kunnes joku vattupää irrottaa sen siitä häkin katosta ja pyörä sinkoutuu jonnekin huitsin kuikkaan.
Jälkeenpäin on turha jossitella ja se on aina eteenpäin, jos nenälleen kaatuu. Onneksi itseä ei kaduta ero pitkästä suhteesta tällain kahden vuoden jälkeenkään. Tein sitä sen verran kauan mielessäni.
Kuulostaa aika rankalta elämältä. Jäin vain miettimään, että miten ne hyvät jutut ehtii elämäänsä hankkimaan, jos oravanpyörä pyörii noin lujaa?
Minuakaan ei yksikään eroni harmita. Kaksi aiempaa harkitsin tarkkaan. Tätä viimeistä taas en itse päättänyt, joten minun on sitä myöskään turha harmistella.
Se oli yrittäjän elämää silloin. Nyt ion erilaista, toistaiseksi. Palo ei ole sammunut.
Hyvä, että olet harkinnut erosi, niin ei jää jossittelulle tilaa.
Oma kokemukseni yrittäjän elämästä on erilainen. Mulla varmaan on sitten vähäisempi palo. 🙂
No tokihan se oli paljon muutakin, kun lapset olivat nuorempia. Onneksi nykyään on vähän viisastunut. 😊
Tunnen naisen joka erosi, seurusteli toisen kanssa välillä ja palasi entisen miehensä kanssa yhteen asumaan. Yksi talo, omat sisäänkäynnit, vaikka sisäkautta lapset pääsevätkin läpi liikkumaan.
Tilanne oli sellainen, että nainen on matkustelee ja on paljon poissa kotoa. Kolmen lapsen yhteishuolto milemmille yksinkertaisempaa. Myös lapset pitivät järjestelystå.
Olivat eronneet hyvissä väleissä. Ja en puhu tässä omista asioistani, vaan tosiaankin kyseessä tuttava, enkä tiedä tarkempia yksityiskohtia, kysyin sen verran kuin kehtasin köydessäni hänen luona.
Tuossa järjestelyssä molemmat hyötyivät, eikä mitää asioiden ymmärtämisistä ja tajuamisista taivastella, vaan elämäntilanteet vain vaihtuneet.
Mikäs siinä jos tuollainen on heille hyvä järjestely. Minulle menisi tuollaisen hermo alta aikayksikön, mutta jokainen luo itselleen sopivan kuvion. 👍
Kaikki mikä tulee takaisin ei kelvannut muille. Anna pikkusormi ja se vie koko käden. Eli annat kerran hän ottaa useammin. Peliliike
Harvemmin kai sellaiset, jotka eivät ole lainkaan tyrkyllä ja tarjolla kenellekään "kelpaavat"? Näin ainkin oma kokemukseni menee.
Täytyy todeta, että hän on oikeastaan elimellisesti kykenemätön tekemään mitään peliliikkeitä. Sellainen ei vain istu hänen persoonaansa yhtään. Tuo voi varmasti kuitenkin pitää monien muiden kohdalla paikkansa.
Aika kultaa muistot.
Mä joskus kans mietin, että miksi aikoinaan tuli ero. Fiksuna olin silloin eron jälkeen kirjoitellut muistiin ajatuksiani. Luin ne eron syyt siitä paperilta - järkytyin mitä kaikkea sitä unohtaakaan (ja hyväkin niin, ei kaikkea tarvitse mukana raahata). Ei jäänyt ratkaisun oikeus epäselväksi.
xLiner
Varmasti tuollaistakin tapahtuu. Itse muistan varsin hyvin sen, että mielestäni silloin annettiin turhan nopeasti periksi, siis että ajattelin silloin noin. Eksälläni taas voi hyvin olla tuota vikaa. Sitä hänelle kyllä eilen sanoinkin, että ainahan meillä on mennyt kaikki hyvin, silloin kun hän ei stressaa mistään
Jos hän olisi ehdottanut tällaista sanotaan nyt vaikka viisi vuotta sitten, niin olisin varmasti suoraan suostunut. Nyt kuitenkin kaikki elämässä on niin nätisti omissa uomissaan ja meidän rutiinit muotoutuneet, että kolmas näissä nurkissa jatkuvasti pyörimässä tuntuu oudolta ajatukselta. Toisaalta tiedän, että hän on pohjimmiltan aika harmiton yksilö.
Stressi saa hänet jotenkin vaikeaksi? Stressaako hän helposti ja vieläkin? Toisista tulee rasittavia kun hermoilee, isäni on sellainen juuri että stressi tekee hänestä sietämättömän olennon.
Mietin miten äitini on kestänyt yli 50 vuotta.
Jasu
Pitkäaikaisen parisuhteen kaava:
kestäminen --> siedättyminen --> pitkä liitto
:))
-keinovaginamies-
Juu, tiedän kun olen heidän geenit perinyt mm. tuon pitkän suhteen kaavion suhteen. Mutta isäni on niin ilkeä ja hysteerinen stressaavana, että minä en kestä katsella hermostumatta. Perkele nyt ukko rauhoitu ja ajattele. 😄
Mä onneksi kyllä uskallan häntä ojentaa, vaikka suuttuu mullekin.
Jasu
Onneksi olen perinyt äitini piirteitä tuon stressin suhteen, etten sekoa stressistä. Vaikkei se kivalle minustaan tunnu, niin saan itseni hillittyä ja keskittymään muuhun ja ratkaisuun seinille hyppimisen sijaan.
Vaikka sitten isäni temperamentin olen muutoin perinyt, niin äidin luonteesta tullut tasapainottavia piirteitä joilla neutralisoida äärimmäisyyksiä.
Jasu
Jasu
Toisaalta äitini on niin itsepäinen juntti, että kun hän jotain päättää, hän sen myös pitää. Siinä ei auta lahjonta, kiristys eikä uhkailukaan. Se on sitten periytynyt minuun. 🥴
Jasu
Ehkä hän on päättänyt siis kestää hysteerisen isäni kotkotukset. 😅
Jasu
"Stressi saa hänet jotenkin vaikeaksi?"
Noinkin sen voisi ilmaista. Voisin sanoa, että hetkittäin jopa hiton hankalaksi 😂. Hän on vähän erityispiirteinen, joten en minä usko, että tuo ominaisuus voisi kokonaisuudessaan hävitä. Muksulla on vähän samoja piirteitä, mutta niiden käsitelyyn on panostettu ihan eri tavalla kuin eksäni lapsuudessa ja lapsuudenkodissa, joka varmaan on ollut se eksäni suurin ongelma. Sitä on vähän vaikea selittää, mutta eihän näillä yksityiskohdilla sinällään ole tässä nyt väliä. Sanotaan, että hän on kuormitusherkkä, mutta ei se ole koskaan ollut minulle ongelma. Se on ongelma hänelle itelleen. Mä olen jo ajat sitten oppinut, että "älä reagoi, älä edes yritä empaattisesti korjata hänen ongelmiaan ja älä varsinkaan hössää". Se on oikeastaan huvittavaa, että tavallaan mitä väliinpitämättömämpi olen niin sitä parempi.
Ihminen herkistyy joka suuntaan kun on suurien tunteiden / elämän rajallisuuden kanssa muutoin tekemisissä.
Ymmärsin / veikkaan, että häneltä poistui joku läheinen tuonpuoleiseen vähän aikaa sitten.
Näissä tilanteissa kannattaa muistaa että tunteet ja tilanteet vaihtelee läpi elämän. Ja välttämättä ei mene kauaakaan, kun entinen perusmoodi palaa.
Tunnen eronneen pariskunnan joka päätyi yhteen lähinnä siitä syystä, että molemmilta oli poistunut läheinen dramaattisesti hieman ennen heidän kohtaamista. Siinä sitten lohduttelivat toisiaan sillä seurauksella että miesosapuoli jätti silloisen pienlapsiperheensä ja vaihtoi tuohon nuorempaan naiseen. Hieman pidemmässä juoksussa osoittautui, että ei heillä kauheasti muuta yhteistä ollutkaan kuin se suruaika. Nyt ovat siis eronneet hekin.
Tämä oli vain tarina elämästä, tämä ei ollut neuvo.
-keinovaginamies-
Ei kuolemaa, mutta vakava sairaus. Ei mitenkään akuutisti, on siitä jo aikaa. Tosin näistähän ei ikinä tiedä, siis vakavista sairauksista. Ne ovat olemassa koko ajan, vaikka "akuutti hälytystila" olisi ohitse. Tähän liittyy sekin, että aikanaan minun isäni kuollema sattui sinne meidän kriiseihimme. Toisinaan kai muiden tuntemuksia voi ymmärtää vasta, kun siitä tulee konkreettisempaa itselle.
Enkä minä oikein ymmärrä sitäkään, millainen äiti sanoo pojalleen, etteivät lapset tarvitse isää. Siinäkin saattaa kai käydä niin, että kun se isä melkein lähtee, niin herää miettimään tarvitsinko vai enkö.